miten on

on että surutyö tavallaan on jo alkanut kun tietää että ihminen sairastaa ja lähtö on tulossa. Äkillinen ja täysin odottamattomaan kuolemaan ei voi millään muotoa valmistautua.
Suru alkaa vasta kun sokki on mennyt ohi.
Suru on mielestäni molemmissa tapauksissa kuitenkin surua eikä niitä voi vertailla. Ihmiset kokee surun eri tavalla vaikka olis samantyyppisestä kuolemasta kyse.
Ikävä on aina ikävä suru on aina suru.

Itse olen kokenut isovanhempieni kuoleman sekä etäisen isäni kuoleman..nuoruuskaverini kuoleman...ja monta muuta sukulaista jotka ei ehkä ole olleet niin läheisiä.
Vaikka surin isovanhempieni kuolemaa, pääsin siitä yli suht hyvin vaikka isoäiti kuoli äkkiä suorilta jaloilataan, isoisä taas sairasti ja muistan hyvin kun tiesin olleeni viimeisen kerran käymässä. Pääsin molemmista suht hyvin yli. Omalta kohdalta johtui kai siitä että vanhan ihmisen kuolema oli helpompi hyväksyä kuin esimerkiksi kaverin joka oli samanikäinen.
Viimeksi hautasin oman poikani joka kuoli täysin odottamatta..siitä en ole päässyt yli vieläkään ja tuskin pääsenkään. olen syntynyt äidiksi ja päässäni oloi itsestäänselvä ajatus alusta asti, että lapseni kasvatan jotta hän pärjää tässä maailmassa kun minua ei enää ole . yritin poarhaani ja onnistuinkin mielestäni suht hyvin.
maailmankirjat meni sekaisin , koska minulle oli ajattelamattakin selvää ettei näin pitänyt käydä.

Enää en pelkää kun ainoan lapseni kuolemaa, ja lapsen isän kuolkemaa siitä syystä etten halua lisää tuskaa ainoalle elävälle lapselleni enää.
Muuten on aivan sama mitä tapahtuu.Elämältäni katosi merkitys tavallaan, koska minulla ei enää ole ehjää perhettä. Yksi puuttuu ja sen huomaa. enkä voi millään muuttua siksi ihmiseksi joka joskus olin.
vaikka lapseni olisi kuollut sairauteen, tuska ja tyhjyys olisi ollut yhtä suuri, sen lisäksi vielä ajatukset mahdollisesta kärsimyksestä.
Mutta minulla olisi ollut mahdollisuus sanoa hyvästi. Kun lapsi kuolee , suru on aina pohjaton..eikä ole mitään merkitystä millä tavalla lapsi kuolee.Miksi edes verrata?

Luulen, että menetys on yhtä kova.Erona on vain se, että sairaan omainen tekee jo surutyötä vielä sairaan eläessä ja kun menettää yhtäkkiä läheisensä, alkaa surutyö vasta siitä hetkestä.Eli surutyö on sama mutta ne ovat eri vaiheissa.

hei. Otan osaa, olen itse kokenut aika paljon jo molempia. Toiset läheiset lähteneet yllätäen tapaturmaisesti. Nuoria ja vanhempia omalta pohjalta voin sanoa että kaikki koskee, kaikesta myös on pakko" toipua tavallaan. Luulisin että jolla on tuska ja kipua on suuri helpotus päästä poissa täältä. Tänne sureville varmaan jää se suurin ikävä ja kaipuu, jokaisella siihen oikeus tavallaan surra. Tottakait. Elämään kuuluu ilo ja suru , niin se vain on. Vaikka kuin panisimme vastaan ei sille voi mitään, aika kultaa muistoja ja meidän on vain pakko mennä eteenpäin. niinkuin kaikki meitä ennenkin. Itsekin taistellut tässä kauan sairautta vastaan, eikä todella helppoa. En pelkää kuolemaa, eniten minuakin huolestuttaa tänne jälkeen jäävät rakkaat ihmiset. Luulen että olet nuori ihminen, ymmärrän että kaikki askaruttaa... sinulla on suruun oikeus ja se pakko käydä läpi tavalla tai toisella. Toivon voimia ja kaverille myös. Pitäkää huolta toisistanne.

pahalta äkkikuolemalta, sanotaan vanahssa rukouksessa.

Minä itse istuin aikoinani teininä kuukausia sairaalassa ystävän rinnalla kunnes kuolema lopulta tuli - siinä vaiheessa jo vapauttajana.
Sama pätee isovanhempiini. Heidän kuolemansa ei tullut yllätyksenä - ja toisaalta (vaikka se tuntuu ehkä hiukan kerettiläiselle tällä nimenomaisella palstalla sanoa) mielestäni vanhan ihmisen kuolemaan ei aina edes liity surua vaan kuolema voi olla kaunis, kuolevan itsensäkin tervetulleeksi toivottama päätös pitkälle vaellukselle.

Poikani, mieheni ja lapsenlapseni sen sijaan menetin hyvin nopasti, vain vuorokauden, parin valmistumisajalla ja koen, että jokaisen näiden jälkeen meni pitkiä, pitkiä aikoja ennen kuin suru kutistui edes surtavan kokoiseksi.
Luonnollisesti tuohon voi vaikuttaa sekin että on jotain perinjuurin luonnotonta ja räävitöntä siinä, että äiti lapioi lapsensa mullan alle tai nostaa lapsenlapsensa tyttärensä syliin kuolemaan.

Oman kokemukseni perusteella sanoisin kuitenkin, että se vanha rukous on oikeassa. Äkkikuolema on kuolemista pahin ainakin jälkeenjääville.