Sinänsä mielenkiintoinen ilmiö on varsinkin näillä Internet-palstoilla esiintyvä tapa pyrkiä luomaan kansallismielisesti asiaa lähestyen omalle kansallemme erityisen loistava menneisyys. Sinänsä saattaisi olla käsitettävää tilanteessa, jossa pyrittäisiin kansallisen heräämisen myötä luomaan programmia herätyksen virittelyyn. Tällä hetkellä se tuskin lienee tarpeen Suomen oltua kohta lähes 90 vuotta itsenäinen valtio ja arvostettu Euroopan yhteisön jäsen. Kansallisen erinomaisuutemme todistelu historiallisin esimerkein tuskin lienee tarpeen hengen nostatukseen.
Historian ongelmana on se, että se perustuu suurimmalta osin kirjoitettuun sanaan eli kirjallisiin lähteisiin. Yksinomaan arkeologian, kielitieteen tai luonnontieteellisen tutkimuksen kautta ei voida luoda sen kaltaista kuvaa menneisyydestä kuin historiallisten dokumenttien myötä. Näin ollen tulee suhtautua varsin varovaisesti näihin olettamiin. En leimaa arvostelemiani näkemyksiä kiihkonationalistisiksi. Sellaisia ne eivät ole, ellei niihin liity muiden kansallisuuksien aliarvioimista oman kansallisuuden kustannuksella. Hyväntahtoinen kritiikkini kohdistuu siihen, että innokkaasti halutaan pureutua sellaisiin seikkoihin, joiden peruste kriittisen historiantutkimuksen kannalta on enemmänkin kyseenalainen. Sinänsä ymmärrän hyvin sen, että jokaisen kansakunnan tai sen jäsenen - minunkin - sisäistä itsetuntoa hivelisi tieto kunnianarvoisesta suuresta menneisyydestä. Se, onko väitteille useastikaan muuta pohjaa kuin väitteen esittäjän luja usko ajatukseensa, ei haittaa niiden esittäjää esittämästä perustelujaan.
Mutta kaikin mokomin, keskustelu on vapaa enkä aseta esteitä sille.
Pikemminkin mieleen tulee muun muassa Johannes Magnuksen ja eräiden muiden maanmiestensä satoja vuosia sitten harjoittama ruotsalainen götismiksi nimetty historiankirjoitus, jossa lueteltiin maailmaa hallinneet gööttikuninkaat vedenpaisumuksen ajoilta Maagoista aina Kustaa Vaasaan. Samalla nimettiin ruotsalainen kansanheimo sivistykseltään antiikin kreikkalaisiin rinnastettaviksi kulttuurin ja tieteen luojiksi. Tällaista tapaa on ilmeisesti ollut muuallakin ja Daniel Jusleniuksen teos "Aboa vetus et nova" (1700) oli saman ajattelutavan ilmentymä Suomessa luetteloineen Ruotsin vallan aikaa edeltäneistä Suomen kuninkaista ja suomalaisten erityisestä kyvykkyydestä. Ja olihan meillä Wettenhovi-Aspakin.
Näiden ajatuskantojen jatkumona on luonnollisesti nykyinen Suomen kansan muinaisen suuruuden ja sankaruuden kohottaminen. Itse näen historian mieluummin yhteiskunnallisten rakenteiden sekä taloudellisten tapahtumien ja lainalaisuuksien kokonaisuutena paremmin kuin henkilöinä tai vuosilukuina. Näin ollen näen vaikkapa nämä geologiset luettelot kuningassuvuista varsin mielenkiinnottomina.
Kansallinen näkemyksemme on nimenomaan suomalaisuuden omaleimaisen kielen ja kulttuurin säilyttäminen ja korostaminen. Sinänsä meidän ei liene sen parempia kuin muutkaan kansallisuudet, mutta emme myös huonompia, joten itsetuntoa ei tarvitse enemmälti kohotella.
On sinänsä varsin oletettavaa, että maassamme on varsin kauan ennen kirjallisten dokumenttien ilmaantumista ollut vallalla enemmän tai vähemmän järjestäytynyt yhteiskuntamuoto, koska se on ollut tarpeen toisaalta viljelyksen ja sodankäynnin intressejä varten. Edelleen on uskottavaa se, että Suomessa asuneet suomalaisheimot ovat olleet myös rauhanomaisessa kosketuksessa paitsi keskenään myös muiden kansallisuuksien ja heimojen kanssa. Kulttuurivaikutukset ja -vaihto ovat olleet täysin mahdollisia niin, että osapuolet ovat olleet sekä saavina että antavina kumppaneina. Kristinuskon omaksuminen on tapahtunut todennäköisemmin vaiheittain jopa vuosisatojen kuluessa. Olisi syytä olettaa, että kansallisuus- ja heimorajojen välillä on tapahtunut merkittävää sulautumista. Yhteiskuntien kehittyneisyyden erot eivät ole olleet ainakaan pohjoisessa Euroopassa huikaisevan erilaisia.
Kuningassaagojen maailmaa ei ole kuitenkaan todennettu tieteelliseksi totuudeksi. Mutta ehkäpä meilläkin pitäisi olla oma kuningas Arthurimme ja hänen Camelotinsa ritarit!
Kansallista itsetuntoamme riittää hyvin tukemaan se, mitä nyt olemme ja osaamme. Kansallinen historiamme on menestystarina itsessään, kertomus pienestä kansakunnasta syrjäisessä pohjoisessa maassa vaikeissa luonnonoloissa, joissa se on säilyttänyt kansallisen omaleimaisuutensa pääpiirteet voimakkaampien kansojen vaikutuksesta huolimatta. Ei gtodellankaan tässä ole mitään hävettävää! Kansallisen näkemykseni voisi tiivistää siihen että Suomen kansa on tunnetun historiansa aikana sitkeästi ja työteliäästi asuttanut sitä maankolkkaa, jonne se on asumaan asettunut. Samalla se on onnistunut suurempien painostuksessa säilyttämään kansallisen omaleimaisuutensa. Tässä on tehty paljon!
Historian ongelmana on se, että se perustuu suurimmalta osin kirjoitettuun sanaan eli kirjallisiin lähteisiin. Yksinomaan arkeologian, kielitieteen tai luonnontieteellisen tutkimuksen kautta ei voida luoda sen kaltaista kuvaa menneisyydestä kuin historiallisten dokumenttien myötä. Näin ollen tulee suhtautua varsin varovaisesti näihin olettamiin. En leimaa arvostelemiani näkemyksiä kiihkonationalistisiksi. Sellaisia ne eivät ole, ellei niihin liity muiden kansallisuuksien aliarvioimista oman kansallisuuden kustannuksella. Hyväntahtoinen kritiikkini kohdistuu siihen, että innokkaasti halutaan pureutua sellaisiin seikkoihin, joiden peruste kriittisen historiantutkimuksen kannalta on enemmänkin kyseenalainen. Sinänsä ymmärrän hyvin sen, että jokaisen kansakunnan tai sen jäsenen - minunkin - sisäistä itsetuntoa hivelisi tieto kunnianarvoisesta suuresta menneisyydestä. Se, onko väitteille useastikaan muuta pohjaa kuin väitteen esittäjän luja usko ajatukseensa, ei haittaa niiden esittäjää esittämästä perustelujaan.
Mutta kaikin mokomin, keskustelu on vapaa enkä aseta esteitä sille.
Pikemminkin mieleen tulee muun muassa Johannes Magnuksen ja eräiden muiden maanmiestensä satoja vuosia sitten harjoittama ruotsalainen götismiksi nimetty historiankirjoitus, jossa lueteltiin maailmaa hallinneet gööttikuninkaat vedenpaisumuksen ajoilta Maagoista aina Kustaa Vaasaan. Samalla nimettiin ruotsalainen kansanheimo sivistykseltään antiikin kreikkalaisiin rinnastettaviksi kulttuurin ja tieteen luojiksi. Tällaista tapaa on ilmeisesti ollut muuallakin ja Daniel Jusleniuksen teos "Aboa vetus et nova" (1700) oli saman ajattelutavan ilmentymä Suomessa luetteloineen Ruotsin vallan aikaa edeltäneistä Suomen kuninkaista ja suomalaisten erityisestä kyvykkyydestä. Ja olihan meillä Wettenhovi-Aspakin.
Näiden ajatuskantojen jatkumona on luonnollisesti nykyinen Suomen kansan muinaisen suuruuden ja sankaruuden kohottaminen. Itse näen historian mieluummin yhteiskunnallisten rakenteiden sekä taloudellisten tapahtumien ja lainalaisuuksien kokonaisuutena paremmin kuin henkilöinä tai vuosilukuina. Näin ollen näen vaikkapa nämä geologiset luettelot kuningassuvuista varsin mielenkiinnottomina.
Kansallinen näkemyksemme on nimenomaan suomalaisuuden omaleimaisen kielen ja kulttuurin säilyttäminen ja korostaminen. Sinänsä meidän ei liene sen parempia kuin muutkaan kansallisuudet, mutta emme myös huonompia, joten itsetuntoa ei tarvitse enemmälti kohotella.
On sinänsä varsin oletettavaa, että maassamme on varsin kauan ennen kirjallisten dokumenttien ilmaantumista ollut vallalla enemmän tai vähemmän järjestäytynyt yhteiskuntamuoto, koska se on ollut tarpeen toisaalta viljelyksen ja sodankäynnin intressejä varten. Edelleen on uskottavaa se, että Suomessa asuneet suomalaisheimot ovat olleet myös rauhanomaisessa kosketuksessa paitsi keskenään myös muiden kansallisuuksien ja heimojen kanssa. Kulttuurivaikutukset ja -vaihto ovat olleet täysin mahdollisia niin, että osapuolet ovat olleet sekä saavina että antavina kumppaneina. Kristinuskon omaksuminen on tapahtunut todennäköisemmin vaiheittain jopa vuosisatojen kuluessa. Olisi syytä olettaa, että kansallisuus- ja heimorajojen välillä on tapahtunut merkittävää sulautumista. Yhteiskuntien kehittyneisyyden erot eivät ole olleet ainakaan pohjoisessa Euroopassa huikaisevan erilaisia.
Kuningassaagojen maailmaa ei ole kuitenkaan todennettu tieteelliseksi totuudeksi. Mutta ehkäpä meilläkin pitäisi olla oma kuningas Arthurimme ja hänen Camelotinsa ritarit!
Kansallista itsetuntoamme riittää hyvin tukemaan se, mitä nyt olemme ja osaamme. Kansallinen historiamme on menestystarina itsessään, kertomus pienestä kansakunnasta syrjäisessä pohjoisessa maassa vaikeissa luonnonoloissa, joissa se on säilyttänyt kansallisen omaleimaisuutensa pääpiirteet voimakkaampien kansojen vaikutuksesta huolimatta. Ei gtodellankaan tässä ole mitään hävettävää! Kansallisen näkemykseni voisi tiivistää siihen että Suomen kansa on tunnetun historiansa aikana sitkeästi ja työteliäästi asuttanut sitä maankolkkaa, jonne se on asumaan asettunut. Samalla se on onnistunut suurempien painostuksessa säilyttämään kansallisen omaleimaisuutensa. Tässä on tehty paljon!
Vastaukset 6
Vanhimmat
Sekä suomalaisten että muidenkin pohjoisten kansojen esihistoriasta tiedetään puutteellisesti, ja mm. kansanrunot (Skandinaviassa "saagat") on otettu tutkimuksen kohteeksi.
Ruotsalaiset ovat perinteisesti rakenneelleet itselleen "gööttiläistä" historiaa ottamalla kirjaimellisesti vanhat jorinat "viikinki-sankareista, mutta kas kun samat laulut kertovat suomalaisista "viikinkikuninkaista" jopa Ruotsin valtaistuimella.
"Viinkinki-hömppä on siten vääristynyttä epätietoa, ja sen tasapainoittamiseksi tuleekin kaivella svedufiilien omista mytologioista suomalaisten tekoset ja saavutukset.
Kirjoitit:
"Kuningassaagojen maailmaa ei ole kuitenkaan todennettu tieteelliseksi totuudeksi. Mutta ehkäpä meilläkin pitäisi olla oma kuningas Arthurimme ja hänen Camelotinsa ritarit!"
Vaikka näinkin, kunhan myös "viikinki-kunkkujen" epätieteellisyys muistetaan.
Vaikka "Fundinn Noregr" -saagan ja muiden 800-luvulla runoiltujen ja 1200-luvulla muistiinkirjoitettujen tietojen merkitys ymmärretään siksi mitä ne olivat, runoja ja viihdettä, niiden tapa käsitellä suomalaisia kertoo 1:1 mitä suomalaista ajateltiin Skandinavian ylimystön keskuudessa:
Hienoa porukkaa, josta on kunniaksi johtaa omakin sukupuunsa.
En ehkä hiffannut. Ehkä suhtaudun varsin jyrkästi kansanrunoustieteelliseen tietoon historiantutkimuksen lähteenä. Ettei väärää kuvaa kuitenkaan jäisi, vastaava argumentaatio voidaan esittää viikingisaagojakin kohtaan. Toisella puolellakin Pohjanlahtea samaa hapatusta esiintyy.
...kun tutkitaan niiden kirjoittamis-ajankohdan kulttuuria.
Saagojen Suomi-kuva oli siis se mitä 800-luvulla Suomesta ajateltiin: Kuningaskunta kuten naapurimaatkin.
Näiden saagojen merkitysarvoa ei kriittisessä historiantutkimuksessa ole pidettävä merkittävänä, mistä lienee tiedeyhteisössä joltinmoinen yksimielisyys jo varsin pitkältä ajanjaksolta.
Tietämyksemme rautakautisesta Suomesta joudutaan luotettavien kirjallisten lähteiden puuttuessa perustamaan arkeologisiin tutkimustuloksiin, joiden perusteella ei ole pääteltävissä, että yhteiskunnallinen järjestäytyminen olisi ollut Suomen, etenkään Varsinais-Suomen alueen ulkopuolisella, alueella sillä tavoin muotoutunutta kuin Skandinavian keskeisillä alueilla.
Mutta entä sitten? Tarvitaanko sellaista uljasta menneisyyttä, jota Messeniuksen ja Jusleniuksen tapaan luotiin, ikään kuin osoittaaksemme paremmuttamme joihinkin muihin nähden. Käitys perustuu yhtä heikolle kivijalalle kuin svekomaanisen historiantulkinnan pahimmat rimanalitukset. Ei tarvita, ei mihinkään! Tässä ei olla sen huonompia tai parempia kuin lähinaapurit eikä ainakaaan minulla riitä pontta omaa itteminääni nostattaakseen löytää todisteita muusta.
Valitettavasti ei vakaalla uskolla ja sen synnyttämällä vilpittömällä pyrkimyksellä voi korvata todellisen tietämyksen puuttumista.
"Saagojen Suomi-kuva oli siis se mitä 800-luvulla Suomesta ajateltiin: Kuningaskunta kuten naapurimaatkin."
Saagojen kuningaskuntajutut ovat pitkälti juuri sepitettä, jolla kirjoitusajankohdan 1200-luvun keskiaikainen kuningaskunta projisoitiin menneisyyteen.
Suomessa ei ollut ennen ruotsinvallan aikaa valtio-, ei maakunta- eikä ehkä edes pitäjätasoista yhteiskuntaa. Skandinaviassa yhteiskunnallinen kehitys oli selvästi pitemmällä, samoin kuin heidän Euroopan historiaan jättämänsä puumerkki viikinkien muodossa oli huomattavasti meikäläistä merkittävämpi. Jos tätä tosiasiaa emme rehellisesti voi myöntää, niin taidamme yhä kärsiä siitä huonosta kansallisesta itsetunnosta.
DJ julkaisi myös teoksen Suomalaisten puolustaminen. Siinä kertakaikkiaan todistetaan että olemme vähintään tasavertaisia-mielummin kuitenkin hieman yli.
Lukemalla ko. teoksen ja vertaamalla sitä agraarikepun toimintamalleihin saatat hämmästyä. Etkä pelkästään siksi, että selkeä yhtäläisyys on havaittavissa, vaan siksi, että kirja on julkaistu v. 1703.
Muussakin mielessä hyvää luettavaa. Alla arvostelu.
http://www.uta.fi/lehdet/aviisi/9510/maailmanmestarit.html
ps. Olisipa kiva tietää miten DJ olisi satuillut mm. erillissodan? Niin tai näin, mutta siinä olisi vanha mestari DJ jäänyt myöhemille oppilapsilleen toiseksi.