Olen nuori nainen, ja minulla on paljon vanhoillislestadiolaisia sukulaisia. Lapsena pidin serkkuihini melko tiiviisti yhteyttä, kirjoiteltiin kirjeitä, soiteltiin ja kyläiltiinkin, milloin mahdollista. Vähitellen yhteys kuitenkin kuivui olemattomiin pääasiassa maantieteellisen välimatkan vuoksi.
Lapsena uskonnolla ei ollut mitään merkitystä, hyvä että edes tajusin serkkujeni tavat omistani erilaiseksi (perheeni kuuluu kirkkoon ja käy kirkossa laulamassa joululauluja - se tavallinen maallistunut ev.lut. tyyli siis). Nyt nuorena aikuisena haluaisin kovasti taas olla yhteydessä serkkuihini enemmän, ehkä ystävystyäkin kuten lapsena.
Olen kuitenkin autuaan tietämätön lestadiolaisten suhtautumisesta meihin ei-uskoviin. Onko sillä jotain väliä? Voiko olla, että serkkuni jopa paheksuvat minua? Anteeksi, jos nyt kuulostan jotenkin kammottavan ahdasmieliseltä ja ennakkoluuloiselta, mutta tosissani pelkään, että oma sukuni pitää minua syntisäkkinä ja huonona seurana...
Tietysti tähän liittyy sekin, että kun äitini aikoinaan meni naimisiin, hän "joutui" vaihtamaan paikkakuntaa, koska osa sukulaisista suuttui pahasti lestadiolaisuuden hylkäämisestä (isäni ei siis ole lestadiolainen, vaan puoliateisti ev.lut). Tätä paheksuntaa en kuitenkaan itse lapsena muista kohdanneeni, vaikka toki kävimme sukuloimassa vain kerran-pari vuodessa.
Kerro siis minulle lestadiolaisnuori, miten perheessäsi suhtaudutaan uskonnosta luopuneisiin sukulaisiin? Ja jos olisit serkkuni, miten reagoisit vaikka sähköpostiin? :)
Lapsena uskonnolla ei ollut mitään merkitystä, hyvä että edes tajusin serkkujeni tavat omistani erilaiseksi (perheeni kuuluu kirkkoon ja käy kirkossa laulamassa joululauluja - se tavallinen maallistunut ev.lut. tyyli siis). Nyt nuorena aikuisena haluaisin kovasti taas olla yhteydessä serkkuihini enemmän, ehkä ystävystyäkin kuten lapsena.
Olen kuitenkin autuaan tietämätön lestadiolaisten suhtautumisesta meihin ei-uskoviin. Onko sillä jotain väliä? Voiko olla, että serkkuni jopa paheksuvat minua? Anteeksi, jos nyt kuulostan jotenkin kammottavan ahdasmieliseltä ja ennakkoluuloiselta, mutta tosissani pelkään, että oma sukuni pitää minua syntisäkkinä ja huonona seurana...
Tietysti tähän liittyy sekin, että kun äitini aikoinaan meni naimisiin, hän "joutui" vaihtamaan paikkakuntaa, koska osa sukulaisista suuttui pahasti lestadiolaisuuden hylkäämisestä (isäni ei siis ole lestadiolainen, vaan puoliateisti ev.lut). Tätä paheksuntaa en kuitenkaan itse lapsena muista kohdanneeni, vaikka toki kävimme sukuloimassa vain kerran-pari vuodessa.
Kerro siis minulle lestadiolaisnuori, miten perheessäsi suhtaudutaan uskonnosta luopuneisiin sukulaisiin? Ja jos olisit serkkuni, miten reagoisit vaikka sähköpostiin? :)
Vastaukset 8
Vanhimmat
Jaa, vaikea sanoa. Jotain tuntumaa asiaan on:
Itse olen asunut paikkakunnalla, jossa vanhoillislestadiolaisuus oli erittäin voimakkaasti esillä.
Osalle lestadiolaisista me ei uskovat olimme niitä "syntisäkkejä" toiset eivät asiasta välittäneet, vaan kanssakäyminen oli täysin normaalia, eikä siinä uskolla ollut mitään merkitystä.
Uskovaisiakin on joka junaan, toiset ovat hyvinkin suvatsevaisia ja avoimia, toiset taas tuomitsevia ja ahdasmielisiä.
Täytyy sanoa että suhtautuminen on hyvin, hyvin yksilöllistä. Jos minä olisin serkkusi tilanteesa yllättyisin sähköpostista, tulisin iloseksi ja haluaisin ehdottomasti ottaa yhteyttä.
meidän suvussa usko on oma asia vaikka tietty yhtenäisyys rikkoutuu jos läheinen ihminen kieltää uskonsa. kuitenkin ketään ei hyljätä, onneksi meillä näin. ehdotan, että otat serkkuihisi yhteyttä, jospa sinua onnistaa suvatsevaiset serkut, toivotaan:) Suurin osa meistä kuitenkin on ihan suvaitsevaisia normaaleja ihmisiä..;)
jos hän "kieltää" lestadiolaisuuden mutta pitää Jeesuksen?
Rakastan serkkujeni tapaamista, niitä tapaamisia on liian harvassa.
Täällä joskus kaupungilla tapaamme ja jutustelemme, jollei hänellä ole kiirettä.
Mutta henkilökohtaistahanm se on, eihän kukaan kaikista tykkää, ja jokaisella on faforiitti serkkukin.
Luulisin että serkkusi ilahtuisi ja vastauksen lopettaisi TAPAAMISIIN.
Ymmärräthän, että vanhoillislestadiolaiset EIVÄT OLE ainoita uskovaisia niin Suomessa tai maailmassa ylipäätään. Uskovaisia löytyy Suomessa myös muista uskontokunnista, joilla ei ole mitään tekemistä rauhanyhdistysten tms. liikkeiden kanssa.
Ja silti voimme uskoa olevamme yhtä Jeesuksessa Kristuksessa, niin kuin Vapahtajamme viimeinen tahto oli. Kaikki saavat uskoa syntinsä anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä - oli sitten minkä uskontokunnan piirissä tahansa...
Ilahtuisin viestistäsi ja varsinkin jos me olisimme olleet yhteydessä joskus lapsuudessa. Minulla on sekä vl-serkkuja, että uskostaan luopuneita ja pidän heidän kanssaa yhteyttä uskoon katsomatta.
Minusta on ihanaa tavata vaikka vanhoja koulukavereita pitkien aikojen takaa. Jokainen on vastuussa omista valinnoistaan ja harva vl on tekemisissä vain samoin uskovien kanssa. Kyllä "sielujen sympatiaa" voi löytyä myös eri tavalla uskovien kesken. Uskon asioista tulee harvemmin keskusteltua eri tavalla uskovien kanssa.
Pidän periaatteenani, etten tyrkytä uskoani kenellekään, mutta kerron siitä ja keskustelen asiasta, jos joku sitä haluaa.
minä olen itse vanhoillislestadiolaisen perheen tyttö ja olen itsekin vl. minulla on serkkuja jotka eivät ole vanhoillislestadiolaisia ja he ovat minulle todella rakkaita ja pidän heihin aivan samalla tavalla yhteyttä kuin vl-serkkuihinikin. minulla on jopa läheisemmät välit erääseen ei-lestadiolaiseen serkkuuni kuin joihinkin lestadiolaisiin serkkuihini. meidän lähisuvussa on joitakin uskostaan luopuneita mutta ei heitä ole hylätty tai eristetty mitenkään, samalla tavalla heitä kohdellaan kuin muitakin. jos minulla olisi serkku, johon en ole pitänyt yhteyttä moniin vuosiin ja sitten hän ottaisi minuun yhteyttä, olisin iloinen ja yllättynyt positiivisesti, sama se olisiko hän ei-vl vai vl!
ota vaan reippaasti yhteyttä, jos kerran teillä on ollu niin hyvät välit aiemmin niin miksei ne välit elpyisi entiselleen.