Paljon puhutaan surutyöstä. Joskus tuntuu siltä, että koko elämä on yhtä surutyötä. Ihmissuhteet kariutuvat; teet surutyötä. Menet naimisiin, ehkä saat lapsiakin; luovutat heidät sitten maailmalle. Avioliittosi saattaa kariutua; surutyön paikka taas. Voit menettää rakkaita ihmisiä; yllättäen tai viiveellä; teet surutyötä.
Olen alkanut pelätä sitä, miten surua voi käsitellä. Lapseni alkavat olla siinä iässä, että heistä on päästettävä irti. Avioero oli raastava; joskin "palkitseva" viime lopussa.
Muistan vain, että suru ja itku tuli. Möykky kulki mukana. Sitä ei voinut heittää pois. Pienikin asia muistutti ja itketti.
Miten voi jatkaa elämäänsä, kun joku rakas ihminen kuolee? Mikä pitää pinnalla?
Olen alkanut pelätä sitä, miten surua voi käsitellä. Lapseni alkavat olla siinä iässä, että heistä on päästettävä irti. Avioero oli raastava; joskin "palkitseva" viime lopussa.
Muistan vain, että suru ja itku tuli. Möykky kulki mukana. Sitä ei voinut heittää pois. Pienikin asia muistutti ja itketti.
Miten voi jatkaa elämäänsä, kun joku rakas ihminen kuolee? Mikä pitää pinnalla?
Vastaukset 2
Vanhimmat
Piti minut "pinnalla"
Se oli ainakin minulle se kantava voima numero 1. Sitten oli pari ystävää joille sai soittaa vaikka keskellä yötä ja purkaa tuskaa tai mennä heille yöksi kun kotona olo kävi sietämättömäksi.
Luopuminen tuo tuskaa ja surua mutta olen nähnyt senkin kun luovuttaisi muttei voi, suru se on siinäkin.
Suru jalostaa kun sen sallii sen tehdä. Minulla oli äärimmäisen tuskainen olo kaksi vuotiaan tytön kuoleman jälkeen, siihen Sanoi eräs uskovainen täti minulle että, sinua "hiotaan" nyt johonkin tehtävään tääll' ja palkka odottaa taivaassa. En voi sanoa että,olisin tuota ymmärtänyt silloin, nyt tiedän saaneeni sen paikan ja tehtävän täällä jota en todellakaan pystyisi ilman tuota kokemusta tekemään. Onhan niitä tälläkin sivuilla nähty miten ymmärtämättömästi suhtaudutaan sureviin kun ei olla itse koettu, se on sydäntä raastavaa.. jäljelle jääneen ikävä Rakkaan luo jota ei enää OLE.
Surun pelkoa ei saa päästää "niskanpäälle" sillä se sairastuttaa aivan taatusti. Vähänkin kun alkaa jokin asia tuntumaan sille ettei jaksa, pitää mennä puhumaan jollekin. Olkoon hän sitten ammattiauttaja tai ystävä sillä ei ole väliä kunhan jakaa surun, tuskan, murheen mikä se lieneekin. On virhe yrittää pärjätä yksin, siihen ei ole tarvetta. Puhu, puhu ja puhu. Suru murtuu, hajoaa jossakin vaiheessa. Minä surin tytön kuoleman yhteydessä kaikki "möykyt" ja aikaa siihen meni reilu 9 vuotta. Sanottiin että vuosi sitte helpottaa. Eipä helpottanut Kaksi vuotta sitte.. Vaankun ei se kohdallani riittänyt.
Luulin jo itseäni "kummajaiseksi" joka ei tajua alkaa jatkaan omaa elämää.
Mutta nyt voin sanoa päässeeni vihdoin yli kun 11 vuotta on kulunut. Unohdu ne ei! Lapsi tai surun päivät. Aika kultaa muistot, pitää paikkansa.
Suru on oleellinen osa elämää, se kuuluu siihen. Ajattele, sekin on lahja.
Nöyryyttä elämänantajia kohtaan ja sieltä tulee osa voimasta jatkaa vaikkei tunnu jaksavan. Älä anna periksi; tarvitaan pinnalla psymiseen.
Kirjoittele tänne ellei muuta ole niin ymmärtäjiä löytyy jotka "kannetaan"!
edellisen kanssa siitä että nimenomaan rakkaus jälkeenjääneitä kohtaan on iso apu selviämisessä.
Ja nurinkurisesti myös rakkaus kuollutta kohtaan toimii samoin. Ajattelen sen jotenkin niin, että ansaitseeko esimerkiksi lapsenlapseni sellaisen muiston itsestään, että
"Perhe selvisi kunnes syntyi Lyle, joka eli vain reilun vuoden ja sen jälkeen kaikki menikin kaikilla päin helvettiä"?
Ei taatusti ansaitse!!!
Hän ansaitsee tulla muistetuksi arvokkaana ja arvostettuna lahjana, jonka saimme (aivan liian lyhyeksi aikaa) rikastuttamaan elämäämme ja tekemään meistä parempia ihmisiä ja jota muistelemme lämmöllä, rakkaudella ja kaipauksella elämämme loppuun asti.
(Astui enkeli alas taivaistaan, lensi luoksemme, hymyili meille ja palasi takaisin)
Ja jotta sellainen muisto jäisi, niin meidän jokaisen on pakko selvitä surustamme - vieläpä ilman katkeruutta.