ihastus ja uskollisuus

Jonnekin täytyy tilittää, päätä selvittääkseni: olkoon nyt sitten kaiken kansan nähtäville keskusteluryhmään, jos vaikka tulisi jotain rakentavia kommenttejakin...

Parisuhteemme on vanha, kaveruuteen perustuva, intohimottomaksi laimentunut. Kuitenkin siinä on turvallinen ja hyvä (?) olla. Mies on kiltti ja älykäs, hauska, luotettava. Hieman sosiaalisesti estoinen ja neuroottinen, mikä rajoittaa minunkin elämääni: ennen kovin iloinen seuraelämäni on aika lailla kuollut seurustelumme aikana, kun kotiin ei voi tuoda ketään kavereita käymään. Häntä ahdistavat muutokset, uudet ihmiset, epäjärjestys. Hän olisi tyytyväisin, kun mikään ei muuttuisi, että kaikki päivät toistuisivat samana.
Koska minä olen joustavampi, annan kaikessa periksi - onhan minun helpompi muuttua ja sietää kuin hänen. Joten elämä menee hänen ehdoillaan: astiat hänen järjestyksessään, aikataulut hänen unirytminsä mukaan. Vierailut silloin kun hänelle sopii, niin pitkään kuin hän sietää.

Ja nyt huomaan, miten pikkuhiljaa olen lipunut hänen erikoiseen pieneen maailmaansa ja pidän sitä normaalina.

Yhdessä on kuitenkin oltu jo kymmenisen vuotta, koettu yhtä ja toista. Rakastan ja kunnioitan miestäni syvästi. Ei hän ole paha mies. Syytä on minussakin kun en vaadi.

Muutama viime vuosi on vienyt meitä erillemme. Aloitin opiskelun uuteen ammattiin ja olen ollut paljon poissa kotoa, tavannut uusia ihmisiä.

Parisuhteeseen kuuluvat hiljaiset ja vaikeatkin ajat. Niistä on vain päästävä yli. Nyt kuitenkin huomaan koko ajan, yhä uudelleen ihastuvani muihin ihmisiin (olen bi). Ruoho näyttää kovasti vihreämmältä aidan toisella puolella. Kaipaan seksielämää - meillä ei miehen haluttomuuden takia ole tapahtunut mitään sängyn puolella viimeiseen puoleentoista vuoteen. Kaipaan normaalia seuraelämää. En ollut muistanut, miten paljon nautin ihmisten seurasta. Olin juuri useita kuukausia työkeikalla ulkomailla - nautin niin normaalista elämästä - ja nyt kun tulin kotiin, olen ollut haljeta turhautumisesta.

Ei, en ole pettänyt miestäni muuten kuin ajatuksissani. En voisi. Minusta se on väärin. Tunnen jo syyllisyyttä siitäkin , kun niin nautin jonkun toisen seurasta, saan nauraa ja jutella.

Enkä minä tiedä, onko se elämä sen ihmeellisempää jonkun muun kanssa. Kaikkihan tavallaan hulluja ovat, jokaisella omat hassut, ärsyttävät tapansa. Pahempaakin on kuin joutua elämään hiljaiseloa.

Jotain on kuitenkin tehtävä. Pakko, sillä tukehdun. Pitää joko muuttaa nykyistä suhdetta tai lopettaa se. Ensimmäinen olisi mielestäni paras ratkaisu - on paljon hyvää, jonka varaan rakentaa. Mutta mieluummin olen yksin kuin tässä häkissä, jonka itselleni olen rakentanut.