Uskon ja sen puutteen näkyvät

Jos uskovaiset - siis missä tahansa suuntauksessa - uskoisivat oppeihinsa ihan tosissaan, tämä maailma olisi malliltaan aika toisenlainen: kuolemaa ei pelättäisi yhtään, läheisen kuoltua eivät polvet menisi veteliksi eikä hautajaisissa itkettäisi ollenkaan. Jos ihminen todella uskoisi kuolemanjälkeiseen elämään tai esimerkiksi taivaaseen, hän luopuisi läheisistään ja omasta elämästään pyristelemättä ja iloitsisi suhteellisen pian tapahtuvasta jälleennäkemisestä ja ikuisesta yhdessäolosta, ja tanssahtelisi ja heittelisi kukkia ilmaan pitkään kituneen ihmisen haudan äärellä.

Mutta ei: rystyset valkeina rukoillaan, että isomummu saataisiin pitää vielä edes hetken aikaa elävien kirjoissa, ja etenkin lapsia surraan ihan hirveästi, vaikka juuri lapsethan puikahtavat sinne autuuteen ilman turhia ehtoja ja etappeja.

Moni selittää, että haluaisi niin tässä elämässä olla kuolevan kanssa pitempään. Totta kai haluaisi, koska tämä elämä on juuri nyt tässä, mutta suruun suhteutettuna tämä selitys on surkea tekosyy ja savuverho uskon puuttumiselle, kun selvästi näkee, että myös uskovaiseksi itseään luulevan ja/tai tituleeraavan ihmisen mielessä on pohjaton suru ja kaipaus, kun ei rakasta ihmistä enää ikinä nähdä.

Onkohan olemassa montakin vastaavaa uskonkappaletta, joiden kohdalla uskovainen paljastaa käyttäytymisellään selvän ristiriidan uskomuksen ja uskomisensa todellisen, raadollisen alhaisen, tason välillä?