surussa piehtarointi

menettänyt ketään kuoleman kautta.
ja jos olet tuota mieltä, mitä itse
täällä sitten teet ????

tänne kirjoitetaan. Aika outo kommenttisi muutenkin. Eikö tämä palsta ole juuri sitä varten. Mitä varten luet ja kirjoitat tänne. Mistä täällä saa sitten kirjoittaa? Ja mitä suremiseen tulee, en minä ainakaan syö huvikseni rauhoittavia sun muita ja hae ulkopuolista apua olooni huvin vuoksi, vaan kun tuli eteen tämä tilanne.

Mitä sinä tulet tänne viisastelemaan? Tuo nimimerkki ei oikein sovi sinulle. Palataanko asiaan kun olet menettänyt jonkun rakkaan läheisen ja haluat jakaa surusi täällä ja saat mahtavaa tukea ja ymmärrystä muilta saman kokeneilta.
Jokainen käsittelee surunsa omalla tavallaan, suotakoon se meille.
Leiki sinä vaan psykologia ja näpertele noita viisauksiasi leikkikavereittesi kanssa.

Surussa piehtarointi on vain hyvästä.
Se on hyvästä sellaisille jotka surevat niin.
On hyvä että suru tulee ulos.
Kyllä sieltä "piehtaroinnista" sitten noustaan ja jatketaan elämää kun siihen ollaan valmiita.

Surullista, että psykologi ajattelee näin. Menetin poikani traagisesti äkkiä - auto-onnettomuus. Suru lyö pimeän yön lailla. Itku on herkässä, tapahtumasta kaksi kuukautta. Välillä tunnen itseni äärettömän väsyneeksi. En ole huomiota vailla, kamalaa tunteiden myllerrystä, unettomuutta, ahdistusta.... sekö on sitä surussa piehtaroimista. Kaikki tämä tullee ihmisille tahtomattaan, kuolema vain tulee ja suru, ei niitä kukaan halua kokea - ne annetaan osaksi elämää.

Täällä keskustelussa on mukana monia saman kokeneita, vertaistuki auttaa ja toivon, että minun kokemuksista olisi apua jollekin samassa tilanteessa olevalle. Jo sekin auttaa, että näkee, ettei ole ainoa, jolle on näin käynyt ja sen ymmärtäminen, että on niin paljon surua ja tuskaa monilla muillakin.

Ehkä vuosien jälkeen, kun aika on armahtanut pahimman yli, tämäkin raskas kokemus on kasvattanut minusta empaattisemman. Elämän kokemattomuus paistanee psykologin aloituksessa, mutta tässäpä hänelle valaistusta.

Kyllä me olemme kuitenkin surussa niin yksin, koska jokainen kokee kaiken niin yksilöllisesti, että tästä keskustelupalstasta on oikeasti apua.

Surusta sanotaan niin että jokainen suree omalla tavallaan..ja jokaisella on siihen myös oikeus.
Ei täällä kaikki rakkaansa menettäneet edes kirjoita juuri erillaisuuden takia.
Toiset vapuu suruunsa peittojen alle, toiset tarvitsee lääkkeitä ja toisilla on läheisiä jolta kokee saavansa apua ..tapoja on niin monta kuin on sureviakin.

Itse pidin itseni aika kovana luuna. Mutta menetin poikani liikenneonnettomuudessa , ja silloin suru tuli aivan erillaisena eteeni kuin olisin koskaan voinnut kuvitella.

kehoni eli ihan omaa elämäänsä ja suri omalla tavalla ja fyysiset oireet tuli. Oksentelua, ripulia vatsakipuja ym. Keholleni ja sen tavalle surra en vaan voi mitään.
En myöskään voi sille mitään että kaipaan, itken, ajattelen poikaani jokaikinen päivä.

En halua puhua pojastani ventovieraiden kanssa tapahtuneesta , koska olen huomannut ettei kukaan ymmärrä minua aidosti. Ei edes ammattiauttajat. He liikuttuu mikäli kertomuksillani saan heidät liikuttumaan, ei heillä ole antaa minulle vastauksia. Muita kanssaihmisiä olen kohdannut jotka omalla huonmolla töykeällä itsekkäällä tavalla , on suorastaan vittuillut minulle ja perheelleni. Perhettäni on myös arvosteltu ja minun poikani kuolemasta on tehty monta diagnoosia .
Ihmiset jolle asia ei edes kuulu on työntänyt nokkani asioihini suoraan sanottuna. Itsekkäitä ihmisiä. On siinä nielemistä kaiken surun keskellä.
Vuosi on kulunut eikä suruni ole vähentynyt. Töissä on pakko käydä ja asioita on pakko hoitaa niin kuin ennenkin.
Kukaan ei näe että minä olen menettänyt elämäni tarkoituksen.
En kerjää sääliä, siksi olen hiljaa. Haluan puhua lapsestani ja surustani, en halua unohtaa lastani ja tiedän etten edes siihen pysty.
Tätä kautta sain yhteyttä kahteen äitiin jolla oli samanlainen kohtalo kuin meidän perhe koki.
Toinen heistä tuli meille muutamaksi päiväksi.

Hän ymmärsi minua, hän kuunteli, hän ei arvostellut minua. Sain pukea ajatuksen välittömästi sanoiksi jos joku asia tuli mieleeni. Puhuttiin toki ihan tavallsiiakin asioita. Oli suunnattoman helpottavaa saada puhua asioista jotka painaa juuri silloin kun halusi.
Hän ei vaan asu täällä, ja siksi kirjoitan tänne.
Kirjoitan kun vit...aa, kirjoitan kun itken, kirjoitan kun on ilon aihetta, kirjoitan kun olen vaihtanut kukat haudalle, kirjoitanm kun koen jotain outoa, kirjoitan kun haluan tietää ajatteleeko joku muu samalla tavalla.
MUTTA kirjoiutan nimettömänä !!!!Niin kuin suurin osa täällä.
Jos joku kirjoittaa enemmän samalla nikillä, ja kaipaa huomiota, suon sen hänelle ilomielin jos siitä hänelle on apua.
Koska minä ymmärrän että hän kaipaa kuuntelijaa .

Itse koen aika paljon vihaa, juuri sinun lataisten ihmisten takia. Jas kiitos siitä, hyvä syy purkaa aggressioita heihin, ja hiljaa nauran täällä itsekseni..
Minkä taakses jätä sen edestäs löydät..ja rehellisesti sanottuna..toivon että sattuu oikein vaan..paaaljon kun se aika sullekkin koittaa. Paskaa päivää sullekkin.

kannatan kyllä.se suotakoon meille jokaiselle.mielipiteitä on monia.sinulla sitten tuollainen.oletko menettänyt läheisen?voisiko olla niin että se on tehnyt sinusta kovan ja muokannut mielipiteesi.ehkä tälläistä paikkaa ei ollut kun olisit sitä tarvinnut,ehkä et saanut apua kun sinut valtasi suru.jos olen väärässä olen väärässä ja se siitä,jokainen meistä erehtyy kyllä elämässään.mikäli et ole surua kohdannut toivon kovasti että se sitten joskus avaisi sinun maailman kuvaasi hieman ja hakeutuisit tänne apua pyytämään.pelottava ajatus että minusta tulisi yhtä kova ja kylmä menetettyäni vasta äsken mieheni.en halua koskaan muuttua kaltaiseksesi.mutta se sinulle suotakoon.se on sinun oikeutesi tässä elämässä.

Ei ole pakko ei muuta kuin kuolla se on jokaisella edessä joskus.
Moni läheisensä menettänyt minä myös pahoittamme mielemme tuollaisesta filosoinnista.
Tämä palsta on monelle tärkeä henkireikä josta haetaan lohtua ikävään ja suruun.

tunnevammainen, tai psykopaatti, tai täysi narsisti. Me tuskin piehtaroimme surussa vuoksesi, jos jäät pois tältä palstalta.

Toivon, että sydämesi vielä aukeaa. Se saattaa tapahtua juuri surun kautta. Siinä mielessä toivon sinullekin surua.

olla!? Nimettömänä netissä ei ainakaan ole todellista huomionhakua, muuten tekisimme suremisen nimen ja kuvan kanssa jossain muualla, haloo?? Miksi täällä ei saisi purkaa sisintää, jos siihen tarvetta tuntee. Ei pitäisi häiritä ketään, näiden lukeminen kun on täysin vapaaehtoista!

Huomion kerjäämistäkö... Minä pitäisin tätä palstaa vertaistuen antamisena. Ihmiselle on hyvä huomata, ettei hän ole yksin surunsa kanssa. Jakaa tunteensa ja saada ehkä apua siihen, kuinka surun kanssa jaksaa. Toivoa, kun suru vyöryy ylitse ja hautaa alleen - toivoa siitä, että kyllä tästä ylitse pääsee, mutta hiljalleen.

Olen kokenut avioeron. Se varmasti auttaa käsittelemään isän kuolemaa. Ainakin siinä suhteessa, että tiedän, miten ihmisen mieli toimii. Surutyö on rankkaa. Kuolema ja hylätyksi tuleminen ovat kaksi eri asiaa, mutta jotain yhteistä niistä löytyy. Joku ihminen katooa elämästäsi. Toinen fyysisesti ja toinen henkisesti. Elämä muuttuu, mikään ei ole entisellään.

Aika haalistaa muistot. Riippuen siitä, millainen ero on ollut, koet joskus olevasi helpottunut, että näin kävi. Kuolema, läheisen ihmisen menetys, ei koskaan tunnu "oikealta". Vaikka hän olisi sairas ja vanha. Suru ja kaipaus seuraavat lopun ikää.

Tavallaan ymmärän sinun kirjoituksesi, mutta toisaalta tuomitset aika mustavalkoisesti surevat.

Tosi on, että surussa voi oikeesti piehtaroida. Siihen on toisilla tarve, mutta se on silti surua joka pitää saada pois. Sen voi kuuluttaa koko maailmalle "Minulla on surua, auttakaa ja säälikää minua" Tarpeeksi pietaroituaan alkaa suru helpottaa.

Se, että puutuit asiaan kertoo minulle, sinun vaikeudesta kohdata toisen surua.

Minusta on hyvä, jos surunsa pystyy purkamaan esimerkiksi internetissä tuntemattomille. Vaikka asia ei tietenkään heille kuulu, mutta empaatiset kanssa ihmiset pystyvät lohduttamaan.

Sanoisin, että auttavat paremmin kuin ystävät ja sukulaiset, jotka kyllätyvät surussa piehtaroivaan ihmiseen ja alkavat vältellä häntä.

Mitä enemmän saat puhu surustasi sitä varmemmin siitä selviät. Toisilla se vie aikaa enemmän ja toisilla vähemmän. Ei ole määrättyä aikaa mitä saa suruun käyttää.