Lyhyt historian kertaus

Wäinö Tanner oli eräs vuoden 1918 punaisen vallankaappauksen sosiaalidemokraattisista taustavoimista. Vallankaappauksen alkupäivinä sosiaalidemokraatit mm. murtautuivat Suomen Pankkiin ja ryöstivät kultavarannon punakaadereiden aseistamista varten. Kansa ei taipunut punakomentoon ja sisällissotahan siitä seurasi.

Sosiaalidemokraattiset vallankaapparit kärsivät nöyryyttävän tappion. Helsingin vapauttaneissa valkoisissa joukoissa marssi myös eräs kansamme kohtaloihin suuresti vaikuttanut nuori mies. Hän oli Urho Kekkonen. Punakapinan johtohenkilöt pakenivat Neuvostoliitoon. Eräs heistä, sosiaalidemokraattisen puolueen puheenjohtaja Otto Wilhelm Kuusinen kohosi uuden kotimaansa Neuvostoliiton johtomiesten joukkoon. Hän onkin ylivoimaisesti merkittävin Suomen sosiaalidemokraattisesta liikkeestä noussut henkilö.

Kapinan jälkeen eräästä helsinkiläisestä kellarista piileksimästä löytynyt Wäinö Tanner istutettiin kovien madonlukujen saattelemana SDP:n johtoon. Tulenpalava sosialisti Tanner nöyrtyi ja lupautui kuohitsemaan sosialidemokraattisen puolueen. Toinen vaihtoehto - teloitustuomio, ei häntä houkutellut.

Takkinsa kääntänyt Tanner osoittautuikin valkoisille isännilleen kuuliaiseksi mieheksi ja muunsi puolueensa täydelliseksi kvasivasemmistolaiseksi liikkeeksi. Tannerin toimia valvottiin tarkasti koko hänen elämänsä ajan ja SDP pysyikin kurissa.

Näennäisestä suuruudestaan huolimatta SDP:llä ei ollut pääsyä todellisen vallan ytimeen. Vasta Urho Kekkosen otteen kirvottua SDP sai mahdollisuuden kaapata valta käsiinsä. Tannerin katkeroituneet perilliset olivat suunnitelmallisesti hivuttautuneet Kekkosen viereen odottamaan kuin korppikotkat autiomaassa. Luisen nokan kohtalokas isku tuli välittömästi kun saalis osoitti heikkouden merkkejä. Näin valta oli viimeinkin yli 60 vuoden kiihkeän odotuksen jälkeen vihdoinkin siirtynyt SDP:lle. Tästä vallastaan se ei tulisi hevin luopumaan.

Kekkosen jälkeisenä sosialistivallan aikana Keskusta onnistui ensimmäisenä iskemään särön SDP:n panssariin vaaleissa 2003. Kokoomus seurasi sen jälkeenkin varsin varovaisesti sivusta Keskustan urhoollista taistelua valloittamattomalta näyttänyttä punalinnaketta vastaan. Kärsimistään nais- ja miestappioista huolimatta, Keskusta on onnistui säilyttämään ja jopa vahvistamaan asemaansa johtavana hallituspuolueena.

Sitten muutamat rohkeimmat kokoomuslaiset uskaltautuivat antamaan varovaista tukea Keskustalle. SDP:n pelko oli Kokoomuksessa yhä suuri vaikka Keskustan onnistunut kamppailu olikin sitä hieman hälventänyt. Jyrki Katainen nousi muutamia kertoja oikeinkin rohkeasti Eero Heinäluoman härskeimpiä öykkäröintejä vastaan.
Oli kuitenkin vielä lukuisa joukko niitä kokoomuslaisia jotka pelkäsivät SDP:tä hirvittävästi ja kuiskuttelivat sinipunasta parhaana hallitusvaihtoehtona. He pitivät yhä Paavo Lipposta itseoikeutettuna pääministerinä.

Sitten tuuli kääntyi ja sen raikas henkäys puhalsi SDP:n pelon pois. Keskusta ja Kokoomus löivät veljenkättä ja SDP romahti kuin korttitalo. Porvariston menneet alennustilan vuodet tuntuvat nyt tätä kirjoitettaessa kuin pahalta unelta.