Rakkaat omaiset!
Vanhustenhoito on rankkaa puuhaa. Siitä maksetaan huonosti ja usein hoitajat ovat kilttejä ihmisiä, jotka tekevät työtänsä jaksamisensa äärirajoille saakka. Meitä hoitajia on liian vähän hoidettaviin nähden.
Millaista on vanhuksen elämä kotona, palvelutalossa tai laitoksessa? Perushoidosta huolehditaan kyllä, mutta muuten vanhus on yksin ja avuton. Koskaan ei pääse ulos, jos kunta/kaupunki ei palkkaa "kesätyttöjä" ulkoiluttamaan. Hoitajat käyttävät ulkona, jos ehtivät.
Varmasti vanhuksesta olisi mukava käydä kahvilassa kahvilla, torilla, jäätelöllä, hautausmaalla, sukulaisten kotona, joskus. Se piristäisi ja tuntisi elävänsä edes.
Miksi niin harvat omaiset käyttävät vanhustaan pienellä tuulettumisreissulla? Hoitajat kun eivät ehdi, ja kuinka paljon mukavampi olisi juoda pullakahvit lähikahvilassa oman tyttären, lapsenlapsen, ystävän, miniän, pojan, vävyn kanssa, kun tuntemattoman hoitajan?
Haastan kaikki omaiset viemään vanhuksensa tänä kesänä johonkin ulos tai kotiinsa pariksi tunniksi. Pyörätuolia voi lainata palvelutaloista tai laitoksista, jos vanhus sitä tarvitsee.
Dementoitunut ei ehkä muista reissusta mitään jälkeen päin, mutta hyvä olo jää kuitenkin: "jotain mukavaa tapahtui", "olin jollekin tärkeä".
Vanhustenhoito on rankkaa puuhaa. Siitä maksetaan huonosti ja usein hoitajat ovat kilttejä ihmisiä, jotka tekevät työtänsä jaksamisensa äärirajoille saakka. Meitä hoitajia on liian vähän hoidettaviin nähden.
Millaista on vanhuksen elämä kotona, palvelutalossa tai laitoksessa? Perushoidosta huolehditaan kyllä, mutta muuten vanhus on yksin ja avuton. Koskaan ei pääse ulos, jos kunta/kaupunki ei palkkaa "kesätyttöjä" ulkoiluttamaan. Hoitajat käyttävät ulkona, jos ehtivät.
Varmasti vanhuksesta olisi mukava käydä kahvilassa kahvilla, torilla, jäätelöllä, hautausmaalla, sukulaisten kotona, joskus. Se piristäisi ja tuntisi elävänsä edes.
Miksi niin harvat omaiset käyttävät vanhustaan pienellä tuulettumisreissulla? Hoitajat kun eivät ehdi, ja kuinka paljon mukavampi olisi juoda pullakahvit lähikahvilassa oman tyttären, lapsenlapsen, ystävän, miniän, pojan, vävyn kanssa, kun tuntemattoman hoitajan?
Haastan kaikki omaiset viemään vanhuksensa tänä kesänä johonkin ulos tai kotiinsa pariksi tunniksi. Pyörätuolia voi lainata palvelutaloista tai laitoksista, jos vanhus sitä tarvitsee.
Dementoitunut ei ehkä muista reissusta mitään jälkeen päin, mutta hyvä olo jää kuitenkin: "jotain mukavaa tapahtui", "olin jollekin tärkeä".
Vastaukset 14
Vanhimmat
Oletko sinä aivan varma, että kaikki dementoituneet ilahtuvat ulkoilusta? Yllä oleva otsikko ja nimimerkki ovat suoria lainauksia erään potilaan papereihin tehdyistä merkinnöistä. Minä olen se omainen, joka käytti potilasta ulkona, mutta osaston henkilökunnan näkemyksen mukaan siitä oli silkkaa haittaa, koska potilas oli sitten sen jälkeen niin mahdottoman sekava, suorastaan aggressiivinen. Kyse ei ole henkilökohtaisuudesta, koska samoja sanoja on käytetty toisenkin omaisen ulkoilun jälkeen.
Siellä tutun talon ulkopuolella saattaa tapahtua kaikkea ihmeellistä, joka sekoittaa pahasti dementoituneen muutenkin sekavan muistin ja maailman. Mutta olet oikeassa: varmaan terveempiä piristää, ja se pahasti dementoitunutkin silmin nähden virkistyy lyhyestäkin kävelylenkistä.
Minä vastaan omasta puolestani, että kun oma äitini on liikuntakyvytön ja puhekyvytön niin me hänen omaisensa käymme säännöllisesti häntä syöttämässä, vaihtamassa vaippoja, hieromassa, pesemässä. siistimme hiukset yms...
Kesän juhliinkin otamme äidin mukaan. Kuinka se liikuntakyvyttömältä petipotilaalta onnistuu?
Baaritaxilla.
Sitten olemme muuten vaan ottaneet äidin viikonloppuhoitoon luoksemme vuoronperään.
Huom. äiti maksaa hoitomaksua noiltakin päiviltä.
Vaikka äiti on täysin käänneltävissä oleva potilas, eikä hänellä liiku kuin vasen kämmen, niin yritämme olla hänen arjessaan mukana niin hyvin kun vain omalta perhe- ja työelämältämme keritään.
ja lisään vielä tähän, että juuri siksi tuo hoitajien kiittämättömyys omaisia kohtaan ja kritisoiminen tuntuu loukkaavalta,
koska yleistetään että omat vanhukset on unohdettu laitoksiin.
koko aikana, kun äitimme on laitoksessa ollut (noin kolme vuotta - mistä petipotilaana runsaan vuoden) on hoitajilta kuullut sanan "kiitos avusta" vain pari kertaa.
Enemmän he tuntevat olettavan että sinne vierailulle tulevat hoitavat äitiä kaikin tavoin kylvetyksestä lähtien, kun kerran siellä olevat.
Näin se seurustelu ja kuulumisien juttelu jää vähemmälle.
itsekin sairas veljeni oli äitiä katsomassa, niin hoitaja käski (niin juuri - käski, eikä kysynyt) veljeäni syöttämään äitiäni.
myöhemmin kun hoitaja sai kuulla että veljenikään ei ole terve (sillätavalla sairas, että olisi pitänyt huomata päällepäin) niin hoitaja oli kyllä pahoitellut.
Olemmekin sanoneet että mielellämme me äitiä sitten syötämme kun siellä käymme, ja jos hän on siinä kunnossa että "maallikkona" uskallamme.
Mutta hotajat tuntuvat pitävän sitä itsestään selvänä, että omaiset tekevät heidän työnsä.
eikä edes kiitosta palkkana.
miksi valitetaan että hoitajille ei anneta kiitosta (harvemmin kukaan työssänsä muuallakaan kiitosta saa) omasta työstään.
Kun hoitajillekin tuon kiitoksen lausuminen tuntuu olevan äärimmäisen vaikeaa.
taitaa olla kiire. Ja joskus he vaan ajattelevat että tottakai omaiset ymmärtävät, kuinka kiitollisia hoitajat kuitekin ovat. Sitä vaan ei huomata sanoa tai pelätään sen olevan epäasiallista. Todella hyvä, että teillä on oma osanne hoidosta. Ja uskon että ette jätä äitiänne "kotiin" kertomatta hoitajille. On tosi kurjaa joutuu kyttäämään lähtöjä ja tuloa. Lääkkeet on kuitenkin huolehdittava jos ovat lukkojen takana. Jos äitinne maksaa hoidosta, vaikka olisi poissa kokonaisia vuorokausi, kannattaa kysyä syytä. Ilmeisesti hän saa kuitenkin vaipat ja lääkkeet mukaansa.
Tietysti ilmoitamme aina hoitajille kun haemme äidin ja ilmoitamme myös tuloajan.
Heidän ei tarvitse "kytätä" lähtöjä ja tuloja.
Tämä ilmoittaminen tapahtuu hyvin siinä samalla kun saamme äidille kuuluvat lääkkeet ja muut hoitotavarat.
Olemme joskus kyselleet tuosta hoitomaksusta, niin sanoivat vaan että jos poissaolo kestää yli kaksi viikkoa, niin kuukausimaksu puolitetaan, mutta "irrallisia" päiviä ei hyvitetä. Koituu ilmeisesti liikaa vaivaa laskea paljonko nuo viikonloput tekisivät. helpompaa on laskuttaa täysi maksu tai puolikas.
Jos äidilläsi on oma huone, haluatko, että se luovutetaan toiselle potilaalle viikonlopuksi, kun äitisi on sinun kanssasi. Jos viikonloppupotilas löytyy. Tällöin huoneesta ei tarvitsisi maksaa. Lääkkeet ja vaipat tulisi silloin myös itse erikseen maksaa, ettei hoitopaikalle tulisi kuluja.
Ja toisekseen: hoitajat eivät ole vastuussa hoitomaksujen hinnoittelusta. Sen päättää joku paljon ylemmmällä pallilla istuva henkilö.
Kiitoksesta: Miksi oikeastaa pitäisi kiittää siitä, että omainen huolehtii vanhuksestaan silloin tällöin? Kenen siitä tulisi kiittää? vanhuksen? Hoitajan? Eikö sen pitäisi olla molemmin puolinen ilo, sekä äidille että tyttärelle? Uhrausko se onkin?
"Miksi oikeastaa pitäisi kiittää siitä, että omainen huolehtii vanhuksestaan silloin tällöin? Kenen siitä tulisi kiittää? vanhuksen? Hoitajan? Eikö sen pitäisi olla molemmin puolinen ilo, sekä äidille että tyttärelle? Uhrausko se onkin?"
Voisi myös kysyä että miksi oikeastaan pitäisi kiittää siitä, että hoitohenkilökunta huolehtii ja hoitaa vanhuksiamme ja tekevät työtään. silti kiitämme heitä aina kun he vaikka käyvät tuomassa lääkkeen tai tuovat ruoan pöydälle meidän syötettäväksemme, vaihtavat petivaatteet tai vain käyvät ovella kääntymässä.
Vaikka he tekevät vain työtään, mikä heille kuuluu, silti kiitämme omasta ja äidimme puolesta.
Näin meitä on opetettu pienestä pitäen.
Sinusta en tiedä, enkä muista mikä on muiden kotoa saatu opetus ja kasvatus.
En sitä sillä sanonutkaan että se olisi mikään "uhraus". Tietysti se on ilo auttaa missä pystyy. Äidin puolelta tuskin on suurikaan ilo, että joutuu olemaan autettavana, hän kun aina sanoi että kun luoja ottaisi pois, ennen kun joutuisi avuttomana sängyssä makaamaan. Joku yläkerran päättäjistä päätti toisin... Ja kun kerta näin on, niin helpotamme äidin osaa sen kun vaan pystymme. ja toivoisimme että hoitajilla olisi aikaa tehdä samoin.
Minusta kiittää ei voi koskaan liian usein.
Tiedän että se on useille ihmisille liian vaikeaa. Niinkun anteeksi pyyntökin. Mutta kokeile, miten iloiseksi se läheisesi tekee. Se ei ole kuitenkaan keneltäkään pois jos sen pienen sanan sanoo.
Tuosta hoitomaksusta ja sen perusteista hoitajat eivät muuta sanoneet, kun mitä aikaisemmassa viestissäni kirjoitin. He eivät myöskään sanoneet, mikä "ylempi" taho siittä päättää. On kuitenkin kysymys muusta kun kunnallisesta hoitolaitoksesta, että se päättävä elin voi löytyä lähempääkin.
Olisi luullut että he perustelisivat käytäntöä kysyttäessä (ilman että maallikon oletetaan perusteluja osaavan kysellä), ja myöskin osoittaisivat tahon mistä saa enempi tietoa. Mutta kaiken tiedon saa lypsää.
- kiitos sinulle kannanotostasi ja mielipiteestäsi. ja anteeksi oma mielipiteeni, joka ei ehkä miellytä sinua.
Haluan myös sanoa sanani tuohon omaisten kiittämiseen. Itse olen vanhainkodissa töissä ja eipä tule paljoa kiiteltyä asukkaiden omaisia jotka vievät heitä ulos tai syöttävät... Kyllä nämä omaiset ainakin joita olen nähnyt tekevät nämä asiat ilomielin puolisonsa, äitinsä/isänsä jne kanssa. Jos joskus omat vanhempani tarvitsevat laitoshoitoa, niin kyllä aion mennä syöttämään, juttelemaan, ulkoiluttamaan... ja se ei ole mikään uhraus että auttaisin jotenki hoitajia työssään kun syötän omaa äitiäni/isääni, vaan se halu olla vanhempieni luona lähtee ihan itsestäni, eikä säälistä hoitajien työtaakkaa kohtaan. Ei mulle ainakaan tarvitse kenenkään sanoa kiitosta siitä että saan viettää aikaa vanhempieni kanssa.
Niin - kissahan kiitoksella elää (sanoo sananlasku)
Kuitenkin niin usein kuulee ja näkee kirjoitettavan hoitajien nurinaa omaisten "kiittämättömyydestä".
Mutta katsooko hoitajat koskaan peiliin?
Kyllä minä ainakin kiitän, jos omainen esim. syöttää vanhuksen. Se olisi ollut minun työtehtäväni ja olen iloinen, jos omainen sen tekee. Iloinen sen vuoksi, että seuraavan potilaan ruoka ei ehdi niin paljoa jäähtyä ja sen vuoksi, että vanhus saa "nauttia" oman tyttärensä/muun omaisensa läsnäolosta.
Me hoitajat tiedämme, mitä suurin osa vanhuksista puhuu: Lapsistaan ja lapsenlapsistaan. He ovat tärkeitä, heidän valokuviaan näytellään ja heidän vierailujaan odotetaan.
Osallistuvia omaisia onneksi on, mutta suurimmalla osalla ei ole. On surullista katsoa äitienpäivänä, kuinka vanha rouva laittautuu valmiiksi (huulipunaa, hajuvettä tms.), kun lapset tulevat. Sitten he eivät tulekaan...
Joten kiitos sinulle, äidin tytär, vaikka en äitisi hoitopaikassa olekaan töissä (olen kuntapuolella). On hienoa, että jaksat huolehtia äidistäsi. Se on rankkaa puuhaa niin hoitajille kuin omaisillekin, mutta omaisilla on vielä kaikki tunnesiteet olemassa, ja se tekee siitä vielä raskaampaa.
Harmi, etteivät hoitajat siellä hoitopaikassa tiedä hoitomaksuista yms. Ota yhteyttä vastaavaan hoitajaan tai johtajaan. On parempi keskustella asioista hoitohenkilökunnan kanssa, muuten saattaa tulla turhaa, molemmin puolista kaunaa ja katkeruutta.
Minua ei tarvitse kiittää, saan kiitokseni tilipäivänä, mutta täytyy sanoa, että kiitos kyllä lämmittää mieltä ja saa minut tekemään entistä parempaa hoitotyötä.
Kiitos asiallisesta kirjoituksesta.
Olemme pitäneet palaveria hoitolaitoksen johtajan kanssa useampaan otteeseen.
mm. äitini lääkityksestä ja voinnista yleensä. (pitkälle edennyt Parkinson tauti).
Tuossa laitoksessa on se huono puoli, että hoitajat vaihtuvat hyvin usein ja uudet eivät saa tarpeeksi informaatiota potilaiden tilasta.
Onpa käynyt niinkin, että äidilleni lääkkeet ovat jätetty "hänen otettavakseen" yöpöydälle.
Äitini on täysin liikuntakyvytön.
Silloin vielä kun äitini pystyi jotain puhumaan. joskin hitaasti ja vaikeasti, hän puhui meille tyttärilleen että hoitajat eivät kuuntele häntä. Sanoi että ei hoitajat jaksa eikä kerkiä odottaa että hän saisi sanottua asiansa.
Hokevat vaan "niin, niin" ja lähtevät. vaikka äidilläni olisi ollut kuinka tärkeää asiaa.
Äiti silloin yleensä soitti meille (vaikka puhelimessa kun ei ole katsekontaktia niin oli äärimmäisen vaikeaa ymmärtää), että me taas soittaisimme hoitajille tai johtajalle mitä asiaa hänellä on.
Nyt uusi hoitaja viimeksi kysyi kauanko äitini on ollut heillä. Sanottiin että vähän kolmatta vuotta. kysyi onko hän ollut kaiken aikaa vuodepotilas. Ehei - äiti teidän kukkapenkkinnekin ulkona on istuttanut ja hoitanut. vasta runsas vuosi sitten meni jalat alta, ja nyttemmin siis on ollut vajaan vuoden täysin liikuntakyvytön.
On ikävää että uusille hoitajille ei keritä potilaiden tilaa kertoa, mikä olisi mielestäni tärkeää että kaikki potilaat saisivat tarkoituksenmukaisen hoidon.
Hoitajat kyllä sitten palaveeraavat pari kertaa päivässä - pitävät kahvi-ja ruokapaussinsa yhtäaikaa. Toivottavasti kukaan vanhuksista ei silloin saa kohtausta tai ole muuten äkillisen avun tarpeessa. sitä ei tule puoleen tuntiin.
Ongelma on siis työntekijöiden vaihtuvuus, ja se vasta ongelma onkin. Onkohan työnantajassa jotain vikaa, kun ei saa hoitajia pysymään pitkään? Toki uudet työntekijät tulisi perehdyttää perusteellisesti. Meillä perehdytetään ja yövuoroissa luen aina potilaiden elämänkaari -kertomuksia ja hoito- ja palvelusuunnitelmaa.
Jos on samat, tutut hoitajat, asiat sujuvat paremmin. Hoitajat tuntevat potilaansa, tietävät heidän menneisyydestään ja toiveistaan.
On paljon työyhteisöstä ja työilmapiiristä sekä johtamisesta kiinni, miten asiat sujuvat. Jos nämä asiat ovat edes kutakuinkin kunnossa, hoitajat tuntevat ammattiylpeyttä ja hoitavat koko ammattitaidollaan maksavia asiakkaitaan!
Olipa niin tutulta vaikuttavaa tekstiä ... sitä samaa se on muuallakin. Kyllä palavereja pidetään niin omaisten kuin henkilökunnan kesken - eikä siinä puoli tuntia riitä, tuntikin käy lyhyeksi.
Tilanne omaiseni kohdalla on muuten jokseenkin sama, mutta tauti on eri ja liikuntakyky on säilynyt - kiitos omaisten! Henkiökunta ei paljonkaan liikuntakyvyn eteen ole tehnyt vaan selittänyt meille, että "tämä sairaus on sellainen että se etenee". Eivät he ole ollenkaan ymmärtäneet, että heidän työtään on se, että taistellaan sairautta vastaan, potilaan toimintakyvyn puolesta.
Kun omaiset osallistuvat, siitä tulee vain ongelmia. Kas kun se potilas ei sitten enää makaakaan liikuntakyvyttömänä sängyssä tai istu hiljaa G-tuolissa. Kyllä me olemme monta puhuttelua saaneet kuulla, kun vaadimme mahdottomia, jopa kuntoutusta ja vessassakäyttämistä. Ei ole kovinkaan pitkä aika, kun siitä vaipasta kävin keskustelemassa (potilas itse vielä vessatarpeen tietää ja osaa sen sanoa), nyt sitten odottelemme taas kutsua palaveriin,jossa asiantuntijat meille selittävät, että tämä sairaus on sellainen ...
Kummallista vain on se, että ei se niin mahdottoman nopeasti sitten pahene, kun tehdään töitä sen estämiseksi.
Silloin vielä kun äitimme tunsi vessatarpeen ja jotenkin vaivalloisesti pystyi köpöttelemään itse vessaan (tosin kaatuillen usein). Äiti yritti soittaa apua, ja kun ketään ei kuulunut, oli lähtenyt kävelemään ja kaatunut. oli maannut lattialla puolisen tuntia. veljeni oli mennyt kylään ja äiti sanoi että kyllä hän joutaa tässä odottelemaan, ei ole kiire enää minnekään...
Hoitajat olivat välillä sanoneet, "onhan sulla vaippa, laske siihen".
Että tällasta...