…äsken tuossa tv 1:n presidentti-sarjassa, jossa vuorossa oli nyt Paasikivi. On se Lasse Pöysti loistava näyttelijä! Hän teki nyt täysin uskottavan Paasikiven, käyttäytymisessä, äänessä, maneereissa ja jopa ulkonäössä! Viime syksynä olin Helsingin kaupunginteatterissa katsomassa Mestariluokka-näytelmää, jossa Pöysti muuntautui täysin uskottavaksi Staliniksi!
Mutta oleellista tuossa äskeisessä oli sen historiallinen totuus. Oli todellakin vain Paasikiven härkäpäisyyden ansiota, että YYA-sopimuksen tekstiksi tuli Paasikiven oma teksti, ja meitä ei alistettu Neuvostoliiton valtaan siten kuin tapahtui Puolalle, Tshekkoslovakialle, Unkarille, Romanialle ja Bulgarialle. Eli meitä ei liitetty osaksi itäblokkia, suometuimme vain. Ja syy siihenkin on paljolti Paasikiven seuraajan Urho Kekkosen, joka olisi YYA-sopimusta solmittaessa myöntynyt neukkujen vaatimuksiin, ellei Paasikivi olisi pysynyt järkkymättömänä.
Tuosta sain palautella mielleni äskettäisellä lomallani matkalukemisena lukemassani Kalle Lehmuksen kirjassa ”Kolme kriisiä” kerrottua episodia. Kyseessä oli ns. Ryti-Ribbentrop-sopimuksen jälkinäytös. Lehmuksen kertomalle pohjustukseksi pätkä Kekkos-tutkielmastani:
- - -
Neuvostoliiton suurhyökkäyksen alettua kesäkuussa 1944 sodanjohto ilmoitti pian suorasukaisesti, että armeijamme ei tule kauan kestämään, ellei se saa merkittävää apua. Mistäpä muualta kuin Saksasta se olisi voinut apua saada. Myös maan elintarviketilanne oli erittäin huolestuttava viljavarastojen ollessa loppumaisillaan. Akuutista hädästä maan pelastaakseen presidentti Ryti oli Mannerheimin ja eräiden muiden huomattavimpien johtajiemme kanssa neuvoteltuaan tehnyt ns. Ribbentrop-sopimuksen, jossa hän oli luvattua apua vastaan ilmoittanut, että hän tai hänen nimittämänsä hallitus ei tee erillisrauhaa Neuvostoliiton kanssa. Sopimuksesta ennalta tietoisiin kuului Maalaisliitosta mm. Viljami Kalliokoski, mutta ei Urho Kekkonen.
Kekkonen oli sopimuksesta tyrmistynyt. Hän oli suunniltaan Maalaisliiton ryhmäkokouksessa, jossa hän huusi, että ”sopimus on vallankaappaus” ja hän vaati julkilausumaa pikaisesta sodasta irrottautumisen puolesta. Kekkonen jäi lähes yksin, tukea hän sai vain Schildtiltä. Seuraavassa ryhmäkokouksessa kahden päivän kuluttua ministeri Reinikka kieltäytyi antamasta selostusta ryhmälle, koska ”ryhmässä on sellaisia jäseniä kuin Kekkonen, jonka kautta tiedot saattavat mennä Ruotsiin ja sieltä Venäjälle”. Tästäkin kerrotaan mm. Kalliokosken elämäkerrassa.
- - -
Kalle Lehmus oli vaikutusvaltainen sosialidemokraatti, joka toimi sotien aikana everstin arvoisena Päämajan tiedoituslaitoksen – tuo oli nimi – johtajana. Hän oli myös Mannerheimin luotettu. Hän kertoo Ryti-Ribbentrop sopimuksen kuohuttaneen hetken myös sosialidemokraattien eduskuntaryhmän kokousta. Vaadittiin sosialidemokraattien eroamista hallituksesta. Silloin Väinö Tanner käytti seuraavan, lyhyen puheenvuoron: ”Jos haluatte pelastaa MINUT, niin äänestäkää sosialidemokraatit pois hallituksesta. Mutta jos haluatte pelastaa MAAN, niin äänestäkää siten, että meidän on hallituksessa vielä pysyttävä”.
Eduskuntaryhmä päätti yksimielisesti, että puolue pysyy vielä hallituksessa.
Lehmus toteaa: ”Ryti uhrasi tietoisesti itsensä maan pelastamiseksi. Tanner uhrautui samalla tavalla tietoisesti turvatakseen uusien rauhankosketusten mahdollisuuden sen jälkeen kun sotilaallinen tilanne oli onnistuttu vakiinnuttamaan ja romahduksen uhka torjumaan”.
Ihmistä ei juuri voi kohdata suurempi vääryys, kuin se ”palkka”– sotasyyllisyystuomio – jonka Ryti ja Tanner saivat uhrautumisestaan. Heidän kokemaansa vääryyttä korostaa se, että heidän tuomitsemistaan johti mies, joka piti maanpetoksena sitä, että Ryti uhrasi itsensä vihollisen torjumiseksi, ja tuo mies olisi ollut valmis vielä neljä vuotta myöhemmin alistamaan meidät Neuvostoliiton armoille ja siten mitätöimään niin Rytin, Tannerin kuin meille torjuntavoiton tuoneiden sotilaidenkin uhraukset.
Mutta oleellista tuossa äskeisessä oli sen historiallinen totuus. Oli todellakin vain Paasikiven härkäpäisyyden ansiota, että YYA-sopimuksen tekstiksi tuli Paasikiven oma teksti, ja meitä ei alistettu Neuvostoliiton valtaan siten kuin tapahtui Puolalle, Tshekkoslovakialle, Unkarille, Romanialle ja Bulgarialle. Eli meitä ei liitetty osaksi itäblokkia, suometuimme vain. Ja syy siihenkin on paljolti Paasikiven seuraajan Urho Kekkosen, joka olisi YYA-sopimusta solmittaessa myöntynyt neukkujen vaatimuksiin, ellei Paasikivi olisi pysynyt järkkymättömänä.
Tuosta sain palautella mielleni äskettäisellä lomallani matkalukemisena lukemassani Kalle Lehmuksen kirjassa ”Kolme kriisiä” kerrottua episodia. Kyseessä oli ns. Ryti-Ribbentrop-sopimuksen jälkinäytös. Lehmuksen kertomalle pohjustukseksi pätkä Kekkos-tutkielmastani:
- - -
Neuvostoliiton suurhyökkäyksen alettua kesäkuussa 1944 sodanjohto ilmoitti pian suorasukaisesti, että armeijamme ei tule kauan kestämään, ellei se saa merkittävää apua. Mistäpä muualta kuin Saksasta se olisi voinut apua saada. Myös maan elintarviketilanne oli erittäin huolestuttava viljavarastojen ollessa loppumaisillaan. Akuutista hädästä maan pelastaakseen presidentti Ryti oli Mannerheimin ja eräiden muiden huomattavimpien johtajiemme kanssa neuvoteltuaan tehnyt ns. Ribbentrop-sopimuksen, jossa hän oli luvattua apua vastaan ilmoittanut, että hän tai hänen nimittämänsä hallitus ei tee erillisrauhaa Neuvostoliiton kanssa. Sopimuksesta ennalta tietoisiin kuului Maalaisliitosta mm. Viljami Kalliokoski, mutta ei Urho Kekkonen.
Kekkonen oli sopimuksesta tyrmistynyt. Hän oli suunniltaan Maalaisliiton ryhmäkokouksessa, jossa hän huusi, että ”sopimus on vallankaappaus” ja hän vaati julkilausumaa pikaisesta sodasta irrottautumisen puolesta. Kekkonen jäi lähes yksin, tukea hän sai vain Schildtiltä. Seuraavassa ryhmäkokouksessa kahden päivän kuluttua ministeri Reinikka kieltäytyi antamasta selostusta ryhmälle, koska ”ryhmässä on sellaisia jäseniä kuin Kekkonen, jonka kautta tiedot saattavat mennä Ruotsiin ja sieltä Venäjälle”. Tästäkin kerrotaan mm. Kalliokosken elämäkerrassa.
- - -
Kalle Lehmus oli vaikutusvaltainen sosialidemokraatti, joka toimi sotien aikana everstin arvoisena Päämajan tiedoituslaitoksen – tuo oli nimi – johtajana. Hän oli myös Mannerheimin luotettu. Hän kertoo Ryti-Ribbentrop sopimuksen kuohuttaneen hetken myös sosialidemokraattien eduskuntaryhmän kokousta. Vaadittiin sosialidemokraattien eroamista hallituksesta. Silloin Väinö Tanner käytti seuraavan, lyhyen puheenvuoron: ”Jos haluatte pelastaa MINUT, niin äänestäkää sosialidemokraatit pois hallituksesta. Mutta jos haluatte pelastaa MAAN, niin äänestäkää siten, että meidän on hallituksessa vielä pysyttävä”.
Eduskuntaryhmä päätti yksimielisesti, että puolue pysyy vielä hallituksessa.
Lehmus toteaa: ”Ryti uhrasi tietoisesti itsensä maan pelastamiseksi. Tanner uhrautui samalla tavalla tietoisesti turvatakseen uusien rauhankosketusten mahdollisuuden sen jälkeen kun sotilaallinen tilanne oli onnistuttu vakiinnuttamaan ja romahduksen uhka torjumaan”.
Ihmistä ei juuri voi kohdata suurempi vääryys, kuin se ”palkka”– sotasyyllisyystuomio – jonka Ryti ja Tanner saivat uhrautumisestaan. Heidän kokemaansa vääryyttä korostaa se, että heidän tuomitsemistaan johti mies, joka piti maanpetoksena sitä, että Ryti uhrasi itsensä vihollisen torjumiseksi, ja tuo mies olisi ollut valmis vielä neljä vuotta myöhemmin alistamaan meidät Neuvostoliiton armoille ja siten mitätöimään niin Rytin, Tannerin kuin meille torjuntavoiton tuoneiden sotilaidenkin uhraukset.
Vastaukset 11
Vanhimmat
vai olivatko ne myöhemmin niitä konsteja!!?
on historiallinen totuus? Vai onko tämä sittenkin vain oma sopivista lähteistä (tai mielikuvituksestasi) rakentamasi salaliittoteoria. Eilinen presidentti dokumenttihan vain kertoi, kuka oli noihin aikoihin herra talossa. Samanlainenhan Kekkosestakin tuli valtaan päästyään. Mielenkiintoisinta ohjelmassa oli kuvaus päätöksentekoprosessista, johon aina kuuluu erilaisten vaihtoehtojen puntarointi ennen lopullista ratkaisua.
Keskustapalstallahan kertoilet uniasi totuutena jatkuvasti. Voisikko joku tähän asiaan syvällisemmin perehtynyt kommentoida herra Korhosen historiikkiä.
Ettei jäisi väärinkäsitystä, niin äänestin kerran Kekkosta ja vieläkin harmittaa.
Mitähän tuossa edellisessä ei pidä paikkaansa?
….sillä tuon Kekkostutkielmani lähdekirjallisuus on n. 30 kirjaa (mainitsen ne tutkielmani 10.osan lopussa) ja laitetaan ne vielä tämänkin loppuun. Tuon vuonna 2004 laatimani tutkielman jälkeen olen lukenut vielä monia sellaisiakin kirjoja, jotka ovat yhä lisää selventäneet Kekkos-kuvaani. Siis sitä kuvaa, joka ei ollut kovin epäselvä Kekkosen elinaikanakaan, kun olin silloin mies parhaissa voimissani; hänen presidentinuransa ja minun sotilasurani ajoittuivat samanaikaisiksi. Ainakin useimpien kepulaisten käsitys Kekkosesta sen sijaan tuntuu perustuyvaan vain pelkästään uskoon, ja kaiken esitetyn tiedon he kokevat kovin häiritsevänä.
Tuossa linkki tutkielmaani sa sen jälkeen lähdeluetteloni:
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=114&conference=4000000000000028&posting=22000000003692400
Taustakirjallisuutta (niitä kirjoja, jotka ovat vaikuttaneet kirjoitukseeni):
Juhani Suomi: Urho Kekkosen elämäkerta, 8 osaa
Paavo Haavikko: ”Tämä minun ankara vuosisatani” (Kekkosen elämäkerta)
Edwin Linkomies: ”Vaikea aika” (muistelmat)
Väinö Tanner: ”Suomen tie rauhaan 1943-44”
K-A.Fagerholm: ”Puhemiehen ääni” (muistelmat)
Matti Kalliokoski: ”Pitkä sarka” (Viljami Kalliokosken elämäkerta)
Jukka Nevakivi: ”Miten Kekkonen pääsi valtaan ja Suomi suomettui?”
Matti Paavonsalo: ”Kekkosen valta”
Mauno Koivisto: ”Historian tekijät” ja ”Kaksi kautta” (muistelmia)
Kalevi Sorsa: Kansankoti ja punamulta” (muistelmat)
Lasse Lehtinen: ”Aatosta jaloa ja alhaista mieltä” (väitöskirja)
Jukka Tarkka: ”Presidentin ministeri” (Ahti Karjalaisen ura)
Johannes Virolainen: ”Yöpakkasista juhannuspommiin”
Arvi Korhonen: ”Barbarossasuunnitelma ja Suomi”
Heikki Ylikangas: ”Tulkintani talvisodasta”
Mauno Jokipii: ”Jatkosodan synty”
Timo Vihavainen: ”Kansakunta rähmällään – suomettumisen lyhyt historia”
Martti Häikiö: ”Historia ja väärät profeetat”
Hannu Rautkallio: ”Paasikivi vai Kekkonen – Suomi lännestä nähtynä 1945-56”, ”Agenda Suomi: Kekkonen, SDP ja NKP 1956-66”, ”Laboratorio Suomi: Kekkonen ja KGP”, ”Neuvostovallan asialla: NKP:n vaikutus Suomeen 1960-luvulla” ja ”Novosibirskin lavastus: Noottikriisi 1961”
Max Jakobson: ”Väkivallan vuodet” ja ”Pelon ja toivon aika”
Björn Alholm: ”Toisinajattelija suurlähettiläänä”
Matti Lukkari: ”Lauri Sutela – puolustusvoimain komentaja”
Viktor Vladimirov: ”Näin se oli” (muistelmat 1954-88)
Juri Derjabin: ”Omalla nimellä”
Oleg Gordievsky ja Inna Rogatschi: ”Sokea peili”
Jelisei T. Sinitsyn: ”Vaiettu totuus”
Rony Smolar: ”Setä Stiller”
pitänyt lähettää venäjälle tuomittaviksi?
...eikä NL niitä sinne olisi halunnutkaan, uhitteli vaan, sillä siihen eivät olisi suostuneet sen vielä silloiset liittoilaiset Iso-Britannia ja USA.
Mutta kiistämätön tosiasi on, että Kekkonen oli alun alkaen aloitteellinen ja aktiivinen sotasyyllisyysasiassa, ja esim. Tanneria sekä puoluetovereitaan Reinikkaa ja Kukkosta kohtaan hän purki kostonhaluaan.
Tähänkin pieni pätkä aiheesta Kekkos-tutkielmastani:
- - -
Kun Maalaisliitto piti joulukuussa 1944 puoluekokouksensa, puheenjohtaja Kalliokoski ja puoluesihteeri Kaasalainen saivat yksimielisen jatkoajan tehtävissään. Se oli julkinen tappio Kekkoselle, joka oli Paasikiveä säestäen vaatinut ”uusia kasvoja” tehtäviin. Kekkonen joutui äänestyksessä jättämään myös paikkansa puolueen keskushallituksessa ministeri Jutilalle.
Pian puoluekokouksen jälkeen hän oli ministeritoverinsa Kaarlo Hillilän kanssa keskustellut kommunistiministeri Yrjö Leinon kanssa välirauhansopimuksen toteuttamisen jouduttamisesta. Miesten mielestä oli viisainta, että Ryti ja Tanner pantaisiin sotasyyllisinä oikeuden eteen. Muutamaa päivää myöhemmin Kekkonen tapasi valvontakomissiossa työskennelleen lähetystöneuvos Jelisejevin, jolta tietenkin sai tuen esityksilleen. Ymmärrettävästi Väinö Tanner oli elämänsä loppuun saakka siinä käsityksessä, että juuri Urho Kekkonen oli suurin syyllinen siihen, että hänet tuomittiin sotasyyllisenä. Kekkonen huolehti myös siitä, että häntä omassa puolueessaan vastustaneet Tyko Reinikka ja Antti Kukkonen joutuivat sotasyyllisiksi. Kekkosen tukija K-linjalainen Reino Kuuskoski oli vakuuttunut asiasta, todeten että ”Kekkonen heidät hankki syytteeseen. Kukaan ei olisi huomannutkaan heidän olemassaoloaan”.
Vielä pieni Kekkosen käyttäytymistä kuvaava episodi: Suomen tavoin Saksan rinnalla taistellut Romania oli irtaantunut sodasta loppukesällä 1944. Kuningas Mikael antoi vangita maata johtaneen marsalkka Ion Antonescun, joka keväällä 1945 teloitettiin. Maalaisliitto piti puoluekokoustaan Helsingin kauppakorkeakoululla 17. ja 18. kesäkuuta ja E.M.Tarkkanen johti puhetta. Myös Kalliokoski oli puheenjohtajistossa. Tuolloin tilaisuuteen juuri tullut Kekkonen sanoi tuohtuneena: ”Kuinkas täällä tuollaiset miehet ovat puoluekokousta johtamassa, kun Balkanilla sellaiset on jo ammuttu?” Useat kokouksessa läsnä olleet vakuuttavat Kekkosen käyttäytymisen todeksi.
Kokousväki oli tyrmistynyt. Kalliokoski pyysi puheenvuoron ja sanoi Kekkosen viestin olevan niin selvä, ettei mitään väärinkäsityksen varaa ollut. Kalliokoski ymmärsi oikeusministerin puheet niin, että Ribbentrop-sopimuksen teossa mukana olleet – siis myös Kalliokoski itse – saisivat nähdä ”lain huljan heiluvan” (Kekkosen sanonta tuokin). Kalliokoski sanoi, että hän ei halua olla uuden suuntauksen tiellä, mutta varoitti taipumasta uhkauksiin, ”joiden takana voi olla muutakin kuin isänmaan etu”. Tämän jälkeen Kalliokoski kirjoitti vaimolleen kirjeen, jossa hän ennustelee omana kohtalonaan olevan joko tuhotuksi (tapetuksi) tuleminen tai maanpakolaisuuteen joutuminen. Tuota kirjettä ”asevelisosialisti” referoi hiljattain tällä saitilla.
Kiitos avauksista ja kommenteista, jotka tekevät tästä foorumista seuraamisen arvoisen.
Aikoinaan esiinnyin täällä enemmänkin, mutta sitten alkoivat kyllästyttää nuo luulojensa varassa tyhjiä fraaseja heittelevät "histiroiotsijat", ja olen sitten kirjoitelklut paljon enemmän ´muualla, varsinkin poliittisilla saiteilla. Mutta nyt taas rasitin foorumia jo toisellakin jutullani!
... tuossa Paasikivi-ohjelmassa. Kekkonen ja Söderhjelm olivat ne neuvotteluvaltuuskunnan jäsenet, joihin Paasikivi luotti ja joille antoi erikoistehtävän seurata muiden jäsenten edesottamuksia. Olihan valtuuskunnan virallinen johtaja puolikommunisti pääministeri Pekkala ja myös täysikommunistikin oli mukana. Kekkosen ja Söderhjelmin Paasikivi kutsui välillä Helsinkiin selostamaan neuvotteluja saamaan uusia ohjeita. Silloinkin juuri Kekkonen keksi idean, että he tuovat neuvotteluun Paasikiven henkilökohtaisen viestin ja näin vältetään, että Pekkala esittäisi asiat omilla sanoillaan.
Tosiasiassa Kekkonen sitten sai neuvoteltua sopimuksen sellaiseksi kuin Paasikivi halusi. Kekkonen oli Paasikiven pyrkimyksistä samaa mieltä, mutta taitavana neuvottelijana hän varoitteli myös Paasikiveä esiintymästä liian jyrkästi, olimmehan silloin kuitenkin hävityn sodan jälkeen N-liiton etupiiriin kuuluva valtio niin kuin nuo itäisen Keski-Euroopan valtiot, jotka olivat jo joutuneet kommunistien valtaan ja N-liiton satelliiteiksi samaisten YYA-sopimusten kautta.
...Kekkonen joutui taipumaan Paasiliven tahdon toteuttajaksi, kun hänen oma myöntyväisempi linja ei mennyt läpi tuolle vanhalle jäärälle. Ei mennyt, vaikka yritti useaankin kertaan. Noista vaihéista Paasikivi kirjoittaa päiväkirjalleenkin, että "Kekkonen on liian myöntyväinen Neuvostoliittoon päin, hän on jopa aloitteellinen. Meidän ei pidä koskaan tehdä mitään myönnytyksiä omasta aloitteestamme emmekä saa myönntyä missään asiassa yhtään enempään kuin on välttämätön pakko".
Miksi muuten et kommentoi tuota, mitä Kekkosen ystävä Reino Kuuskoski toteaa, että "on täysin Kekkosen syytä, että Reinikka ja Kukkonen joutuivat sotasyyllisoikeuteen. Muuten heitä ei olisi huomattukaan". Ja mistähän se johtui? No, pelkästä Kekkosen kostonhalusta. Nuo kaksihan olivat Kekkosen vastustajia puolueessa. Kukkonenhan ei sitten suostunut Kekkosen valitsijamieheksikään omassa vaalipiirissään, jonka tiennet, kun olet alkujaan saman vaalipiirin - Pohjois-Karjalan - miehiä.
... YYA-sopimusneuvotteluissa. Mielestäni hän ei noista vaiheista kirjoittanut päiväkirjaansa, että Kekkonen on liian myöntyväinen. Niin hän teki toisissa yhteyksissä. Paasikivi oli niin temperamenttinen ja perusluonteeltaan pessimistinen mies. Se näkyi myös tuossa tv-ohjelmassa. Toki hän pelkäsi joskus Kekkosenkin munivan. Kysymys oli kuitenkin tavasta työskennellä.
Kekkonen oli taitavuudessaan ylivoimainen poliitikko käsittelemään venäläisiä. Hän antoi oma-kin periksi joissakin pikkuasioissa, jota myöhemmin on ryhdytty nimittämään suomettumiseksi. Tämän suomettumisen suojassa hän hoiti meille elintärkeät suhteemme länteen ja integroituvaan Eurooppaan. Mutta sen suojassa hän hoiti myös tosiasialliset suhteemme sekä talouden että politiikan alalla myös N-liitton päin meille edullisella tavalla. Sen suojassa rakensimme myös kukoistavan markkinatalousmaan, Suomen.
Kekkosen uskottavuus sotasyyllisyysoperaation hoitajana olisi kärsinyt, jos hän ei olisi pannut syytteeseen myös oman puolueesa, maalaisliiton sodanaikaisia johtajia. Maalaisliittolaiset olivat siinä kuin muutkin sodanaikana kansakunnan johdossa ja kun kerran voittaneet liittoutuneet vaativat hävinneitä maita rankaisemaan myös poliittisia johtajiaan, oli heitä myös maalaisliittolaisten keskuudessa. He tosin saivat pienet tuomiot, vai oliko niin, että Reinikka vaputettiin kokonaan. On jäänyt käsitys, että muut syytetyt ymmärsivätkin näytelmän juonen paitsi Tanner. Hän jatkoi katkeraa sotaansa N-liittoa ja Kekkosta vastaan vielä 50-luvun lopussa ja 60 -luvun alussa aiheuttaen isänmaalle paljon vahinkoa.
Muutenkin koko sotasyyllisyysoperaatio oli pieni näytelmä siinä suuressa tapahtumassa, Suomen osallistuminen II maailmansotaan. Siinä pieni osa poliittisista johtajistamme kantoi oman kortensa siihen kekoon, jota sadat tuhannet muut kansalaiset olivat rintamilla rakentaneet, monet menettäen henkensä tai saaden pysyvän vamman.