Aivan aluksi pyydän anteeksi sitä, etten ole kirjoittanut tätä avaustani "Isänmaallisuus"- palstalle. Tuo palsta on kuitenkin rämettynyt käymään joutavanpäiväistä turinaa Suomen pienen ja riitaisen äärioikeiston joistakin johtohenkilöistä, joiden toiminnalla tai kannanotoilla ei ole sen laajempaa yhteiskunnallista merkitystä kuin lyijykynän vahingossa raapaistulla jäljellä alakoululaisen laskuvihkon marginaalissa. Siispä kannanottoni isänmaallisuudesta liitettäköön tälle historian foorumille, joka on ehdottomasti mielenkiintoisin Suomi24:n foorumeista.
Mitä isänmaallisuus on? Kritisoin hieman sitä sota-asioihin liittyvää painostusta kohtaan, joka isänmaallisuuteen liitetään. Toiseen maailmansotaan ja siihen liittyviin maatamme koskeviin tapahtumiin liitetään jatkuvasti voimakkaista isänmaallisia arvovärityksiä. Itsenäisyyspäivämme juhlatilaisuuksia ja virallista ohjelmaa seuratetssa mieleen tulee väistämättä se, juhlitaanko tässä maamme itsenäisyyttä vai toista maailmansotaa. Sodan päättymisestä on kulunut yli 60 vuotta. Sodan aikana syntyneet ikäpolvet ovat siirtymässä pian vanhusväestön joukkoon. Sotiin osallistunut sukupolvi katoaa pian. Tämä on ajan kiertoa, virren sanoin kiitävi aika, vierähtävät vuodet, miespolvet vaipuvat unholaan . Tuo itsenäisyytemme ajan suurin kriisi on keskeisin osa viime vuosisadan ja valtiollisen itsenäisyytemme ajan historiaa, mutta emme enää tulevaisuudessa voi rakentaa kansallista itsenäisyyttämme ja omaa identiteettiämme aikanaan käytyjen sotien varaan. Joku vastannee minulle todeten, että ilman veteraanien panosta ei maamme olisi itsenäinen. Niin asia onkin, mutta isänmaamme rakentaminen ei ole tuijottamista menneeseen vaan tulevaisuuden myönteistä rakentamista. Eivät jääneet nämä veteraanitkaan päivittelemään käymäänsä sotaa, vaan suurin osa heistä ryhtyi ankaraan ja vaativaan jälleenrakennustyöhön. Tämä jälleenrakennustyö nousee meikäläisen rauhan miehen arvoasteikossa jopa sotasaavutuksia korkeammalle.
Mitä on isänmaallisuus? Se on sittenkin rauhanomaista arkista aherrusta, oman työmme kunnolla tekemistä ja lähimmäisistä huolehtimista sekä myönteisten kansallisten erityispiirteidemme vaalimista. Se ei ole ylemmyyttä tai alemmuutta toisiin kansoihin nähden, vaan luontevaa ja tasa-arvoista suhtautumista toisiin. "Arvaa oma tilasi ja anna arvo toisellekin" - sanoo vanha kansa viisaasti. Isänmaallisuus ei voi olla sotilasparaateja ja kunniamerkkejä, vaan arkipäivän asennoitumista, välittämistä ja huolenpitoa, ahkeruutta ja suvaitsevaisuutta. Isänmaallisuutta ei saa myöskään kytkeä militarismin synonyymiksi.
Pahinta mitä voisi olla on se, että isänmaallisuus omitaan jonkin ryhmän erioikeudeksi; oikeudeksi määritellä se, mitä oikea isänmaallisuus on ja mitä oikea suomalaisuus on. Isänmaallisuus olisi nykykielellä sanoen brändi, johon jollakulla taholla on yksinoikeus. Historiaa tuntevat muistanevat senkin itsenäisyytemme historian ajan, jolloin saatettiin pitää tapana esittää kannanottoja "isänmaallisen väestönosan" nimissä. Siis vain osa kansasta oli isänmaallista, osa ei ollut. Taisi vain olla niin, että ilman tuon isänmaallisuuden ulkopuolelle jätetyn kansanosan panosta ei talvisodan ihmettä tai jatkosodan torjuntataistelujen menestyksellistä lopputulosta olis koskaan saatu aikaan.
Nykypäivän isänmaallisuus ja tulevaisuuden isänmaallisuus, mitä se on? Siihen haluaisin vastauksen!
Mitä isänmaallisuus on? Kritisoin hieman sitä sota-asioihin liittyvää painostusta kohtaan, joka isänmaallisuuteen liitetään. Toiseen maailmansotaan ja siihen liittyviin maatamme koskeviin tapahtumiin liitetään jatkuvasti voimakkaista isänmaallisia arvovärityksiä. Itsenäisyyspäivämme juhlatilaisuuksia ja virallista ohjelmaa seuratetssa mieleen tulee väistämättä se, juhlitaanko tässä maamme itsenäisyyttä vai toista maailmansotaa. Sodan päättymisestä on kulunut yli 60 vuotta. Sodan aikana syntyneet ikäpolvet ovat siirtymässä pian vanhusväestön joukkoon. Sotiin osallistunut sukupolvi katoaa pian. Tämä on ajan kiertoa, virren sanoin kiitävi aika, vierähtävät vuodet, miespolvet vaipuvat unholaan . Tuo itsenäisyytemme ajan suurin kriisi on keskeisin osa viime vuosisadan ja valtiollisen itsenäisyytemme ajan historiaa, mutta emme enää tulevaisuudessa voi rakentaa kansallista itsenäisyyttämme ja omaa identiteettiämme aikanaan käytyjen sotien varaan. Joku vastannee minulle todeten, että ilman veteraanien panosta ei maamme olisi itsenäinen. Niin asia onkin, mutta isänmaamme rakentaminen ei ole tuijottamista menneeseen vaan tulevaisuuden myönteistä rakentamista. Eivät jääneet nämä veteraanitkaan päivittelemään käymäänsä sotaa, vaan suurin osa heistä ryhtyi ankaraan ja vaativaan jälleenrakennustyöhön. Tämä jälleenrakennustyö nousee meikäläisen rauhan miehen arvoasteikossa jopa sotasaavutuksia korkeammalle.
Mitä on isänmaallisuus? Se on sittenkin rauhanomaista arkista aherrusta, oman työmme kunnolla tekemistä ja lähimmäisistä huolehtimista sekä myönteisten kansallisten erityispiirteidemme vaalimista. Se ei ole ylemmyyttä tai alemmuutta toisiin kansoihin nähden, vaan luontevaa ja tasa-arvoista suhtautumista toisiin. "Arvaa oma tilasi ja anna arvo toisellekin" - sanoo vanha kansa viisaasti. Isänmaallisuus ei voi olla sotilasparaateja ja kunniamerkkejä, vaan arkipäivän asennoitumista, välittämistä ja huolenpitoa, ahkeruutta ja suvaitsevaisuutta. Isänmaallisuutta ei saa myöskään kytkeä militarismin synonyymiksi.
Pahinta mitä voisi olla on se, että isänmaallisuus omitaan jonkin ryhmän erioikeudeksi; oikeudeksi määritellä se, mitä oikea isänmaallisuus on ja mitä oikea suomalaisuus on. Isänmaallisuus olisi nykykielellä sanoen brändi, johon jollakulla taholla on yksinoikeus. Historiaa tuntevat muistanevat senkin itsenäisyytemme historian ajan, jolloin saatettiin pitää tapana esittää kannanottoja "isänmaallisen väestönosan" nimissä. Siis vain osa kansasta oli isänmaallista, osa ei ollut. Taisi vain olla niin, että ilman tuon isänmaallisuuden ulkopuolelle jätetyn kansanosan panosta ei talvisodan ihmettä tai jatkosodan torjuntataistelujen menestyksellistä lopputulosta olis koskaan saatu aikaan.
Nykypäivän isänmaallisuus ja tulevaisuuden isänmaallisuus, mitä se on? Siihen haluaisin vastauksen!
Vastaukset 5
Vanhimmat
Hei asiaa, tämmöistä keskustelua kaipasinkin!
Sait kyllä miettimään kieltämättä kantojasi, sekä isänmaallisuutta, upeaa.
Itse luokittelisin itseni isänmaalliseksi, ja aloinpas ajattelemaan että miksi?
Lähinnä se menee sinne historian ja itsenäistymisen paikkeille.
Mutta, onhan lähtökohdat muistettava, kaikki nämä suuret miehet sodissamme.
Ei niitä voi niin pienesti unohtaa, jos nykyään pidetään ihmistä isänmaallisena sillä hän antaa tukensa veteraaneille, tietää Suomen historiasta, kulkee Suomi paita päällä, lukee Tuntematonta Sotilasta yms, näitä ns 'kriteerejä' on paha mennä muuttamaan.
Lähes aina ne ovat olleet samantapaisia, kuten historiassa kaikki Isänmaalliset Kansanpuolueet ja Lapuan Liikkeet ovat ajaneet sosiaalista ajattelua ja tapaa toimia.
Ehkä isänmaallisuutta kuitenkin on historian tavanomainen, ei niinkään pakonomainen toistaminen (jos kukaan nyt ymmärsi tätä ydintä..), sillä se osa on kuitenkin vaikuttanut nykyhetkeen. Ilman historiaa emme olisi tässä, ja ehkä näin ollen isänmaallisuus on nykypäivänä historian soveltamista nykyhetkeen, ja maamme kunnioittamista, lähimmäisen rakkautta ja tasa-arvoisuutta kuten itsekkin sanoit.
...kunnioitusta ja kiitollisuutta, mutta isänmaallisuus sisältää muutakin.
Lähdetään siitä, mitä se meille itsellemme antaa:
Ihmisen on hyvä olla tyytyväinen omaan itseensä ihan henkisen hyvinvointinsa takia. Tähän sisältyy oman etnisen taustansa arvottaminen positiiviseksi asiaksi. Erityisen tärkeää tämä on vähemmistöille.
Mitä on mustalainen ilman kansallispukua? Hän on *huonompi suomalainen*. Vaikka hän itse tietää, että manne-huumorissa on paljon perää, hän hakee ja saa henkistä selkärankaa omasta erilaisuudestaan. Muu olisikin itsepetosta.
Kun mustalainen menestyy elämässään, hän on kaksinverroin tyytyväinen. Hän on tavanomaisten vaikeuksien lisäksi voittanut muutaman ylimääräisen esteen, ja näyttänyt epäilijöille. Tiedän myös mustalaisia, jotka ovat kieltäneet juurensa ja hylänneet heimonsa.
Heillä ei ole mitään, mistä olla ylpeitä. Valtaväestöä he eivät ole ja omansa he ovat kieltäneet. Näitä surkeita kohtaloita liikkuu jokunen rikollisuuden alimmassa kastissa.
Oman taustan tunteminen ja hyväksyminen on yksilölle voimavara, jota ei voi mikään korvata.
Me suomalaiset olemme häviävän pieni vähemmistö Euroopan kansojen joukossa, joten meidän tulee tarkastella itseämme isompien kansojen puristamana vähemmistönä. Tälläisessä tilanteessa olevat kansat joko vahvistavat identiteettiään, tai katoavat.
Suomalaisuuttani en voi muuttaa, -olen siis siihen tyytyväinen.
Olemalla isänmaallinen ilmoitan itselleni ja muille, että hyväksyn oman taustani, suomalaisuuden. Suomalaisuus on osa identiteettiäni yksilönä, ja henkinen voimavara.
Sotasaavutukset eivät ole ainoa näyttö suomalaisten potentiaalista. Jälleenrakennus sodan jälkeen jatkui talousihmeenä, ja teimme myös koulutus-ihmeen: Suomen koululaisten oppimissaavutukset loistavat kansainvälisessä vertailussa, ja pystymme tarjoamaan poikkeuksellisen pitkät opinnot myös niille jotka eivät pysty opintojaan itse kustantamaan. Olemme siis kärkeä.
Isänmaallisuus ei Suomessa kysy puoluekantaa. Sen voin todeta omista havainnoistani. "Oikeistolaiset", jotka kyseenalaistivat vasemmistolaisen työväen lojaalisuuden Suomelle, saivat opetuksen Talvisodasta. Jopa IKL:n eduskuntaryhmässä jouduttiin toteamaan, että puolueen epäluulo työläisiä kohtaan oli ollut väärää.
Sodan jälkeen Suomessa toimineet neuvostoagentit ovat myöntäneet, että SKDL:n puh.johtaja Ele Alenius oli ainoa puoluejohtaja, joka ei taipunut heidän tahtoonsa.
Vasemmistoa ei siis ole syytä katsoa kieroon, kuten ei nykyvasemmistolaisilla ole syytä torjua isänmaallisuutta. Kysykööt vanhemmilta puoluetovereiltaan.
Nykypäivän isänmaallisuus...sivistystasonnousua sille tasolle, että kansalaiset kykenevät sivityksellisesti puolustamaan omaan maataan.
Myös oman kielen ja kulttuurin puolustaminen on nähtävä osana isänmaallisuutta.
Keskustelu täällä tuntuu jumittuvan suuresti sotahistoriaan. Ymmärrän toki sen kiehtovuuden, koska sota muodostaa dramaattisen poikkeavan eroavaisuuden hiljaisen värittömään arkielämään, jotka myös muovaamat yhteistä kokemuspohjaamme. Kuitenkin toivoisi avauksia muistakin kysymyksistä.
Pyrkimättä millään tavoin kiistämään veteraanisukupolven kiistattomia sota-ansioita toivoisin kuitenkin, että maamme kansallista itsenäisyyttä voitaisiin jo tarkastella muutoinkin kuin sotien näkökulmasta. Historian ajanrattaassa toinen maailmansota tulevaisuudessa jää 60 vuotta sitten päättyneenä varmuudella vähemmälle huomiolle, etenkin kuin siihen omakohtaisesti aikalaisina osallistunut sukupolvi menee sinne, minne muutkin sukupolvet heitä ennen ovat menneet.
Toisen maailmansodan historiasta on myös kyettävä keskustelemaan vailla tunteita, myös sen kipupisteistä, kuten de facto-liittosuhteesta Hitlerin Saksaan. Keskustelun käymistä ei tarvi jättää tekemättä sen takia, että se loukkaisi veteraaneja. Enkä edes usko sen sitä tekevän. Yhteiskunnalliset ja historialliset käsitykset eivät ole yhteismitallisia tuon sukupolvenkaan sisällä.
Toisinkin esille uuden teeman eli sotien jälkeisen jälleenrakennustyön, jonka veteraanisukupolvi suoritti. Sotien vahingot korjattiin nopeasti ja luovutettujen alueiden väestö asutettiin. Tuotantoelämässä saavutettiin hyvin nopeasti sotia edeltänyt taso, vaikka talouselämä eli monta vuotta pelkässä sotataloudessa. Sivumennen sanottuna 1930-luvun loppupuoli oli taloushistoriamme merkittävimpiä nousukausia, jonka kehityksen maailmansota katkaisi. Mutta kehitys sodan päättymisen hetkestä nykypäivään on ollut aineellisesssa mielessä käsittämättömän suuri, hyvästäkö vai pahasta se on ollut, mene tiedä. Tämän kehityksen olen voinut nykyisenä kuudenkympin ukkona omin silmin aikalaishavaintona voinut todeta sotien jälkeisestä lapsuudesta nykypäivään asti jatkuneena kehityskulkuna. Tämän kehityksen alkuunpanijana on ollut sukupolveni isien ja äitien sukupolvi. Nuo isät ja äidit olivat tuohon aikaan enimmäkseen nuoria, ripeitä ja aikaansaavia ihmisiä. Isät olivat jotkut hieman äreitä ja menettivät malttinsa helposti; sodan lähimuistissa olleet paineet ja kova työntahti niukoissa oloissa panivat hermot kireälle. Kuitenkin vallitsi eteenpäin pyrkimisen henki.
Veteraanien yhteiskunnallisten kantojen osalta vielä todettakoon, että vasemmistolaisuus ei sotienkaan aikana ollut rintamamiesten sisällä outoa ja sodan jälkeenhän ensimmäisissä vaaleissa SKDL nousi kertaheitolla poliittiseksi vaikuttajaksi. Kyse oli myös sotaan osallistuneiden rintamamiesten protestista " Suomen herroja" kohtaan. "Alikersantti Lahtisia" oli koko joukko näissä veteraaneissamme. Tämä on luonnollisesti ymmärrettävää sen johdosta, että kenttäarmeijan miehistön ja aliupseeriston runko koostui ns. työväenluokasta, johon luen myös maaseudun pienviljelijäväestön. Tämä ryhmä sai myös kokea suurimmat menetykset.
Tosin nuorin osa upseeristoa, joka pääosin oli peräisin silloisesta keskiluokasta ja oli jossakin määrin akateemista, kärsi erillisryhmänä suhteellisesti suurimmat tappiot. Nuoret etulinjan vänrikit ja luutnantit olivat noita nimensä oppikoulujensa marmoritauluihin saaneita. Suurin osa kuoli kuitenkin pelkältä kansakoulupohjalta, kuten Väinö Linna ironisesti kirjoitti Tuntemattomastaan poistetussa tekstissä.
Eurooppalaisessa ajatushistoriassa vasta uudella ajalla ovat syntyneet kaikki ne käsitekuviot joille nämä nykyiset tuntemukset "isänmaallisuuden" tapaisista asioista perustuvat.
Keskiajalla käytiin (uskon)sotia jotka yksilön kannalta koettiin lojaliteetti-uskollisuusmotiivien varassa. Osin vielä 30-vuotinen sotakin voidaan katsoa tällaiseksi. Välineellinen järki nousi päällimmäiseksi ajatusjäsentejäksi valistuksen vuosisadalla. Kansallisaate ja -valtiot syntyivät 1800-luvun mittaan. Omakin itsenäistymisemme tapahtui Hegelin ajatusten vaikutuksesta.
Kansallisen historian kirjoitusta on harrastettu vaihtelevissa kantimissa. Kansallisen herätyksen ja nousun aikaan topeliaaninen historiankirjoitus sulatti hegeliaanisen maailmanhengen kaitselmusaatteeksi. Oma maa koettiin saman kaavan mukaan Jumalan valittuna kansana kuin juutalaiset ovat kokeneet kautta aikain. Pysähtyneimmät meistä kokevat edelleen.
Valtiollisen historian jatkeena syntyi poliittinen historia, ja sen ylöskirjaaminen on pääsääntöisesti tapahtunut "ylhäältä alas" -periaatteella. Se mikä on ollut valtiollista ja poliittista on ollut virallista ja virallinen on ollut totta. Nykyisin enää Alivaltiosihteerit puhuvat virallisuudesta. Mutta sen henki elää yhä pysähtyneistön piirissä, yhtä vakavana ja hartaan kunnioittavana kuin aina. Moni elää vieläkin yhtenäiskulttuurissa tyypillisten kunnian- ja häpeäntunteiden vaihtelussa.
Kansallisvaltiollinen kehitys tapahtuu tietyn kaavan mukaan: alkuvaiheessa auktoriteetteja tarvitaan kehityksen käynnistäjänä ja käynnissäpitäjinä, sitten valtarakenteiden kuviot sisäistetään, ja demokratisoitumisprosessin myötä voi tapahtua yksilöllistä eriytymistä ja moniarvoistumista. Asenteiden tasolla tämä tarkoittaa alussa välttämättömän yhdensuuntaisuuden, yksiarvoisen yhtenäiskulttuurin vähittäistä hajoamista, sosiaalisen sitoutuneisuuden lievittymistä ja arvovalinnoista keskustelavan yhteisöllisyyden syntymistä. Alkuvaiheen autoritaarinen ja militaarinen "isänmaallisuus" voi tässä vaiheessa muuttua "terveeksi" yhteisöllisyydeksi.
Mutta tietysti on aina niitä jotka eivät ikinä kasva aikuisiksi, jotka pysyvät ja haluavatkin pysyttäytyä yhtenäiskulttuurin suojissa, tunnustamassa vahvaa samuutta. Psyykkinen paluu alkujuurille, taantuneeseen uskonnollisluonteiseen ja tunnustukselliseen "isänmaallisuuteen" houkuttelee aina niitä joille yksilöllinen eriytyminen ja vastuunotto omasta elämästä ovat pelottavia asioita. Myös kokonainen kansa voi taantua, kuten natsi-Saksan kohdalla tapahtui. Sellainen vaara on aina olemassa, ja siksi tällaisillakin palstoilla näkyvästi esiin nouseva uusnatsistinen taantuma on hieman huolestuttava ilmiö.
Mutta huolestuttavia tietysti ovat nämä "normaalitkin" pysähtyneistön harrastukset, esimerkiksi kontekstittoman historian kirjoittaminen. Kun topeliaanista historiankirjoitsuta tuskin enää pystyy uskottavasti harjoittamaan, seuraava vaihe on irrottaa mieltäkuohuttavia yksityiskohtia ja hehkuttaa tunnustuksellisuutta niiden ympärillä. Tuossa katselin juuri palstan eniten luettuja juttuja, ja nehän ovat juuri näitä mitään ymmärtämättömiä väittelyjä joistakin kontekstittomista tapahtumahistorian ylöskirjauksista. Ehkä ne pitäisi sivuuttaa vaarattomana ajankuluna. Ajatella siis, että ovatpahan kirjoittelijat sitten poissa todellisesta pahanteosta.