En yleensä kirjoittele tälläisille palstoille,mutta koska nyt olen sairaslomalla ja tuli tänne eksyttyä niin kerron kuitenkin tarinan omasta elämästäni.
Elettiin vuotta 1995 ,kasi luokka oli juuri päättynyt ja kesä oli kukkeimmillaan.
Paitsi ei minun elämässäni.Minä ja äitini otimme jatkuvasti yhteen ihan kaikenlaisista asioista.
Ja kuten taas tavallista tappelimme ennen kuin äitini lähti reissuun ,en edes muista mistä se riita alkoi,mutta muistan että mulla napsahti.
Kun äitini oli sulkenut oven perässään olin todella vihainen.Miksi minun tarvitsee kestää tälläistä vuodesta toiseen? Miksi minulle ollaan niin ilkeitä? Ja silloin päätin etten jäisi tänne enää.
Mieluummin olisin tähtenä taivaalla kun kärsimässä täällä maan päällä.
Menin perheemme lääkekaapille ja otin sieltä lääkkeitä.Järjestelin kaiken valmiiksi.Mitä puen päälle.Mitä syön viimeiseksi.Kävin jopa kierroksen ulkona muistelemassa niitä paikkoja joissa minulla oli ollut kivaa .Koko ajan kun valmistelin omaa kuolemaani puhelin soi.Ja tiesin että se oli äitini ,mutta minua ei huvittanut vastata.
Olin tehnyt päätökseni että nyt tämä paska elämä päättyy.
Kävin pesuilla,puin valitsemani vaatteet ,valitsin musiikin ja join lääkkeet mansikkamehun kera.
Lääkkeitä oli toista sataa ja minä olin heiveröinen juuri kasiluokalta päässyt tyttönen.
Eikä mennytkään kauaa kun minulta meni taju.En muista mitään siitä ,että äitini oli tullut huolissaan aikaisemmin kotiin.
En muista matkaa sairaalaan.En muista mitään.
Muistan vain jossain vaiheessa, että tuska jota olin maallisessa elämässä tuntenut väistyi.
En voinut olla ajattelematta ,että jos tämä on kuolema en halua täältä pois.
Mitkään ,ei mitkään suomenkieliset tai muunkaan maan kieliset sanat riitä kuvaamaan sitä olotilaa .Se oli taivas.Se oli turvallisuus.Rakkaus.Lämpöisyys.Pumpulin pehmeys.Pimeys.
Kunnes pimeyteen alkoi avautua sellainen pieni valopiste,joka ikäänkuin laajeni.
Ja kun valo oli laajentunut tunneliksi,seisoi tunnelin suulla hahmo, joka ojensi minulle kättään.
Koska tapahtumasta on jo aikaa,en muista ojensinko hänelle käden vai en,koska samalla minua lyötiin lujaa rintaan.
Ja avasin silmäni ja tajusin että olen sairaalassa ja minua elvytetään.
Ympärilläni oli kauhea kuhina ja huoneen sivussa hysteerisenä itki äitini.
Ja silloin päällimmäisenä tunteena oli vain pettymys.Miksi en saanut vain jatkaa matkaa ,mietin.
Noh silloin olin lapsi ja nyt olen aikuinen ja itsekin kahden lapsen äiti.Olen joskus miettinyt tapahtunutta ja oikeastaan pyrkinyt pitämään sen mielessäni ,koska se oli niin kaunis.
En halua unohtaa sitä rakkauden ja turvallisuuden tunnetta jonka koin.
Jäin henkiin ja nyt olen siitä kiitollinen.Olen myös kiitollinen tuosta kokemuksesta sillä minun ei ole tarvinnut sen jälkeen koskaan pelätä kuolemaa.
Kerroin kokemuksestani jopa nuorelle naiselle joka sairasta ihan loppuvaiheen syöpää.Hän kertoi kuinka pelkää kuolemaa.Minä kerroin oman tarinani ja näin kokemuksestani oli jopa apua.
Vaikka se on kyllä pakko sanoa,että vaikka itse kuolema/kuoleminen ei minua enää ole pelottanutkaan.Niin pelkään sitä että kun kuolen kuinka lapseni selviävät,kuinka mieheni selviäisi.Heille en haluaisi surua aiheuttaa.
En nyt kuitenkaan ole heti kuolemassa ainakaan jos se minusta on kiinni,joten nautitaan näistä ihanista elon hetkistä:)
Elettiin vuotta 1995 ,kasi luokka oli juuri päättynyt ja kesä oli kukkeimmillaan.
Paitsi ei minun elämässäni.Minä ja äitini otimme jatkuvasti yhteen ihan kaikenlaisista asioista.
Ja kuten taas tavallista tappelimme ennen kuin äitini lähti reissuun ,en edes muista mistä se riita alkoi,mutta muistan että mulla napsahti.
Kun äitini oli sulkenut oven perässään olin todella vihainen.Miksi minun tarvitsee kestää tälläistä vuodesta toiseen? Miksi minulle ollaan niin ilkeitä? Ja silloin päätin etten jäisi tänne enää.
Mieluummin olisin tähtenä taivaalla kun kärsimässä täällä maan päällä.
Menin perheemme lääkekaapille ja otin sieltä lääkkeitä.Järjestelin kaiken valmiiksi.Mitä puen päälle.Mitä syön viimeiseksi.Kävin jopa kierroksen ulkona muistelemassa niitä paikkoja joissa minulla oli ollut kivaa .Koko ajan kun valmistelin omaa kuolemaani puhelin soi.Ja tiesin että se oli äitini ,mutta minua ei huvittanut vastata.
Olin tehnyt päätökseni että nyt tämä paska elämä päättyy.
Kävin pesuilla,puin valitsemani vaatteet ,valitsin musiikin ja join lääkkeet mansikkamehun kera.
Lääkkeitä oli toista sataa ja minä olin heiveröinen juuri kasiluokalta päässyt tyttönen.
Eikä mennytkään kauaa kun minulta meni taju.En muista mitään siitä ,että äitini oli tullut huolissaan aikaisemmin kotiin.
En muista matkaa sairaalaan.En muista mitään.
Muistan vain jossain vaiheessa, että tuska jota olin maallisessa elämässä tuntenut väistyi.
En voinut olla ajattelematta ,että jos tämä on kuolema en halua täältä pois.
Mitkään ,ei mitkään suomenkieliset tai muunkaan maan kieliset sanat riitä kuvaamaan sitä olotilaa .Se oli taivas.Se oli turvallisuus.Rakkaus.Lämpöisyys.Pumpulin pehmeys.Pimeys.
Kunnes pimeyteen alkoi avautua sellainen pieni valopiste,joka ikäänkuin laajeni.
Ja kun valo oli laajentunut tunneliksi,seisoi tunnelin suulla hahmo, joka ojensi minulle kättään.
Koska tapahtumasta on jo aikaa,en muista ojensinko hänelle käden vai en,koska samalla minua lyötiin lujaa rintaan.
Ja avasin silmäni ja tajusin että olen sairaalassa ja minua elvytetään.
Ympärilläni oli kauhea kuhina ja huoneen sivussa hysteerisenä itki äitini.
Ja silloin päällimmäisenä tunteena oli vain pettymys.Miksi en saanut vain jatkaa matkaa ,mietin.
Noh silloin olin lapsi ja nyt olen aikuinen ja itsekin kahden lapsen äiti.Olen joskus miettinyt tapahtunutta ja oikeastaan pyrkinyt pitämään sen mielessäni ,koska se oli niin kaunis.
En halua unohtaa sitä rakkauden ja turvallisuuden tunnetta jonka koin.
Jäin henkiin ja nyt olen siitä kiitollinen.Olen myös kiitollinen tuosta kokemuksesta sillä minun ei ole tarvinnut sen jälkeen koskaan pelätä kuolemaa.
Kerroin kokemuksestani jopa nuorelle naiselle joka sairasta ihan loppuvaiheen syöpää.Hän kertoi kuinka pelkää kuolemaa.Minä kerroin oman tarinani ja näin kokemuksestani oli jopa apua.
Vaikka se on kyllä pakko sanoa,että vaikka itse kuolema/kuoleminen ei minua enää ole pelottanutkaan.Niin pelkään sitä että kun kuolen kuinka lapseni selviävät,kuinka mieheni selviäisi.Heille en haluaisi surua aiheuttaa.
En nyt kuitenkaan ole heti kuolemassa ainakaan jos se minusta on kiinni,joten nautitaan näistä ihanista elon hetkistä:)
Vastaukset 15
Vanhimmat
Kun siellä "rajan takana" oli niin hyvä olla, niin etköhän yrittäisi mennä sinne uudestaan.
Nahkurin orsilla tavataan.
Itse. Kokemus avartaa "näkemyksiä".
mene sinä vaikka vajan taakse. Ihme kyllä, aina kun joku kirjoittaa kerrankin asiallisesti kokemuksestaan niin joku vatipää alkaa siihen marisemaan.
..mitä tuskaa aiheutit lähimmäisillesi itsemurhanyritykselläsi. Varsinkin äidillesi.
Muuten kyllä kaunis tarina tuonpuoleisen rajalta.
Hyvinkin tyypilliseltä.
Vaikka toki uskon sinua, olisi vaikeaa kuvitella, että valehtelisit tuollaista.
No joo erikoista. Itse eksyin lukemaan juttuasi, koska olen tullut tuohon samaan tulokseen, johon sinäkin '95. Eri syistä tosin.
Et kertonut, miten elämäsi jatkui, kun jäit henkiin (?)
No jos tuon ikäinen lapsi kuin minä silloin olin ,koittaa tappaa itsensä niin kyllähän siitä pikkasen kysellään.
Taisimme vanhempieni kanssa käydä peräti 2 kertaa sellaisessa perheterapia istunnossa.
Jonka jälkeen vain jatkoimme elämää.Äitini aneli etten kertoisi kenellekkään totuutta.Hänestä se oli häpeällistä.
Minusta se ei ollut.Olin jo aikaisemmin käynyt sossussa pyytämässä apua.Minulle sanottiin silloin että olen tervetullut uudestaan kun minussa näkyy fyysisiä jälkiä,henkinen väkivalta ei riittänyt.
Ja täytyy muistaa mitä aikaa elettiin.Lamavuosista ei ollut kauaakaan aikaa ja lasten ja nuorten mielenterveys ei silloin ollut päällimäisenä asiana päättäjien mielissä.
Toisin sanoen sain jatkaa helvetillistä elämää perheeni kanssa.
Joku tuossa torui minua siitä että olin aiheuttanut mielipahaa ja surua äidilleni ja perheelleni.
Tahtoisinkin kysyä missä menee raja.Kuinka paljon pahaa voi lapselle tehdä.
En saanut mistään apua,joten tein sen minkä katsoin parhaaksi itselleni silloin.
Ja pakko on sekin sanoa etten ole katunut hetkeäkään päätöstäni tappaa itseni.
Tuo kokemus oli sekä minulle että perheelleni opettavainen kokemus.
Se opetti arvoja monellakin tapaa.
Sääli vaan sinänsä että ihminen jonka vuoksi tein tekoni ,ei näytä vieläkään oppineen itsestään mitään.
Noh minkäs sitä äidilleen mahtaa.
Ja mitenkäs se elämä sitten jatkuikaan.No se oli kärsimystä ,kunnes täytin 16.v ja ryhdyin hankkimaan omaa asuntoa,sitä ennen äitini kuitenkin lahjoi lääkärin kirjoittamaan minulle pakkohoito paperit ja minut vietiin suljetulle suoraan koulun pihalta.
2 vkoa olin vailla yhteyksia ulkomaailmaan kunnes sairaalan lakimies tuli puheilleni ja minä pääsin vapaaksi.Mutta päätin etten enää koskaan menisi kotiin.
Tilanne kotona oli kuitenkin hurjan kärjistynyt ja sainkin isäni allekirjoittamaan paperin jossa hän suostui vuokrani takaajaksi.Ja syksyllä ollessani 16 vanha muutin omaan asuntoon.
Tai opiskelija solu se oli ,mutta linnalta se tuntui kaiken sen koettelemuksen jälkeen:))
No ei se elämä oman asunnon saannin jälkeenkään silkkihansikkain kohdellut,mutta kyllä se aina kotiolot voitti.
Ihmisillä on kumma tarve aina ajatella että voi sitäkin minkä meni ja teki,itsensä tappoi.
Ei ajatella sitä mitä syitä siihen saattoi olla.Ei ajatella sitä,että meillä kaikilla on vapaa tahto ja yksilön vapaus .
Vaikka olisimme jonkun poikia tai tyttäriä emme ole kenenkään omaisuutta.Eikä meitä tulisi niin kohdella.
No, on sullakin ollu elämä! Ihan hatun noston arvonen suoritus! ;-)
Mitä se tosiaankin muille kuuluu jos joku tappaa ittensä? Onpahan niilläkin vaan vähän 'itsetutkiskelun' paikka! Ihmiset on välillä niin hiton tekopyhiä. Tuskin niitä joku tuntematon kadulla hortoileva mielenterveyspotilas kiinnostaa, varmaan olisivat vaan ilosia, että tappais ittensä, ettei tarttes kadulla sellastakin kattoa!
Mä olen sitä mieltä, että me olemme ikuisia otuksia ja yksi itsemurha sinne tai tänne on vaan kokemus muiden joukossa!
Tuskin kukaan itseään tappaa siksi, kun ei ole muutakaan tekemistä? Kukaan ei voi katsoa toisen sisällä millainen 'hurrikaani' sielläkin saattaa raivota.
Juu, ja mäkin olen nuoruudessani yrittänyt tappaa itteni ja ollu suljetullakin monta kertaa! Mutta onpahan ollut mullakin sen itsetutkiskelun paikka ja hyvä paikka onkin ollut! Joskus joutuu menemään sen kuuluisan kantapäänkin kautta mutta voi että siitä sitä vasta oppiikin!
Niin, että ihan turhaa siellä moralisoida muiden elämillä! Ei teillä ole todellista oikeutta moralisoida muita kuin omaa elämäänne!
Ja ne Raamattuhöpinätkin itsarista on vaan niitä Raamattuhöpinöitä! Elämä on tuolla jossain ulkona!
Sanoo niin että voi minkä teki, niin ei ite oo kokenu samaa. Ne ei ymmärrä, ettei itsarissa menetä mitään. Mutta aika ilkeä juttu tuo että vietiin suljetulle suoraan koulun pihalta :( Hakiki ambulanssi sieltä vai ?
Erittäin mielenkiintoinen kokemus...
En kyllä ymmärrä miksi joku valehtelisi täällä tuollaista, mutta pakko nyt vielä kysyä, vannotko että tarinasi on totta?
Entäs, kun tämä tunnelin suulla seissyt hahmo (Jeesus?)ojensi kättään, eikö sinua pelottanut ollenkaan?
Todella toivon, että tuo on se, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu.
En tiedä miten muut elämästä ajattelevat mutta itse kuitenkin ajattelen että elämä on liian lyhyt paskan puhumiseen,joten tarinani on totta.
Itse en ole uskovainen,enkä tuolloin tosiaankaan uskonut Jumalaan/Jeesukseen.Enkä itse koe että tuo hahmo olisi ollut Jeesus.Ja tuossa "tilassa" jossa minä olin ei tosiaankaan ollut tunnetta pelko.Siellä ei ollut mitään negatiivisia tunteita.
Tässä on vaikea vakuutella kokemaani teille kenellekkään,mutta älkää ystävät hätäilkö kyllä te saatte saman kokea kuin minäkin ,ennemmin tai myöhemmin:)
Jokapäivä melkein koen tuon saman valon ja tunteen. Sen saa aikaiseksi juuri nuo lääkkeet ja siihen päälle pössyttely ja viina. Olet aistinut sen lämmön ja hyvänolon tunteen mitä huumeista voi saada. Moni jää siihen ekankerran jälkeen koukkuun. Niin olet sinäkin jäänyt..henkisesti.
Jos siellä oikeasti jossain joku olisi odottamassa händy ojossa niin kuka vittu täällä sairaassa paska maailmassa edes viitsisi olla.
Just niin, kyllä kai sitä tuollaisessa pillerihumalassa turtuukin niin, ettei mikään tunnu miltään. Muistat selvästi heräämisen hetken ja se hahmo, jonka näit on ollut lääkäri, joka on sinua elvyttänyt. Voit tietysti itse kuvitella, mitä haluat, mutta aika myös muuttaa muistoja.
Valotunneli lännessä on timanttipolku idässä,kanava aivorungossa,eli hermoradan pätkä mielikuvituksessa,aivojen alkeellisimmassa osassa.
Tutkimuksen alla...=meditaatio/psyykkinen kestävyys
sivuaa uskontoa mutta ei ole uskonto joten liitän sen tähän jatkoksi.
http://www.fwbo.fi/buddhalaisuus.htm
Joo, ei haittaa vaikka sen selittäisi tuollakin tavalla. Timanttipolkua eli aivorunkokanavaa vaan perille loppuun saakka, niin se on siinä. Kuljetaan kohti käpylisäkettä, joka on se ovi mistä valo välähtää pimeyteen - nähdään matka erilaisina ilmiöinä, aivan tapissa kirkas valo odottaa. Kokemus limittyy yhteen meditaatiossa saatujen kokemusten kanssa. Saman voi tehdä siis jo eläessään kehon ollessa elossa.
Ensin on pehmeä pimeys (buddhalaisuuden tyhjyys), johon ilmestyy valo (buddhalaisuuden kirkas valo).
Et kerro isästä mitään. Siinä voi olla avain kysymyksiin.