Minä olin vasta kymmenen kun isä kuoli. Sitä ei kukaan olisi voinut arvata, että niin tulee käymään.
Minä olin nukkumassa. "Nyt sun pitää nousta reippaasti" mulle sanottiin ja minä tiesin kyllä miksi. Kuuntelin, kun äiti puhui puhelimessa ja hän lopetti puhelun. Nyt se oli taphtunut. Istuin sohvalla ja katsoin lattiaa. Pidättelin itkua. Seuraava asia jonka muistan, on se, että olimme isänäitini luona. Mummi tuli halaamaan minua ja minä seisoin siinä kädet sivuilla enkä tiennyt mitä pitäisi tehdä tai sanoa. Isän veli vei meidät sairaalaan katsomaan isääni viimeisen kerran. Teho-osastolla tiedettiin, että sinne on tulossa 10-vuotias lapsi. Kaikki letkut oli otettu pois. Isäni makasi sängyssä silmät kiinni. Hänen päälleen oli laitettu ruusu. Äiti itki, isän veli itki, minä en itkenyt. En kehdannut. Me menimme johonkin huoneeseen, jossa joku tuntematon nainen sanoi minulle, että minä voin puhua isäni kuolemasta vaikkapa kavereideni kanssa. En voinut. Mehän olimme vasta kymmenen vuotiaita! Kaverit välttelivät puhumasta mitään omista isistään ja minä en tiennyt mitä minun pitää tehdä koulussa isänpäivänä, kun muut askartelevat isänpäivä-kortteja. Kotimatkalla minä istuin takapenkillä ja viereisellä penkillä oli säkki, jossa oli vaatteet, jotka olivat olleet isäni päällä. Minä tiesin, että paita on revitty auki, kun häntä on yritetty elvyttää. Revityt vaatteet tuntuivat todella pahalta, mutta minä en sanonut sanaakaan.
Sitten tuli isän hautajaiset. Minä en päästänyt kyyneltäkään, koska tunsin kuinka kaikki tuijottivat. Minua hävetti. En puhunut isäni kuolemasta kenenkään kanssa. En edes äitini. Kaikki tuska jäi sisälle.
En saanut unta, oli pakko nyt vaan kirjoittaa tämä jonnekkin.
Minä olin nukkumassa. "Nyt sun pitää nousta reippaasti" mulle sanottiin ja minä tiesin kyllä miksi. Kuuntelin, kun äiti puhui puhelimessa ja hän lopetti puhelun. Nyt se oli taphtunut. Istuin sohvalla ja katsoin lattiaa. Pidättelin itkua. Seuraava asia jonka muistan, on se, että olimme isänäitini luona. Mummi tuli halaamaan minua ja minä seisoin siinä kädet sivuilla enkä tiennyt mitä pitäisi tehdä tai sanoa. Isän veli vei meidät sairaalaan katsomaan isääni viimeisen kerran. Teho-osastolla tiedettiin, että sinne on tulossa 10-vuotias lapsi. Kaikki letkut oli otettu pois. Isäni makasi sängyssä silmät kiinni. Hänen päälleen oli laitettu ruusu. Äiti itki, isän veli itki, minä en itkenyt. En kehdannut. Me menimme johonkin huoneeseen, jossa joku tuntematon nainen sanoi minulle, että minä voin puhua isäni kuolemasta vaikkapa kavereideni kanssa. En voinut. Mehän olimme vasta kymmenen vuotiaita! Kaverit välttelivät puhumasta mitään omista isistään ja minä en tiennyt mitä minun pitää tehdä koulussa isänpäivänä, kun muut askartelevat isänpäivä-kortteja. Kotimatkalla minä istuin takapenkillä ja viereisellä penkillä oli säkki, jossa oli vaatteet, jotka olivat olleet isäni päällä. Minä tiesin, että paita on revitty auki, kun häntä on yritetty elvyttää. Revityt vaatteet tuntuivat todella pahalta, mutta minä en sanonut sanaakaan.
Sitten tuli isän hautajaiset. Minä en päästänyt kyyneltäkään, koska tunsin kuinka kaikki tuijottivat. Minua hävetti. En puhunut isäni kuolemasta kenenkään kanssa. En edes äitini. Kaikki tuska jäi sisälle.
En saanut unta, oli pakko nyt vaan kirjoittaa tämä jonnekkin.
Vastaukset 5
Vanhimmat
on yksi paikka mihin voit edes purkaa ajatuksiasi jotka ehkä painaa sinua.
Kirjoituksesi oli minusta hyvä, ja pystyn samaistumaan siihen hyvin.
Juuri noin lapsi toimii. Ja ehkä juuri niin olen itsekkin toiminut. Kaikille surua ei ole helppoa näyttää muille. Tosin pitää sanoa että minulle on ollut vaikeaa toimia niin että tuntuisi hyvälle. Kunnei itketä on paha ja vaivautunut olo, varsinkin kunnei itke on vielä kauheampi olo.
Jotenkin täytyy sanoa että itse koin ihmisillä olevan se käsitys että on hyväksyttävämpää itkeä kuin olla itkemättä.
Minulle oltiin jopa töykeitä ja osoiutettiin jopa mieltä, joka tuntuu käsittämättömältä. Minua pidettiin ilmeisen vahvana kunnen itkenyt. Minulle siis sai sanoa mitä vaan.
Ikinä en sitä anna heille anteeksi joka minua kohteli niin. ja toivon koko sydämestäni ett'ä sanonta..minkä taakseen jätät sen edetsäsi löydät..pitää paikaansa..
voimia sinulle ja otan osaa...
Toivo mieluummin, että heidän silmänsä aukeavat, eivätkä loukkaa ketään tulevaisuudessa.
On niin surullista kuulla lapsen menettäneen vanhempansa. En itse sitä joutunut kokemaan, mutta sisareltani jäi aikoinaan pieniä lapsia. Todella sydäntäsärkevää.
Meillä pitäisi kai olla koulussa jotain kursseja, miten tunnistaa tunteensa ja toisten tunteet, että emme sitten vanhempanakaan tekisi toisten surua pahemmaksi kuin se jo on. Monet pelkäävät toisten surua. Siihen liittyy myös noita myyttejä - pitäisi surra jollain tietyllä tavalla, muuten saa moitetta. Kauhean vaikeaa.
Minunkin isä on kuollut, olin tosin 16-vuotias. Tuntemukset olivat/ovat silti hyvin samankaltaisia kuin sinun kertomasi. En oikein vieläkään tiedä, olenko käsitellyt asiaa. Ja voiko sitä oikeastaan edes ikinä kunnolla käsitellä; ei kai se siitä selvene, ei tällaiset asiat ole niitä, jotka voi vain päättää käsittelevänsä ja sitten ne olisivat jotenkin, simsalabim, selviä.
Omat vanhempani olivat eronneet monia vuosia aiemmin isäni kuolemaa. Isäni kuoli tapaturmaisesti ja humalassa, mikä ikävä kyllä ei tullut minulle yllätyksenä - en vain olettanut kuulevani sellaista vielä muutamaan vuosikymmeneen... mietin, olisinko voinut estää sen. Muutamaa päivää aiemmin olin isäni äidillä, joka puhui hänen kanssaan puhelimessaan, enkä mennyt puhelimeen isäni kanssa. Jos olisin mennyt puhelimeen, tai ylipäätänsä pitänyt enemmän yhteyttä, olisiko hän muistanut taas elämän valoisiakin puolia ja jättänyt kohtalokkaan juominkiputkensa ottamatta?
En oikein tiennyt, mitä tunsin. Tyhjyyttä ehkä. Olisin halunnut itkeä, mutta minua ei itkettänyt. Olisin halunnut surra, mutta se tuntui teennäiseltä. Enkä tiedä miksi, sillä tottakai rakastin isääni. Ehkäpä asiaan vaikutti muuten niin menevä elämänvaiheeni. Sittemmin hän on tullut mieleeni yhtäkkiä aina välillä, ja silloin on kyllä surettanut aivan pohjattomasti. Turha kai sanoa, että ikävä on kova.
Tulipa avauduttua. Enpä ole minäkään vakavasti asiasta keskustellut, perheeni/sukunikaan kanssa. En pysty, asiaan liittyvät tunteeni ja ajatukset tuntuvat niin henkilökohtaisilta. Kyllähän sitä yleisiä asioita on tullut puhuttua perheen ja kavereidenkin kanssa asiaan liittyen, lukuun ottamatta sitä yhtä silloista "hyvää kaifariani", jonka kanssa tiet erkanivat tuolloin: hän halusi puhua uudesta poikaystävästään ja minä taas elin aivan muissa maailmoissa. (Pientä katkeruutta, heh)
Lue kirjallisuutta kuoleman kohtaamisesta. Lapsella on taipumus hävetä ja jopa syyllistää itseään vanhempiensa kuolemasta.
Niin minäkin tein, parhaalle kaverille kertoessani isäni kuolemasta nauroin, koska hävetti niin paljon. Sitten luulin että olen jotenkin paha ja saan jollain mystisillä voimilla kaikki läheiseni kuolemaan. (parin vuoden sisään kuolivat myös isovanhempani). Vasta aikuisena luettuani aiheesta tajusin, että se oli siihen kehitysikään kuuluva NORMAALI reaktio. Olin normaali lapsi, jonka lapsuus loppui liian lyhyeen.
Niin kauhealta kuin asia nyt voi kuulostaakin, sinulla on tiettyä etua moniin muihin verrattuna, koska ymmärrät muita paremmin että myös kuolema kuuluu elämään. Kaikki tulevay kohtaaman läheistensä kuoleman, joskus.
Oma isäni kuoli kun olin 7 vuotias. Kokemukseni ovat melko samanlaisia kuin yllä olevissa kirjoituksissa. Siitä olen kiitollinen, että muistiini on jäänyt monia hyviä kokemuksia oman isäni kanssa vaikka olinkin niin pieni. Erityisesti muistan kun hän piti minua sylissään ja soitimme kitaraa. Itse olen tajunnut sen, että tätä asiaa ei kuulukkaan painaa syvälle vaikka se olisi helpompaa. Olen huomannut, että jos pystyn hyväksymään surun ja itkun löydän myös enemmän iloa. Voimia teille...