mulla on nyt sellainen tilanne, että tuli tässä tällainen yksinäinen hetki ja ajattelin kirjoitella tänne.
Mulla on tässä yksi läheinen ihminen sairaalassa ja tekee kuolemaa. Luulin, että aikaa vielä olisi viikkoja, mutta kuulin tänään, että lähtö voi tulla koska tahansa.
Tota kun mua on aina pidetty sellaisena vahvana ihmisenä ja muut läheiset aina soittelee mulle ja purkaa murheitaan mulle.
No hitto esimerkiksi mulle soitellaan tästä tilanteesta ja itketään puhelimessa ja mä niitä sitten joudun lohdutteleen.
Hulluimalta koko juttu tuntuu, kun mä en jotenkin oikeen tunne sillä lailla sitä surua, kun noi muut.
En tiedä sitten, koenko sen johdosta huonoa omaatuntoa, mutta kun jotenkin mä vaan en voi alkaa sureen ja sillee romahdella kun noi muut.
Jotenkin mä koen velvollisuudekseni pysyä kasassa.
Mä esimerkiksi pelkään ihan helvetisti niitä tulevia hautajaisia ja sitä, että mä en pysty pitään kuitenkaan itseäni läjässä.
Vähän aikaa sitten kuoli toinen läheinen ja oli ihan tipalla kirkossa.
Tää nyt oli aika sekalainen kirjoitus, mutta jotenkin helpottavaa, kun en oikeen voi tästä kellekään puhuakkaan, vähiten naiselleni, koska sen silmissä mun on ainakin tää pakko kestää, kun tiedän, että se ei kestä.
Mulla on tässä yksi läheinen ihminen sairaalassa ja tekee kuolemaa. Luulin, että aikaa vielä olisi viikkoja, mutta kuulin tänään, että lähtö voi tulla koska tahansa.
Tota kun mua on aina pidetty sellaisena vahvana ihmisenä ja muut läheiset aina soittelee mulle ja purkaa murheitaan mulle.
No hitto esimerkiksi mulle soitellaan tästä tilanteesta ja itketään puhelimessa ja mä niitä sitten joudun lohdutteleen.
Hulluimalta koko juttu tuntuu, kun mä en jotenkin oikeen tunne sillä lailla sitä surua, kun noi muut.
En tiedä sitten, koenko sen johdosta huonoa omaatuntoa, mutta kun jotenkin mä vaan en voi alkaa sureen ja sillee romahdella kun noi muut.
Jotenkin mä koen velvollisuudekseni pysyä kasassa.
Mä esimerkiksi pelkään ihan helvetisti niitä tulevia hautajaisia ja sitä, että mä en pysty pitään kuitenkaan itseäni läjässä.
Vähän aikaa sitten kuoli toinen läheinen ja oli ihan tipalla kirkossa.
Tää nyt oli aika sekalainen kirjoitus, mutta jotenkin helpottavaa, kun en oikeen voi tästä kellekään puhuakkaan, vähiten naiselleni, koska sen silmissä mun on ainakin tää pakko kestää, kun tiedän, että se ei kestä.
Vastaukset 4
Vanhimmat
kummallista, ihmisten "tieto" jonkun vahvuudesta, surun kohdatessa.
Mieheni kuollessa kaikki tutut ja vähän tuntemattomammatkin sanoivat, että kyllä minä pärjään, kun olen niin vahva. Joka tuutista sitä tuli. Romahteleminen muiden aikana ei kuulu myöskään mun juttuihin, ja jotkut voi tosiaan luulla, että ei surisi.
Mutta se romahdus tulee mulle, kun olen yksin ja katselen kuvia tai olen yksin hautausmaalla. Silloin ei vain pysty olemaan "vahva". Eikä tarvitsekaan. Mutta hautajaisissa annoin itselleni todella luvan romahtaa.
Huonoa omaatuntoa ei kannata potea, vaikka et omasta mielestäsi surekaan niin kuin muitten mielestä pitäisi.
Suru ei ole aina tunteena surua, se on joskus pelkoa, joskus ahdistusta, joskus ihan tavallista vitutusta elämää kohtaan, joskus se voi olla tietysti pelkkää surua. Itse olen huomannut sen olevan tosi paljon eri tunteita.
Olen pahoillani puolestasi, ettei sinulla ole ketään, joka sinua tukisi. Sillä "vahvakin" ihminen tarvitsee olkapään, johon nojata. Olen itsekin kirjoitellut tänne, ehkä tämä on se meidän olkapäämme. Jaksahan....
olen itse samassa tilanteessa. mies kuoli neljä viikkoa sitten äkillisesti ja huomasin vaan olevani tilanteessa, missä piti kestää. mulla on kaksi tyttöä ja he tuntuivat ilmapuntarin lailla seuraavan mielialojani. kun itkeskelin enemmän, he muuttuivat levottomiksi, kun olin tyyni, he rauhoittuivat. tytöt sanoivat pelkäävänsä, että sekoan, joten en voinut seota, heittäytyä suruun.
mulla itselläni surun tunne tuli hitaasti, meni yli viikko, ennenkuin se tuli. hautajaiset pelotti myös minua, sielläkään ei sitten mitään romahdusta tullut. kai meistä toiset on luotu kestävämmiksi. olen kyllä myös tuntenut huonoa omaatuntoa siitä, etten sure tarpeeksi, en esim. itke ääneen julkisesti, mutta kun se ei tule silloin. yksinäni kyllä siiten ulvoin ääneen, kun pakkasin pois mieheni vaatteita.
toivotan sinulle voimia, vaikka se kuluneelta kuulostaakin. ehkä siinä kuitenkin on jotain, joka kannattelee vaikeimman yli. eikä se nyt niin paha ole jos hautajaisissa ei aivan pokka pidä, siellä saa itkeä.
Olen itsekin ollut samanlaisissa tilanteissa eli joutunut kuuntelemaan toisten itkua ja puhetta vaikka itselläkin on läheinen kuollut. Siinä vaan yrittää olla vahva ja pysyä kasassa sekä tukea niitä toisia, mutta itse ei voi näyttää omaa suruaan. Jokainen suree omalla tavallaan ja Sinullakin on oikeus esim. itkeä kotona, kirkossa tai haudalla eikä se ole mikään häpeä tai heikkouden osoitus. Sehän vaan kertoo, että Sinulla on tunteet ja Sinä välität siitä ihmisestä. Näin ainakin minä tein eli itkin jo kirkkoon mennessä ja kun näin läheiseni arkussa (arkku oli hetken auki läheisten hyvästejä varten) tuli itku automaattisesti niin voimakas suruni oli. Joskus on tunne, että on möykky rinnassa joka odottaa ulospääsyä eikä oikein tiedä kuinka sitä käsittelisi, siinä on ne kaikki padotut tunteet ja itku on aina hyvä surun väline. Joillakin on tapana etsiä hyvä rauhallinen paikka missä kukaan ei kuule ja sitten huutaa niin paljon kuin ääntä lähtee se on myös tapa purkaa surua. Sinä löydät varmasti oman tapasi eikä sitä tarvitse pelätä tai hävetä ja jos romahdat hautajaisissa niin siitä vaan ei se haittaa. Jaksamista Sinulle.
teille kun vastasitte.
Jotenkin vaan tuntuu että tekis mieli pyytää porukoilta jo etukäteen anteeks jos rohkeus pettää ja ne joutuis kestään sen, mutta kyllä kai mä tämänkin pystyn hoitaan.
No pitää mennä nukkuun kun on aikainen herätys, öitä.