’Täytyyhän teidän keskuudessanne olla puolueitakin, että kävisi ilmi, ketkä teistä kestävät koetuksen.’(1 Kor 11:19).
’Kun toinen sanoo: "Minä olen Paavalin puolta", ja toinen: "Minä olen Apolloksen", ettekö silloin ole niinkuin ihmiset ainakin?’ (1 Kor 3:4).
Vertautuvatko apostolien ajan kristittyjen keskuudessa olleet ’puolueet’ tämän päivän uskontokuntiin ja herätysliikkeisiin, sellaisiin kuin vaikkapa luterilaisuus, helluntailaisuus, muut vapaat suunnat, lestadiolaisuuden eri suutaukset jne.
Itse en ajattele niin, vaan on ymmärrettävä, että kullakin nykyajan kirkkokunnalla on oma synty- ja muu historiansa sekä tuosta historiasta kumpuava taustansa.
Helluntaiherätys on hyvä sikäli että helluntaiseurakuntien järjestämissä kokouksissa ihmisille tarjotaan mahdollisuus tulla Jeesuksen luokse. Käsittääkseni aika harvoissa kokouksissa muualla nykyisin tilaisuuden lopussa esitetään alttarikutsu. Siis siinä mielessä, että ketkä haluavat pelastua. Kyllähän esimerkiksi Pirkko Jalovaaran (ja Markku Koiviston!) kokouksissa pyydetään ihmisiä alttarille, mutta lähinnä siunattaviksi, paranemista sairauksista etsimään tai muista syistä. (kenties pyytämään esirukousta läheistensä puolesta). Se on kaikki hyvin arvokasta, mutta ei saisi unohtaa myöskään evankelioimista. Koska ihmisille pitää tarjota myös mahdollisuus tulla ’ahtaan portin’ kautta sisälle Jumalan valtakuntaan. Sanan mukaan ihmisen on mentävä läpi ahtaasta portista, minkä jälkeen hän saattaa lähteä kaitaa tietä vaeltamaan. Toki Jumala on voimallinen pelastamaan ihmisen penkkiin tai vaikka kotona yksin ollessa! Mutta hyvä on jos ihminen menee esille. Se on samalla myös julkinen tunnustautuminen ja ikään kuin nöyrtymisen ilmoitus muille läsnä oleville: ’Minä haluan pelastua’. Myös Jumala tällöin huomioi ihmisen, sanotaanhan Sanassa: ’lähestykää Herraa, niin hän lähestyy teitä’.
(Helluntaiherätys palvelee myös ihmisiä kasteasiassa, mikä on suuriarvoista).
Myönteinen vastaaminen Jumalan kutsuun - mitä näkyvä alttarille meno ilmentää, (silloin kun se vilpittömästi tapahtuu) on se kokemus jota Uudessa Testamentissa nimitetään uudestisyntymiseksi.
Se, mihin seurakuntaan ihminen menee uskoontulonsa jälkeen, riippuu usein siitä, miten hän parhaiten viihtyy tietyssä seurakunnassa. Voihan olla, ettei helluntaiseurakunnassa uskoon tullut välttämättä viihdykään helluntaiseurakunnassa vaan voi haluta vaihtaa luterilaiseen seurakuntaan. (Esimeriksi akateemisesti koulutettua henkilöä voi kansanomainen meno vieroksuttaa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö Suomen helluntaiseurakunnissa olisi paljon akateemisia ihmisiä).
Toki myös oikea oppi on tärkeää, eikä moni voine hyväksyä luterilaista kasteoppia. Mutta jos ihminen on käynyt uskovien kasteella, niin se on silloin Jumalan edessä täysin pätevä kaste.
Eihän senjälkeen kasteoppi ole pelastuksen kannalta merkittävä asia. Jokainen voi sisimmässään uskoa mitä haluaa. Yleensähän asioista ei tule ongelmaa, ellei niistä tehdä ongelmaa.
Pääasia pelastuksessa on sen oivaltaminen, että uudestisyntyminen on välttämätöntä.
Kirkon piirissäkään kaikki eivät ajattele sillä – väärällä - tavalla, että lapsikaste automaattisesti pelastaa ihmisen.
Pahalta tuntuu tietysti kuunnella saarnoja, joissa korostetaan lapsikasteen merkitystä. Mutta toisaalta - onhan selvä asia, että kaikki kastetut eivät pääse taivaaseen, vaan pelastus on uskosta. Jeesuksen uskovat ihmiset vanhurskautetaan.
Seurakuntaelämä antaa kuitenkin hyvin paljon ihmiselle ja sen piirissä voi myös jokainen palvella lähimmäisiään, kun löytää oman paikkansa ja sen palvelutehtävän, johon Jumala haluaa hänet armossaan johdattaa.
Ketään ei ole luotu turhaan eikä toimettomuuteen vaan Jumalan maailmassa jokaisella on oma paikkansa.
Voi siis kai sanoa Paavalia mukaillen että ’täytyyhän keskuudessamme olla puolueitakin, että jokainen meistä erilaisista ihmisistä löytäisi oman paikkansa seurakunnassa!’
Erilaisuus on rikkautta!
’Kun toinen sanoo: "Minä olen Paavalin puolta", ja toinen: "Minä olen Apolloksen", ettekö silloin ole niinkuin ihmiset ainakin?’ (1 Kor 3:4).
Vertautuvatko apostolien ajan kristittyjen keskuudessa olleet ’puolueet’ tämän päivän uskontokuntiin ja herätysliikkeisiin, sellaisiin kuin vaikkapa luterilaisuus, helluntailaisuus, muut vapaat suunnat, lestadiolaisuuden eri suutaukset jne.
Itse en ajattele niin, vaan on ymmärrettävä, että kullakin nykyajan kirkkokunnalla on oma synty- ja muu historiansa sekä tuosta historiasta kumpuava taustansa.
Helluntaiherätys on hyvä sikäli että helluntaiseurakuntien järjestämissä kokouksissa ihmisille tarjotaan mahdollisuus tulla Jeesuksen luokse. Käsittääkseni aika harvoissa kokouksissa muualla nykyisin tilaisuuden lopussa esitetään alttarikutsu. Siis siinä mielessä, että ketkä haluavat pelastua. Kyllähän esimerkiksi Pirkko Jalovaaran (ja Markku Koiviston!) kokouksissa pyydetään ihmisiä alttarille, mutta lähinnä siunattaviksi, paranemista sairauksista etsimään tai muista syistä. (kenties pyytämään esirukousta läheistensä puolesta). Se on kaikki hyvin arvokasta, mutta ei saisi unohtaa myöskään evankelioimista. Koska ihmisille pitää tarjota myös mahdollisuus tulla ’ahtaan portin’ kautta sisälle Jumalan valtakuntaan. Sanan mukaan ihmisen on mentävä läpi ahtaasta portista, minkä jälkeen hän saattaa lähteä kaitaa tietä vaeltamaan. Toki Jumala on voimallinen pelastamaan ihmisen penkkiin tai vaikka kotona yksin ollessa! Mutta hyvä on jos ihminen menee esille. Se on samalla myös julkinen tunnustautuminen ja ikään kuin nöyrtymisen ilmoitus muille läsnä oleville: ’Minä haluan pelastua’. Myös Jumala tällöin huomioi ihmisen, sanotaanhan Sanassa: ’lähestykää Herraa, niin hän lähestyy teitä’.
(Helluntaiherätys palvelee myös ihmisiä kasteasiassa, mikä on suuriarvoista).
Myönteinen vastaaminen Jumalan kutsuun - mitä näkyvä alttarille meno ilmentää, (silloin kun se vilpittömästi tapahtuu) on se kokemus jota Uudessa Testamentissa nimitetään uudestisyntymiseksi.
Se, mihin seurakuntaan ihminen menee uskoontulonsa jälkeen, riippuu usein siitä, miten hän parhaiten viihtyy tietyssä seurakunnassa. Voihan olla, ettei helluntaiseurakunnassa uskoon tullut välttämättä viihdykään helluntaiseurakunnassa vaan voi haluta vaihtaa luterilaiseen seurakuntaan. (Esimeriksi akateemisesti koulutettua henkilöä voi kansanomainen meno vieroksuttaa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö Suomen helluntaiseurakunnissa olisi paljon akateemisia ihmisiä).
Toki myös oikea oppi on tärkeää, eikä moni voine hyväksyä luterilaista kasteoppia. Mutta jos ihminen on käynyt uskovien kasteella, niin se on silloin Jumalan edessä täysin pätevä kaste.
Eihän senjälkeen kasteoppi ole pelastuksen kannalta merkittävä asia. Jokainen voi sisimmässään uskoa mitä haluaa. Yleensähän asioista ei tule ongelmaa, ellei niistä tehdä ongelmaa.
Pääasia pelastuksessa on sen oivaltaminen, että uudestisyntyminen on välttämätöntä.
Kirkon piirissäkään kaikki eivät ajattele sillä – väärällä - tavalla, että lapsikaste automaattisesti pelastaa ihmisen.
Pahalta tuntuu tietysti kuunnella saarnoja, joissa korostetaan lapsikasteen merkitystä. Mutta toisaalta - onhan selvä asia, että kaikki kastetut eivät pääse taivaaseen, vaan pelastus on uskosta. Jeesuksen uskovat ihmiset vanhurskautetaan.
Seurakuntaelämä antaa kuitenkin hyvin paljon ihmiselle ja sen piirissä voi myös jokainen palvella lähimmäisiään, kun löytää oman paikkansa ja sen palvelutehtävän, johon Jumala haluaa hänet armossaan johdattaa.
Ketään ei ole luotu turhaan eikä toimettomuuteen vaan Jumalan maailmassa jokaisella on oma paikkansa.
Voi siis kai sanoa Paavalia mukaillen että ’täytyyhän keskuudessamme olla puolueitakin, että jokainen meistä erilaisista ihmisistä löytäisi oman paikkansa seurakunnassa!’
Erilaisuus on rikkautta!
Vastaukset 1
Vanhimmat
"Eihän senjälkeen kasteoppi ole pelastuksen kannalta merkittävä asia. Jokainen voi sisimmässään uskoa mitä haluaa. Yleensähän asioista ei tule ongelmaa, ellei niistä tehdä ongelmaa.
Pääasia pelastuksessa on sen oivaltaminen, että uudestisyntyminen on välttämätöntä."
-"Jokainen voi sisimmässään uskoa mitä haluaa." :) Noin juuri ajatellaan, ja omaksi vanhingoksi siirrytään vaikka kirkonpiiriin, niikuin sanotaan!
-Kyllä raitis ja Raamatun tukema oppi on yhtä tärkeää kuin uskoon tulokin, oikea oppi on kuin rautatie, joka vie junan perille oikeaan pääteasemaan. Oppi sinänsä ei pelasta, vaan Jeesus Kristus!
-On vähän itse - ja toistenkin petosta, jos tulee uskoon ja oikeasti uudestisyntyy, ja sitten kasteen saatuaan "livistää" helpompaan", eli kirkkoon, jossa kukaan eikä mikään koskaan kontrolloi jäseniensä elämää, ja voi siis elää kuin "pellossa"! Seurakunta on uskossa kasvamisen kannalta erittäin tärkeää, siksi sillä on väliä, missä on hengellinen koti!