yksinäisyys

olla ihmisen kanssa joka on menettänyt jonkun läheisen, jos esim itse ei ole sellaista menetystä kokenut, ei tiedä mitä voi sanoa tai tehdä tai puhua, ei tiedä mitä toinen käy läpi.

Varmasti on raskasta sinulla,otan osaa.

Onhan se ymmärrettävää, että tuossa tilanteessa eivät kiinnosta ja ilahduta ne tavalliset asiat, ja siinä jää niinkuin syrjään, yksin surunsa kanssa, koska kukaan muu ei voi tuntea tilannettasi niin syvästi kuin sinä, vaikka he varmasti ovat surullisia puolestasi. Mutta toisaalta, kyllä tosi ystävän pitäisi jaksaa kuunnella surujakin, niin ettei sureva tuntisi jäävänsä täysin yksin. Se yhteisöllisyys, mikä joissain kulttuureissa näkyy varmasti juuri näissä tilanteissa, taitaa aika lailla puuttua täällä meillä. Nuorena pääasia tuntuu olevan, pitää hauskaa ja "elää täysillä". Ei kuolemaa haluta ajatella. Onkohan teilläpäin mitään "sururyhmiä", (joita tiedän ainakin jossain järjestettävän), kysy seurakunnalta esimerkiksi (eikä tarvitse olla uskonnollinen mennäkseen sellaiseen).

Minun elämäntilanteeni on aivan erilainen, mutta kyllä, tunnen usein olevani yksin ystävien seurassa. On harvoja, joiden seurassa voi tuntea olevansa oma itsensä. En koskaan ole ollut se "hauska" tyyppi, joka saa toiset nauramaan.

En ole mikään neuvomaan tässä asiassa mutta, haluaisin vain sanoa, että mielestäni kolme kuukautta on lyhyt aika, sinulla on oikeus olla surullinen, älä vaadikaan itseltäsi, että vielä jaksaisit iloita muiden kanssa. Mutta kyllä se aika tulee vielä.

Tuttua on. Multa ei suoraan läheisiä ole koskaan kuollut, mutta tiedän silti tunteen. Olen elämäni aikana muulla tavalla menettänyt niin monta tärkeää ihmistä. Ihan lapsesta alkaen muuton takia, sitten muista erinäisistä syistä. Olen myös joutunut kasvamaan "hyvässä perheessä" vailla riittävää turvaa ja läheisyyttä.

Voisi olla niin helppoa hankkia uusia tärkeitä ystäviä, mutta en vain enää tahdo pysty. Liian paljon olen menettänyt. Ahdistun vain jos pitäisi puhua ja tehdä tuttavuutta. En pysty muutakuin olemaan toisen lähellä ja puhumaan ehkä harvakseltaan jotain. Tai jos saisin halaamista ja läsnäoloa, kuuntelua, hyväksyntää, niin hyvinkin nopeasti tilanne lähtisi muuttumaan. Mutta ei näin.

Monet ihmiset ahdistuvat kun eivät tiedä mitenkä lohduttaa tai auttaa. Mutta ei siinä paljoa tarvi tehdä. Olla vain läsnä. Ehkä halata tai jollain muulla tavalla osoittaa hyväksyntää ja tukea.

Mutta meeppä sitten näin miehenä tällei tekeen, niin tuskin kukaan kuuntelee. Suru ja yksinäisyys voi kestää koko elämän ja tuhota täysin, jollei ole jotain ihmistä johon voi riittävästi nojautua ja saada riittävästi läheisyyttä.