Surutyöstä

Toisen surua ei voi ottaa pois, eikä tarvitsekaan. Aikanaan tuska helpottaa jos sen kohtaa, ja kaikesta koetusta tulee voimavara kiviriipan sijaan. Möykyksi se jää sisälle silloin jos ei kykene kohtaamaan menetyksen liikkeelle potkaisemia tunteita, mutta avautumaan ei voi pakottaa, voi ainoastaan osoittaa olevansa läsnä jos toinen tarvitsee. Tosin jos toinen rimpuilee tunteidensa kanssa umpisolmussa ja nojautuu täydellä painolla niin että omat polvet alkavat tutista, kannattaa vetää rajansa. Itseään ei pidä polttaa loppuun toisen taakan vuoksi, siitä ei hyödy kukaan.
Sinun ei siis tarvitse tuntea syyllisyyttä siitä ettet voi ottaa äitisi taakkaa pois, se ei ole sinun tehtäväsi. Sinun täytyy huolehtia omasta jaksamisestasi, äitisi prosessi on hänen omansa jota et voi hänen puolestaan elää.
Oma äitini ei selviytynyt isäni kuolemasta, hän kaatoi kaiken minun niskaani ja syyllisti kun en jaksanut tukea tai surin itse, joka johti vetäytymiseen. Mutta olin yrittänyt auttaa niin kauan, tehdä enemmän kuin lapsen pitäisi joutua tekemään. Yritin hankkia hänelle apua, mutta hän kieltäytyi ottamasta sitä vastaan. Totesin ettei väkisin voi, enkä minä myöskään ole mikään kaatopaikka. Annoin tilaa omalle surulleni. Päätin selviytyä.