kävin rakkaani haudalla kun sain soiton että hautakivi oli laitettu paikoilleen.kivi oli juuri sellainen kuin olimme tahtoneet sen olevan.edellisenä iltana itkin ajatusta että nyt se sitten on tullut ja kaikki asiat hänen kuolemansa jälkeen hoidettu.ei ole mitään mihin keskittyä niin että saisi jotain muuta ajateltavaa päiviin kuin tämän valtavan ikävän ja yksinäisyyden.
ajattelin ensin että kivi on niin lopullinen asia tässä suuressa surussa.se on todella totta että häntä ei enään ole.kun näin hänen nimensä kivessä valtasi taas mielen se epäusko että tämä on vain pahaa unta että kohta herään ja hän on vielä luonani.mutta niin ei ole.hän hymyilee vaan ajatuksissani ja muistoissani aivan niinkuin kaiverrettu kultainen enkeli kiven pinnassa kauniin surullisesti hymyilee...
ajattelin ensin että kivi on niin lopullinen asia tässä suuressa surussa.se on todella totta että häntä ei enään ole.kun näin hänen nimensä kivessä valtasi taas mielen se epäusko että tämä on vain pahaa unta että kohta herään ja hän on vielä luonani.mutta niin ei ole.hän hymyilee vaan ajatuksissani ja muistoissani aivan niinkuin kaiverrettu kultainen enkeli kiven pinnassa kauniin surullisesti hymyilee...
Vastaukset 27
Vanhimmat
Olen aina pelännyt että vaimoni kuolee tai joku myy tärkeä ihminen. Onneksi kaikki on vielä hyvin. Täytyisi aina muistaa että ei tiedä vaikka oltaisiin tänään viimeisen kerran nähty. Voimia sinulle!! Tuli surullinen mieli puolestasi.
t:27v mies
poissa.on hyvä joskus herätä ja ajatella että koskaan ei voi elämästä tietää mitä se tuo tullessaan.joku aamu voi todella olla viimeinen.olen onnellinen siitä että kerkesin sinä päivänä kun hän yllättäin nukkui pois halata häntä ja suukottaa vielä sen kerran.kerkesin sanoa hänelle että rakastan häntä.vaikka kaiken sen teinkin tietämättä että illalla häntä ei enää olisi.
Mietinkin mitä sinulle kuuluu nyt...
Surullista... Ymmärrän että hautakiven näkeminen ensimmäistä kertaa on varmasti järkyttävää. Voimia sinulle! Varmasti tuntuu kamalalta, siltä kuin rakkaasi olisi poistettu elämästäsi, nyt kun kaikki on valmista.
Minun miehelleni ei ole vielä hautakiveä laitettu, siellä oli viimeksi kun kävin pelkkä lyhty, kukka, ja minun tuoma enkelipatsas. Olen juuri tänäänkin ajatellut kuinka paljon tulen järkyttymään sitten kun sen hautakiven ensimmäistä kertaa näen käydessäni hänen haudalla. En tiedä milloin se tapahtuu, sillä mieheni vanhemmat sekä veljensä hoitavat sen hautakivipuolen, en ole itseasiassa uskaltanut kysyä heiltä siitä asiasta vielä. Toivon että mieheni hautakivi tulee olemaan kaunis. Minusta sellaiset ovat ehkä kauneimpia, joissa on pikkulintupatsaita kiven päällä. Tai jokin pieni lapsienkeli. Mutta jokatapauksessa tulen varmasti järkyttymään ja itkemään sen nähdessäni ensimmäistä kertaa...
Silloin kirkossakin siunaustilaisuudessa kun pappi lausui mieheni koko nimen, minua alkoi huimata, koska kaikki tuntui sillä hetkellä liian todelta kun nimi lausuttiin. Sama tunne tulee varmasti sitten kun katson hänen hautakivessään olevaa nimeä...
Elämä tuntuu hyvin epäreilulta kun joutuu menettämään jotain niin arvokasta kuin oman rakkaan, niin nuorena. Varmaan sinun rakkaasikin oli aika nuori (en tietenkään tiedä koska eihän se rakkaus ikää katso) kun olet itsekin 25-v. Minäkin olen vielä nuori, 22-vuotias. Minusta tuntuu että olemme "liian nuoria" kärsimään tätä tuskaa, puolison menetystä kuolemalle...olen aina mielessäni toivonut että se tapahtuisi vasta joskus "mummoiässä" hyvin vanhana jos sen on pakko tapahtua...vaikka realistisesti ajatellen olen tietysti ymmärtänyt että niin voi käydä milloin vain.
(En tietenkään tässä tarkoita että sellainen olisi helppoa missään iässä! Eihän sellainen ole koskaan helppoa!)
Useat mieheni kaverit ovat häntä paljonkin vanhempia ja heillä on samanlaiset riskialttiit elämäntavat. Puhuimme hautajaisten jälkeen heidän kanssaan että miksi juuri sieltä nuorimmasta päästä piti lähteä (he itse niin sanoivat)... En tietenkään toivoisi kenenkään vanhemmankaan ihmisen lähtevän sillä tavalla, mutta pakko myöntää että olen minäkin miettinyt sitä miksi mieheni piti kuolla niin nuorena. Hän oli juuri täyttänyt 30-v.
Minulle sanotaan joskus hyvää tarkoittaen että "älä sure, löydät kyllä uuden miehen", mutta sellainen ei auta yhtään. Kun surressani en halua ajatellakaan uutta miestä, haluaisin vain ja ainoastaan sen rakkaimman takaisin! Tietysti pitää katsoa eteenpäin, mutta mielestäni ei kiirehtien, eihän sitä rakkauttaan voi kieltää. Voisipa sen vain sammuttaa, mutta ei sitä millään voi. Sen tunteen pitää vain antaa muuttua ajan kanssa. Ja olen varma että se tulee muuttumaan!
Voimia Sinulle tyttönen tämän kaiken keskelle. Ja anteeksi että tilitin tänne omia juttujani. Ajattelin tähän laittaa muutaman sanasen jotka ajatuksissani oli. Toivottavasti en loukannut ketään.
Ja usko pois, Sinä olet ajatuksissani, vaikka emme tunnekaan! Mietin usein kuinka jakselet. Vaikka olenkin ollut väsyksissä joten en ole paljoa kirjoitellut tänne... Tällä hetkellä oloni on melko rauhallinen ja pystyn nyt siis kirjoittamaan. Ja jopa suunnittelemaan elokuuksi matkaa toiseen kaupunkiin siskoni luokse, kauas pois näistä muistojen maisemista edes hetkeksi!
Varsinkin tämä tuleva pitkä ja pimeä syksy ahdistaa, joten suunnittelen matkoja varmaan syksyn ajaksi useamminkin.
*halauksia sinulle paljon* Koita jaksaa eteenpäin! Jokainen päivä on saavutus!
kyllä se ajatus kivestä herätti aikamoisen hysteerisen olotilan.vaikka en ollut kiveä edes nähnyt iski se tajuntaan kyllä aikmoisella vuhdilla.itkin koko illan ja seuravana päivänä kun menin haudalle kiveä katsomaan ei sitä voinut uskoa todeksi että hän on poissa oikeasti.tuntui taas vaan siltä että hän on käymässä jossakin ja tulee kohta takaisin luokseni.ei edes nimi kiveen hakattuna herättänyt minua todellisuuteen.mutta tänään muutaman päivän päästä tuntuu taas aivan erilaiselta.tyhjältä.yrittää selviytyä parhaansa mukaann.luulen että joku päivä voin katsoa kiveä niin kuin sitä pitääkin,tajuten että todellisuus on tämä ja minun täytyy se vain hyväksyä.katsoa sitä niin että ajatuksiin tulee muistot hänestä eikä kaaos ja epäusko jonka jälkeen tuntuu niin tyhjältä.
kaiken kaikkiaan kivi oli kaunis.juuri sellainen kun olimme tilanneet.röpöläinen reunoilta ja päältä,ihan niinkuin rakkaan elämäkin oli.ei tasaista päivästä ja vuodesta toiseen.vaan alamäkiä ja ylämäkiä tasaissti niinkuin elämäänkin kuuluu.
olen itsekin miettinyt sinua ja sitä miten jaksat nyt.kirjoitinkin sinulle muistaakseni tuonne edelliseen keskusteluumme.ajattelin vain antaa sinun olla rauhassa kun kirjoitit että olet väsynyt.olen itsekin ollut nyt aivan poikki kun olen saanut vihdoin olla yksin ja rauhassa surra ja miettiä asioita.vanhempani lähtivät juuri reissuun ja jäin heidän kotiinsa pikkuveljeni ja koiran kanssa.olen silti saanut olla suht yksin ja todella olla niinkuin haluan.tuntuu että tämä yksin olo on juuri sitä mitä olen kaivannut kovasti.kun on kokoajan elämää ympärillä sitä yrittää parhaansa mukaan olla reipas ja kätkeä pahan olonsa(tuskin kuitenkaan siinä onnistuen).tuntuu että en halua muiden näkevän minun murtuvan niin pienestä kun joku sanoo jotain esim telkkarissa ja sitten taas tulee itku.
kirjoitit siitä että on niin epäreilua kun nuori viedään pois elämästä jota olisi ollut vielä paljon koettavana.tunnen juuri samoin.rakas oli minun kanssa saman ikäinen.muutaman kuukauden nuorempi.joku kirjoitti että tärkeää ei ole se aika jonka sai toisen kanssa kulkea vaan se kaikki mitä sillä matkalla sai kokea yhdessä.olen yrittänyt olla onnellinen näistä 9vuodesta jotka sain hänen kanssaan kulkea.tunsimme toisemme jo alasteelta saakka.olimme ensin ystäviä jonka jälkeen sitten rakkaus roihahti ja aloimme seurustella 16 vuotiaana.olen siis saanut pitää häntä luonani jo ennen seurusteluamme.ja kokea kaikkea kaunista ja hyvää yhdessä.olisin niin halunnut kaiken jatkuvan,mutta kuolemalla oli omat suunnitelmansa hänen varalleen..ainut asia mikä on jäljellä on se että rakkaus ei koskaan kuole vaan säilyy sydämessä aina.
kiva kuulla että olet vähän pirteämpi nyt.on hyvä että jaksaa edes silloin tällöin "herätä" tästä loputtomasta "unesta" ja mönkiä ihmisten ilmoille.olen kanssa yrittänyt nähdä paljon ystäviäni ja tehdä jotain että päivät kuluisi edes jotenkin paremmin ilman jatkuvaa pahaa oloa ja ikävää.on hyvä puhua kavereiden kanssa ihan muista asioista.vaikka tuntuukin jälkeenpäin siltä että ei pysty vielä kovin paljon keskittymään mihinkään juttuihin.eikä pysty aidosti olla kiinostunut ja onnellinen vaikka ystävän uudesta poikaystävästä.mutta ehkä vielä joskus.
kirjoittelehan taas kun jaksat.olen palstalla kai päivittäin.halaus myös sinulle!olet oikeassa siinä että jokainen päivä on todellakin suuri saavutus tällä hetkellä.
Suunnittelin hautakiveä pitkään ja hartaasti. Ei mitään tummaa, mustaa tai harmaata, koska miehessäni ei ollut mitään sellaista. Vaan punertavalla pohjalla tummia viivoja. Ja kuin teilläkin, muotona epätasaisen kaareva, kuin elämänsä. Ja urosjoutsen lähdössä lentoon (ei mitään pikkutirppusia Isolle Miehelle).. ja lyhtyholvi.
Luulin, että kaunis hautakivi reunuksineen lohduttaisi minua. Mutta - ensimmäisen kerran kun näin sen paikallaan, se oli järkytys, ehkä se nimi siinä..sietämätön tunne.
Käyn usein haudalla viemässä kukkia pihaltamme, luulen sen olevan "siedätyshoitoa", että siihen alkaisi tottua.
Tänä yönä en voi nukkua. Tänään tulee tasan puoli vuotta mieheni kuolemasta. Pelkään, että jos suljen silmäni, jotain kauheaa tapahtuu. Voi, kun voisin kertoa peloistani miehelleni, mutta minulla ei ole ketään...
tuossa asiassa että sitä jotenkin ajatteli että kivi toisi lohdutusta itselle mutta järkytyshän se vain oli.itse käyn siellä melkein päivittäin moikkaamassa rakasta.tuntuu että kun portista astuu sisään kohtaa kummallisen rauhan mielessään.ihme mutta hautuumaa on tällä hetkellä ainut paikka missä minulla on hyvä olla.ajattelen kai olevani siellä lähimpänä rakastani.vaikka rakas on sydämessä ja muistoissa koko ajan.kivikään ei nyt alkujärkytyksestä päästyäni tunnu enää niin pahalta.ehkä kiven kauneudella on siihen vaikutusta..
otan osaa menetykseesi.ei kai ole liian myöhäistä sitä sanoa?suru kun ei varmaan koskaan hellitä lopullisesti.
Oman rakkaani kuolemasta on nyt vuosi... Tuskallinen ja vaikea vuosi, mutta elämän on jatkuttava vaikka se välillä tuntuukin ihan mahdottomalta.. Oon 21- vuotias ja itekin miettiny ihan samaa, että miks näi piti käydä kun elämä vasta ihan alussa, mieheni oli minua kaks vuotta vanhempi..
että osaisin itsekin kirjoittaa runoja mutta on kiva huomata että joku osaa.oli kaunista luettavaa:)jaksamista sinullekin.
Tunnen nuo sanat omikseni melkein..
Todella kaunis runo.
Tämä runo jonka kirjoitin tänne on Pablo Nerudan runo!! Hyvä ystäväni luki sen minulle viime kesänä rakkaani kuoleman jälkeen... Runo kosketti minua hyvin syvästi ja siitä lähtien olen lukenut runoja ja saanut niistä lohtua.. Tämän vuoden puolella olen ruvennut kirjoittamaan kirjeitä ja runoja rakkaalleni, kirjoittaminen on auttanut minua surutyössä vaikken koskaan olekaan ollut mikään lukutoukka..:) Omia runojani en edes kehtaisi julkisesti näyttää, ovat ne niin henkilökohtaisia ja aika rankkojakin luvettavia näin jälkeenpäin kun niitä lueskelee... Mutta mukavaa jos tykkäsitte runosta, minuun se ainakin jätti syvän vaikutuksen.. Laulujen sanat ovat yksi sellainen asia joita on ruvennut kuuntelemaan tarkemmin ja ne myös auttavat käsittelemään surua... Jaksamisia kaikille!!!
on myös tuo laulujen sanojen kuuntelu.olen kuunnellut paljon rakkaani lempi musiikkia ja kuunnellut niissä laulettuja sanoja.nyt ymmärrän paremmin mistä ne kertovat.miksi rakas niistä juuri piti.on ollut lohdullista huomata että joissakin lauluissa sanat ovat ihankuin itselle kirjoitettu.ymmärrän myös nyt paremmin rakkaani ajatusmaailmaa.hän kun lauloi useasti minulle jotain tiettyä laulua.nyt ymmärrän että mitä hän sillä tarkoitti.
isäni käski minua kuuntelemaan tämän biisin,se on kuin omasta päästäni kirjoitettu..
"who will take care of me when you are gone away
i will have nothing left but your memory
and i wish that we could say the things we want say when we are far,so far away,dear.
i dont want anything without you
night comes,the night is here
my thoughts are clear now
but who will take care of me
when you are gone away
you took away my fears
the tears are gone now
but who will take care of me
when you are gone away"
Seku katselen netissä, kuolemaan liittyviä asioita...
itse löysin tossa kesäkuun lopussa isäni kuolleena.
ja tässä käytännön asioita hoidellessa on ollut niin paljon tekemistä...pelottaa itselläkin kuinka se tekeminen jossakin välissä loppuu.
että onko tämä vain unta!
no aika se näyttää mitä tuleman pitää.
Kuolema on kyllä yksi maailman mysteerisempiä asioita.
jaksamista kaikille jotka menettämisen tuskaa kärsivät.
joku sanoi minulle että ensin tulee kaipuu ja ikävä ym.
sitten ajan kanssa asiat muuttuvat muistoiksi!
vuosi on vaikea,kun kaikki tapahtuu ekan kerran ja vuoden jälkeenkin tulee aina tapahtumia jolloin kaipaa,mutta hiljalleen se suru väistyy...
mutta jopa viiden vuoden jälkeen säpsähdän pahan päiväisesti kun joku henkilö näyttääkin siltä menetetyltä rakkaalta,ennen kun tajuaa että ei tuo voi olla hän...
joskus kun näen jonkun kaljupäisen henkilön menevän jossain herättää se aikamoisen toivon kipinän.voisiko se olla hän!mutta paluu todellisuuteen on sitäkin nopeampaa...rakkaani veli on nyt leikannut hiuksensa kaljuksi niinkuin isoveljelläkin oli ja hänen isänsä oli kuulemma saanut rytmihäiriöitä siksi että pikkuveli näytti niin samalta kuin rakkaani.jaksamista sinullekin!
on se suruista suurin ja ankarin.kaikki on niin lopullista.rakasta ihmistä ei mikään tuo enään takaisin.vaikka surumme on hieman erilaista on silti meillä molemmilla kyseessä rakas ihminen ja menetyksen tuska on liian suuri.jaksamista sinullekin surusi keskellä!ehkä joskus vielä aika parantaa haavat ja kultaa muistot rakkaistamme..
Jäin leskeksi 25-vuotiaana vajaat kaksiviikkoa sitten. Mieheni sai ilmeisesti sydänkohtauksen tms, eivät osanneet vielä tarkkaan kertoa mikä Hänet vei, mutta täydellisen ennalta aavistamatta ja yllätyksenä. Ehdimme elää yhteistä taivalta reilut kaksi vuotta joista toisen naimisissa. Elämä tällä hetkellä täysin sumussa. Ei aavistustakaan mihin tästä jatkaisi tai mitä kuuluisi nyt tehdä---- Jos jaksat tyttönen25 vaihtaa ajatuksia tms, pistä uutta viestiä.
hei!olen täällä päivittäin.tuntuu että tämä on ainut paikka mistä saan lohdun tällä hetkellä.meitä on niin paljon täällä.sinulla on niin vähän aikaa rakkaasi pois menosta.on kyllä oma suru myös yhtä tuoretta mutta jaksaa jo keskittyä muiden auttamiseen paremmin.vaihdetaan vain ajatuksia,sitä vartenhan me täällä ollaan.tiedetään parhaiten miltä tuntuu kun rakas viedään pois..
Mieheni jopa herätti minut (syntymäpäivänsä) aamuyöstä ja sanoi, että soita sairaalaan. Minä soitin, ja tuli amppari ja toinen ja kolmaskin ja elvyttivä. tietenkin tiesi jo siinä kohtaa kun ei liikehdintää ambulanssien suuntaan terassilta elvytyspaikalta tapahtunut, että joudun kuulemaan kamalimman mitä ihmiselle kertoa voidaan. Pelkkää tyhjää. Nyt pitäisi miettiä että milloin jaksaa töihin mennä... Olitteko te naimisissa?
olla paikalla kun rakas taistelee hengestään ja sitten luovuttaa kun ei jaksa.siinä tilanteessa en voinut uskoa että hän todella oli poissa.shokki oli melkoinen.tajusin sen vasta kunnolla kun menin jättämään sairaalan kappeliin jäähyväiset ja sain hänet nähdä vielä viimeisen kerran.
olimme kihloissa ja tulevaisuudessa häitä olisi vietetty..sain pitää häntä luonani 9vuotta,niin paljon mutta silti niin vähän..
minulle ei tullut mieleenkään että menisin töihin.en ollut henkisesti enkä kai fyysisestikään siinä kunnossa että olisin ollut työkuntoinen.enkä ole oikein vieläkään.laihtumisen myötä on tullut huimaukset ja heikkous.toki syön jotain mutta kun ei maistu niin ei vaan maistu.en pysty itseäni pakottamaan syömään.sinun kannattaa miettiä että jaksatko mennä töihin ja pysyä siellä.joillekin työ on terapiaa kun ei tarvitse miettiä vaan voi keskittyä siihen tekemiseen.mieheni sisko meni aika nopeasti töihin ja jäi nyt sairaslomalle koska on aivan loppu.hän ei ole kerennyt kunnolla suremaan rakasta veljeään ja tajusi onneksi nyt ottaa aikaa itselleen.
joillakin suru ja asioiden läpi käyminen vie aikaa enemmän kuin toisilla.vaikka rakkaani kuolemasta tulee ensi viikolla 2kuukautta tuntuu että aikaa olisi mennyt vasta muutama viikko.ja kuitenkin tuntuu että itse olisi vanhettunut tänä aikana sata vuotta..
pysy palstalla.autan sinua sen minkä osaan.jaksamista päiviisi!
Minäkin menetin kihlattuni puolitoista viikkoa sitten. Yhtäkkiä, ennalta arvaamatta. Kaikki sekaisin.Olimme yhdessä 6 vuotta muutama viikko päälle. Meillä on yksi yhteinen lapsi joka täyttää talvella 5 vuotta. Ei tätä asiaa jaksa ymmärtää.
Tuntuu kamalalta ajatella että rakkaani makaa kappelissa. Elämän on pakko jatkua mutta miten..
Jo pelkästään surun kanssa on vaikeaa. Siihen vielä maatilan asiat sekamelskana kaupan päälle.
Ei tiedä mitä tästä tulee. Jos haluat niin kirjoita mulle.. jaetaan tuntemuksia ja kokemuksia. Ehkä elämä joskus taas hymyilee meillekkin. [email protected]
Kävin lukemassa viestejäsi suruvarpusen kanssa. Ja jossain kohtaa löysin kirjoituksesi siitä kui8nka soitit ambulanssin sairauskohtauksen takia ja olit ainoana... Kuin minun kirjoittamaani. En ymmärrä millä helvetillä tästä ikinä selvitään. EN tiennyt että ihminen voi kokea näin suurta tuskaa. ja että löytyy näin paljon kyyneleitä.
miettinyt että miten voin selvitä tästä koskaan.miten pystyn koskaan unohtamaan tämän painajaisen,painajaisen joka on täyttä totta.miten pystyn olemaan enää onnellinen koskaan.mutta nyt huomaan että olen jo osin selviytynyt,olenhan vielä tässä.on niin paljon vielä jäljellä hyvää elämässä.vaikka se paras ja rakkain on poissa.täytyy jaksaa läheisten takia.minulla on silti vielä perhe(äiti,isä,sisarrukset) vaikka oma perheeni onkin hajonnut...
onko sinulla asioita vielä hoidettavana?miten olet jaksanut hautajaiset sun muut?(jos niitä siis on vielä pidetty).itsellä meni ensimmäiset viikot aivan ohi.muistaa asioita sieltä täältä.nyt jo pää toimii vähän paremmin.järkytys ja tuska kai pikkuhiljaa muuttuu raastavaan ikävään...
itku tulee minulla myös lähes päivittäin.on joitakin päiviä jolloin on helpompaa mutta itku on kyllä vielä aika herkässä...ja saa olla.on pakko saada paha olo ulos jollain tapaa..
toivotan taas sinulle jaksamista,alan olla itse jo liian väsynyt kirjoittamaan enempää.huomenna on uusi päivä,toivotaan että suru antaisi tilaa hengähtää hetken ja tehdä rästiin jääneet asiat..
No hautajaiset ovat takana jo, aika usvainen päivä minulle. Uurnan lasku on elokuun alussa. Kaikki byrokratiahelvetin asiat ovat vielä odottamassa. Ja että pitäisi alkaa kaikkia miettimään, minne pitäisi ilmoittaa... Loputtoman tuntuinen suo. Odotaan vaan että Rakkain tulisi kotiin.... Vaikka kuitenkin jossain sisimmässäni tiedän ettei enää tule.
Halusitko sinä tietää varsinaisen kuolin syyn?
Oliko puolisollasi ollut jotakin tulevaan viittaavaa vaivaa aikaisemmin?
Jaksamista myös sinne. Kirjoitellaan
tuntui minustakin tuo asioiden hoitaminen kamalan raskaalta.onneksi sain apua kaikkeen,ei tarvinnut yksin kaikkea ottaa selville.rakkaani äidin ja siskon kanssa hoidimme yhdessä hautajaiset ja uurnan laskun.laskut ja kiven tilauksen.olen saanut niin paljon apua heiltä ja olen kai myös auttanut heitä kaikessa mihin olen pystynyt.yhdessä on ollut hyvä tehdä kun surukin on yhteinen.kiitän luojaa että meillä on ollut niin hyvät välit ennen rakkaan pois menoa,en voisi kuvitella että minut olisi pois suljettu kaikista asioista.se olisi varmasti tuntunut niin pahalta.
nyt on kohta perunkirjoitus tilaisuus edessä.minun ei tarvitsisi sinne mennä koska emme olleet naimisissa mutta haluan senkin läpi käydä.ehkä se helpottaa asioihin suhtautumista.onneksi lakimies on hoitanut kaikki ne paperi asiat,niin ei ole tarvinnut sitäkin läpi käydä.
joskus herään aamulla ja tajuan että olen yksin.rakas ei nukukkaan vieressä.aamut ovat kaikista raskaimpia kestää.toisaalta eivät illatkaan kovin helppoja ole.ajatukset kun silloin palaavat kuolemaan johtaneisiin tapahtumiin.en enää syytä itseäni tapahtuneesta.tajuan jo että en olisi voinut tehdä enempää häntä auttaakseni.olen käsitellyt asian läpi itseni kanssa ja toivon että olen sinut sen kanssa.voihan kyllä olla että asia palaa minua kummittelemaan vielä mutta se on tätä surutyötä ja se pitää tehdä,yksin tai ammattiauttajan kanssa.aika näyttää.
emme ole saaneet vielä kuolinsyy todistusta.olen ajatellut että se tulee sitten kun tulee.se on sitten taas yksi shokki varmasti lisää tähän surutyöhön.mutta pakko sekin läpi käydä.en ole halunnut enää miettiä syitä ja seurauksia,miksi hän kuoli miten kuoli.mitä tapahtui.tuntuu että sillä ei juuri ole väliä,poissahan hän nyt kumminkin on.en usko että kuolin syyllä on enää väliä,ei se tuo häntä takaisin luokseni.olen menettänyt hänet ja aikaa ei voi taaksepäin kääntää..
jaksamista sinulle ja kirjoittele.
Kun kävin juuri hautausmaalla mieheni haudalla, kivi oli tullut. Se oli nätti, pieni kivi jossa oli enkelin kuva. Kyllä järkytyin kiven näkemisestä vaikka arvasin että se olisi tullut varmaan jo. Nimen ja päivämäärien näkeminen järkytti, aloin itkeä siellä. Kivi on varmaan tullut jo paljon aiemmin, mutta en ole viikkoihin käynyt siellä hautausmaalla ennen tätä iltaa, koska sinne on pitkä ajomatka.
mietinkin sinua tänään ja kirjoitinkin sinulle sähköpostia.hyvä että kivi oli kaunis,tuntuu paremmalta sitten joku päivä katsoa sitä kun se on kaunis.alkujärkytys on valtava,sainhan sen kokea myös vasta itse.käyn haudalla päivittäin.saan siellä rauhan kun paikka on niin kaunis ja ajattelen rakkaan olevan siitä mielissään.se on tällä hetkellä paikka missä minun on parhain olla.siellä ei ajatukset juokse vaan voi pysähtyä vain kuuntelemaan hiljaisuutta.vaikka paikka on kaupungin tuntumassa en kuule siellä melua,suljen kai korvani kaikelta ulkopuoliselta.
voimia sinulle,alkujärkytys kivestä menee kai ajan myötä ohi ja kiveä pystyy joskus katsomaan ilman itkua ja pahaa mieltä,niin luulen.olen kai jo itse alkanut siihen tottua.kirjoitellaan.
Kiitos sähköpostista, huomasin sen juuri äsken! Laitan sulle meiliä takaisin vaikka huomenna, kirjoitan sitten pidemmästi! Täytyy levähtää nyt, jos saisi pian nukutuksi niin levänneenä sitten ajatukset kulkevat paremmin ja kirjoitus myös...
Hyvää yötä, ja toivottavasti saat sinäkin levättyä!