menetin rakkaan velupojan yllättäin sairauskohtaukseen mikä oli kaikille niin suuri yllätys ettei tätä opi hyväksymään terve nuori elämän intoinen ei huumaus aineita käyttävä rakas poistui keskuudestamme.kaikkia auttava poika.niin minä isosisko joudun käymään terapiassa oman terveyskeskuksen ja traumaterapiassa soile poijulan luona 2krt viikossa eli 3 yhteensä..masennuin ja elämän halu katosi..3lasta 16v ja 15v ja kuopus 8v.en viitsi itkeä niiden nähden ja surra tunnen itseni huonoksi äidiksi jos itken koko ajan.ja ei ole paikkaa missä vois huutaa itkeä ja raivota ettei lapset kuulisi...kertokaa joku keino missä vois rauhassa itkeä ja surra.....kiitos teille
kertokaa ja auttakaa
en tiedä enään miten
81225
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 8
Vanhimmat
marjoja tai sieniä, ja itke yksinäsi metsässä. Tai mene meren rannalle jossain, missä ei ole asutusta. Suomesta kyllä löytyy rauhallisia paikkoja olla yksin, kun on tarvis.
Minultakin kuoli läheinen ja itkua on piisannut paljon. Tuntuu tosi kurjalta kun ei voi avoimesti itkeä, ihmiset eivät tunnu ymmärtävän eivätkä sallivan surua, kotonakaan ei voi muiden läsnäollessa näyttää surua tai itkua. Olenkin itkenyt työmatkoilta tultaessa, pysäyttänyt auton tiensivuun ja antanut kyyneleiden tulla. Joskus itken suihkussa tai saunassa kun olen yksin tai kun olen kävelylenkillä, jopa metsässä kävellessä voi istahtaa kiven päälle ja ajatella asioita sekä rauhassa itkeä. Itku on hyvä asia, se purkaa sisällä olevaa turkaa ulos ja sen jälkeen on rauhallisempi olla. Voithän toki lapsillesi kertoa, että äiti on nyt surullinen ja itkettää. Lapset ymmärtävät yllättävn paljon. Joten itke vaan kun siltä tuntuu, ainakin minä olen huomannut sen auttavan.
Olisiko vertaistuesta apua? Puhuminen toisten ihmisten kanssa, jotka ovat vastaavanlaisessa tilanteessa, voisi helpottaa.
Älä suotta häpeä itkeä, se on sinun tilanteessasi täysin sallittua ja jopa toivottavaa. Tuon ikäiset lapset ymmärtävät varmasti, syyllisyyttä en sinuna tuntisi. Myös omat lapsesi tulevat kokemaan elämässään surua, siltä ei kukaan tässä maailmassa säästy.
Menetin rakkaan aikuisen poikani 4 kk sitten. Suru ja tuska on edelleen valtava. Mielestäni on oikein, että näytät tunteesi ja surusi lapsillesi. Eivät he siitä mene rikki. Minäkin olen näyttänyt tunteeni ja suruni ja olen saanut lapsistani tukea ja toisinkin päin, olen vastaavasti lohduttanut lapsiani. Usein meillä se suru ja itku tulee eri aikaan. Varhaisteini-ikäinen poikani usein itkeskelee ja muistelee veljeään, kun rupeaa nukkumaan. Puhumme ja halaamme.
Minäkin kuitenkin välillä itken salaa. Istun yöllä usein telkkarin ääressä, muut nukkuvat, silloin itku tulee ja voin rauhassa purkautua. Päivällä kun käyn koiran kanssa lenkillä, voi myös rauhassa itkeä ja vaikka huutaa tuskaa metsässä. Se helpottaa, eikä tarvitse kenenkään muun olla kuulemassa raivoani (paitsi koirani, joka keskittyy metsässä omiin puuhiinsa:).
Olen saanut tukea tädiltäni ja olen ollut siitä kiitollinen. Nyt viimeksi, kun puhuimme puhelimessa, hän rupesi neuvomaan, että suremistapoja on monenlaisia. Nyt, kun lapseni kuolemasta on monta kuukautta, minun pitäisi itkeä ja surra itsekseni hiljaa. En saisi raivota ja itkeä avoimesti muiden nähden? Sitten tätini vertasi oman elävän lapsensa ongelmia minun lapseni kuolemansuruun ja jotenkin vähätteli suruani? Olin ihan ymmälläni, koska tätini on ihana ihminen. Onko sitten niin, että lapseni kuolemansuru on nyt surtu ja tästä pitäisi lähteä elämään leppoisasti elämääni eteenpäin, lainatakseni veljeäni. Veljeni kanssa puhuin juuri puhelimessa ja puhuin hänelle poikavainajastani. Hän totesi, että onpas leppoisat puheenaiheet. Sanoin, että lapseni kuoleman jälkeen, menee varmasti joku aika, ennenkuin voin puhua leppoisasti ja omasta leppoisasta elämästäni.
Älä patoa sisällesi tunteitasi. Koeta hakea vertaistasi tukea ja puhua ja itkeä sekä näyttää vihantunteesikin. Olen ymmärtänyt nyt, että ihminen, empaattinenkin, joka ei ole läheisen menettämistä kokenut, ei ole ihan samalla aaltopituudella kuin ihminen, joka on läheisensä menettänyt.
Voimia ja jaksamista sinulle ja muillekin läheisensä menettäneille.
Surussa ja ikävässä ei ole mitään kiellettyä ei mitään mitä lapset eivät saisi nähdä. Lapsesi ovat järkeviä ajattelevia ihmisiä, joille ei ole haitallista nähdä sinusta inhimillistä puolta.
Vanhempana annat mallin lapsillesi myös suremisessa. Siitä voi tehdä elämään kuuluvan asian jonka kanssa eletään ja siitä puhutaan ja selvitään.
Suremalla avoimesti opetat lapsillesi kuinka surua käsitellään. Älä ota pois lapsiltasi sitä mahdollisuutta oppia.
Voit aivan hyvin sanoa lapsillesi kuinka sinun on ikävä ja sinua itkettää. Annat itkun tulla. Ethän tiedä vaikka lapsesi tuntisi samalla tavalla, mutta sinun esimerkkiäsi matkien itkevät piilossa ja asia jää vuosiksi kummittelemaan.
Käsittelemätön peitelty suru tulee takuuvarmasti seraavan surun yhteydesä eteen.
silloin kun itkettää.
Tuokin surettaa ihan kauheasti, että joku voi surevalle sanoa noin ajattelemattomasti, 'onpa leppoisat puheenaiheet'. Ikäänkuin lapsen kuolema olisi jokin erillinen, ulkopuolinen juttu, jonka voi torjua, ja josta ei pidä puhua. Outo ajattelutapa, mutta suomalaisille yleinen. Monet meistä kärsivät tunnevammaisuudesta.
Sure silloin kun surettaa, itke itkusi pois.
Minä itkin joitakin vuosia sitten anoppini kuolemaa. Työkaveri kysyi, olinko ok. Vastasin, että yritin epätoivoisesti olla nauramatta, ja näytin onnistuneen. Ja kyyneleet sen kun jatkoivat vuotamistaan.
Et ole huono äiti, jos sinua itkettää ja/tai raivostuttaa lähimmäisesi kuolema. Eikö se ole jollainlailla myös opetusta lapsillesi, että kaikki tunteet voi näyttää, niin ilot kuin surutkin. Uskon kyllä että lapsesi ymmärtävät.
Uskallathan nauraakin kun olet iloinen, miksei sitten toisinkinpäin?
Enneminnkin minua huolestuttaa kivikasvoiset ihmiset, jotka patoavat kaiken pahan sisällensä ja pimahtavat tavalla tai toisella yksi kaunis päivä. Ystävälleni kävi näin, hän ei pystynyt enää itkemään vaikka itketti, hän sai ahdistuskohtauksia ja käy nyt terapiassa. Tie on ollut pitkä ja vaikea, mutta paremmalta näyttää.
Jaettu ilo on kaksinkertainen, jaettu suru puolittuu, vai miten se menikään...voimia sinulle
Miksi maailman luonnollisimpiin asioihin kuuluva tapahtuma, kuolema/suru, pitäisi tehdä jotenkin salassa.
Tänään tulee äidin kuolemasta vuosi. En koko aikana ole tuntenut, että minun pitäisi jotenkin hävetä sitä, että itken ja suren.
Ei olisi tullut mieleenikään mennä itkemään lapsiltani salaa. Itkimme yjdessä, olihan mummo heillekin läheinen. Olisi tuntunut perin kummalliselta jos en olisi näyttänyt suruani ja antanut heillekin luvan surra avoimeti.