Laki ja evankeliumi
Pelastus on lahja, joka annetaan armosta. Se ei perustu ihmisen tekoihin, vaan se on Jumalan lahja (Ef.- 2:8,9). "Eivät mitkään lain teot, eivät kiitettävimmätkään yritykset eivätkä hyvät työt - olipa niitä paljon tai vähän - voi millään tavoin vanhurskauttaa syntistä (Tiit.- 3:-5; Room. -3:-20)."
Läpi koko Raamatun vallitsee täydellinen sopusointu lain ja evankeliumin välillä; ne tukevat toisiaan.
Laki ja evankeliumi ennen Siinaita. Kun Aadam ja Eeva lankesivat syntiin, he oppivat tietämään, mitä merkitsee syyllisyys, pelko ja hätä (1.-Moos. -3:-10). Jumala vastasi heidän tarpeisiinsa, mutta se ei tapahtunut siten, että hän olisi mitätöinyt lain, joka tuomitsi heidät. Sen sijaan hän tarjosi heille evankeliumia, joka palauttaisi ennalleen heidän suhteensa Jumalaan ja tekisi heistä jälleen kuuliaisia Jumalalle.
Tämä evankeliumi sisälsi lupauksen lunastuksesta. Sen toteuttaisi Vapahtaja, joka olisi naisen sukua (jälkeläinen) ja joka eräänä päivänä tulisi ja murskaisi pahan vallan (1.-Moos.- 3:-15). Jumalan asettama uhrijärjestelmä opettaisi ihmisille tärkeän totuuden sovituksesta: anteeksiantamus voitaisiin aikaansaada vain vuodattamalla verta - Vapahtajan kuoleman kautta. Kun he uskoivat, että uhrieläimen kuolema oli vertauskuva Vapahtajan sovituskuolemasta heidän puolestaan, he saivat anteeksi syntinsä. He pelastuivat armosta.
Tämä evankeliumin lupaus on keskeisenä siinä Jumalan ikuisessa armoliitossa, jonka hän tarjosi ihmiskunnalle (1.Moos.- 12:-1 - 3; 15:-4,5; 17:-1 - 9). Se liittyi läheisesti kuuliaisuuteen Jumalan laille (1.-Moos. -18:-18,19; 26:-4,5). Jumalan liiton takaajana oli Jumalan Poika, joka maailman luomisesta alkaen oli evankeliumin ydinsanoman mukaisesti "teurastettu Karitsa" (Ilm. 13:-8). Näin siis Jumalan armo alkoi toimia niin pian kun Aadam ja Eeva olivat langenneet syntiin. Daavid kirjoitti: "Herran armo pysyy ajasta aikaan, se on ikuinen niille, jotka pelkäävät ja rakastavat häntä. Polvesta polveen ulottuu hänen uskollisuutensa kaikkiin, jotka pysyvät hänen liitossaan, muistavat hänen käskynsä ja elävät niiden mukaan" (Ps. -103:-17,18).
Laki ja evankeliumi Siinailla.
Dekalogin ja evankeliumin välillä vallitsee läheinen suhde. Esimerkiksi lain johdantolauseessa viitataan Jumalaan Vapauttajana (2.-Moos. -20:-1). Ja käskyjen antamisen jälkeen Jumala opetti israelilaisia rakentamaan alttarin ja uhraamaan sillä uhreja, jotka kuvasivat hänen pelastavaa armoaan.
Siinain vuorella Jumala antoi Moosekselle suuren osan seremonialaista, joka käsitteli pyhäkön rakentamista. Pyhäkössä Jumala asuisi kansansa keskellä ja kohtaisi heitä jakaakseen siunauksiaan ja antaakseen anteeksi heidän syntinsä (2.-Moos. 24:-9 - 31:-18). Tämä merkitsi sen yksinkertaisen uhrijärjestelmän laajentamista, joka oli ollut olemassa jo ennen Siinaita, ja se esikuvasi Kristuksen välitystyötä syntisten lunastamiseksi ja Jumalan lain pyhyyden ja arvovallan vahvistamiseksi.
Jumalan ilmestymisen paikka oli maallisen pyhäkön kaikkeinpyhimmässä, kymmenen käskyä sisältävän arkun kannen yläpuolella. Jokainen osa pyhäkköpalveluksesta oli vertauskuvaa Vapahtajasta. Verta vuotavat uhrit viittasivat hänen sovituskuolemaansa, joka lunastaisi ihmissuvun lain vaatimalta rangaistustuomiolta (ks. lukuja 4 ja 9).
Dekalogi asetettiin arkun sisälle, mutta seremonialait ja siviilioikeudelliset lait, jotka Jumala antoi, kirjoitettiin "lain kirjaan" ja asetettiin liitonarkun viereen "todistuskappaleeksi" Israelin kansaa vastaan (5.-Moos. -31:-26). Milloin tahansa joku kansasta teki syntiä, tämä "todistaja" tuomitsi hänen tekonsa mutta antoi myös tarkkoja ohjeita siitä, miten asianomainen saattoi tulla sovitetuksi Jumalan kanssa. Siinailta aina Kristuksen kuolemaan asti dekalogin rikkojat saivat toivoa, anteeksiantamusta ja puhdistusta uskoessaan evankeliumiin, jota seremonialain säätämät pyhäkköpalvelusmenot kuvasivat.
Laki ja evankeliumi ristin jälkeen.
Kuten monet kristityt ovat havainneet, Raamattu osoittaa, että vaikka Kristuksen kuolema mitätöi seremonialain, se vahvisti moraalilain pysyvyyden. Pane merkille seuraavat todisteet:
1. Seremonialaki.
Kun Kristus kuoli, hän täytti uhrijärjestelmän profeetalliset vertauskuvat. Esikuva saavutti täyttymyksensä ja seremonialaki lakkasi olemasta voimassa. Vuosisatoja aiemmin Daniel oli ennustanut, että Messiaan kuolema "on lakkauttava teuras - ja ruokauhrin" (Dan.- 9:-27; ks. tämän kirjan lukua 4). Kun Jeesus kuoli, temppelin väliverho repäistiin yliluonnollisella tavalla rikki ylhäältä alas asti (Matt.- 27:-51), mikä osoitti temppelipalvelusten hengellisen merkityksen päättymistä.
Vaikka seremonialailla oli tärkeä tehtävä ennen Kristuksen kuolemaa, se oli monella tavoin puutteellinen, koska se oli vain "varjo tulevasta, paremmasta todellisuudesta" (Hepr.-10:-1). Se oli palvellut väliaikaista tarkoitusta ja se oli annettu Jumalan kansalle "ainoastaan siihen asti, kun pysyvä järjestys astuu voimaan" (Hepr.9:-10 vrt. Gal.- 3:-19) - siihen asti, kun Kristus kuoli todellisena Jumalan Karitsana.
Kristuksen kuollessa seremonialain tehtävä oli suoritettu loppuun. Kristuksen sovitusuhri tarjosi anteeksiantamuksen kaikista synneistä. Kun Kristus "antoi meille kaikki rikkomuksemme anteeksi, hän kumosi meitä rasittavan velkakirjan kaikkine määräyksineen ja teki sen mitättömäksi naulitsemalla sen ristiin" (Kol.- 2:-13,14; vrt. 5.-Moos.- 31:-26). Sitten ei enää ollut välttämätöntä toimittaa monimutkaisia seremonioita, jotka eivät missään tapauksessa olleet kykeneviä poistamaan syntejä tai puhdistamaan omaatuntoa (Hepr.- 10:4; 9:9,-14). Enää ei tarvinnut huolehtia seremonialaeista, jotka sisälsivät monimutkaisia säädöksiä ruoka - ja juomauhreista, erilaisten juhlien (pääsiäisen, helluntain jne.) viettämisestä, uusista kuista tai seremoniallisista sapateista (Kol. -2:-16; vrt. Hepr. 9:-10), jotka olivat vain "sen varjoa, mikä on tulossa" (Kol. 2:17).
Kun Jeesus oli kuollut, uskovilla ei ollut enää mitään tarvetta käsitellä Kristuksessa ilmenevän todellisuuden varjoja. Nyt he saattoivat lähestyä suoraan Vapahtajaa itseään, sillä "todellista on Kristuksen ruumis" (Kol. -2:-17).
Juutalaiset olivat tulkinneet seremonialakia siten, että siitä oli tullut este heidän ja muiden kansojen välille. Siitä oli tullut heidän lähetystehtäväänsä suuresti vaikeuttava tekijä, joka esti heitä valaisemasta maailmaa Jumalan kirkkaudella. Kristuksen kuolema kumosi tämän "lain käskyineen ja säädöksineen"; se hajotti juutalaisia ja pakanoita "erottaneen vihollisuuden muurin" ja kokosi noista kahdesta ihmisryhmästä yhden uuden perheen, kun Kristus ristillä "sai aikaan sovinnon Jumalan ja näiden molempien välille" (Ef. -2:-14 - 16).
2. Dekalogi ja risti.
Samalla kun Kristuksen kuolema lopetti seremonialain, se vahvisti kymmenen käskyn arvovallan. Kristus poisti lain kirouksen ja vapautti uskovat sen tuomiosta. Tämä ei kuitenkaan merkinnyt sitä, että laki olisi kumottu ja että meillä olisi vapaus rikkoa sen periaatteita. Raamatun lukuisat vakuutukset lain pysyvyydestä torjuvat sellaisen näkemyksen.
Calvin sanoi oikein vakuuttaessaan, että "meidän ei tule kuvitella, että Kristuksen tulo on vapauttanut meidät lain arvovallasta, sillä laki on hartaan ja pyhän elämän ikuinen ohje ja sen on siitä syystä oltava yhtä muuttumaton kuin Jumalan oikeuden."
Paavali kuvaili sitä suhdetta, mikä vallitsee kuuliaisuuden ja pelastavan armon evankeliumin välillä. Hän kutsui uskovaisia pyhään elämään ja kehotti heitä: "Antakaa itsenne Jumalalle ja ruumiinne jäsenet hänelle vanhurskauden aseiksi! Synti ei enää ole teidän herranne, sillä te ette ole lain vaan armon alaisia" (Room. -6:-13,14). Kristityt eivät siis noudata lakia hankkiakseen itselleen pelastuksen. Ne, jotka yrittävät tehdä niin, havaitsevat olevansa yhä lujemmin synnin orjuudessa. "Niin kauan kun ihminen on lain alaisuudessa, hän pysyy myös synnin alaisena, sillä laki ei voi vapauttaa ketään sen enempää synnin tuomiosta kuin synnin vallastakaan. Mutta ne, jotka ovat armon alaisia, saavat sekä vapautuksen tuomiosta (Room. -8:-1) että voimaa synnin voittamiseen (Room. -6:4). Siten synnillä ei enää ole hallintavaltaa heihin."
"Kristus on näet lain loppu," Paavali lisää, "ja niin tulee vanhurskaaksi jokainen, joka uskoo" (Room. -10:-4). Jokainen, joka uskoo Kristukseen, ymmärtää, että Kristukseen loppuu lain käyttö vanhurskauden saavuttamisen välineenä. Itsessämme olemme syntisiä, mutta Jeesuksessa Kristuksessa olemme vanhurskaita, kun hänen vanhurskautensa on luettu hyväksemme.
Armon alaisena oleminen ei kuitenkaan anna uskovalle oikeutta tehdä jatkuvasti syntiä, "jotta armo tulisi yhä suuremmaksi" (Room.- 6:-1). Sen sijaan armo antaa voimaa, joka tekee kuuliaisuuden ja voiton synnistä mahdolliseksi. "Mikään kadotustuomio ei siis kohtaa niitä, jotka ovat Kristuksessa Jeesuksessa (ja jotka eivät vaella lihan vaan Hengen mukaan)" (Room. -8:-1; sulkeissa oleva lisäys on eräissä käsikirjoituksissa).
Kristuksen kuolema korotti lakia ja sen yleistä arvovaltaa. Jos dekalogi olisi voitu muuttaa, Kristuksen ei olisi tarvinnut kuolla. Mutta koska tämä laki on ehdoton ja muuttumaton, sen rikkomuksen rangaistukseksi vaadittiin kuolemaa. Kristus täytti täysin tämän vaatimuksen kuolemalla ristillä. Näin hän teki ikuisen elämän mahdolliseksi kaikille, jotka hyväksyvät hänen suurenmoisen uhrinsa.
Pelastus on lahja, joka annetaan armosta. Se ei perustu ihmisen tekoihin, vaan se on Jumalan lahja (Ef.- 2:8,9). "Eivät mitkään lain teot, eivät kiitettävimmätkään yritykset eivätkä hyvät työt - olipa niitä paljon tai vähän - voi millään tavoin vanhurskauttaa syntistä (Tiit.- 3:-5; Room. -3:-20)."
Läpi koko Raamatun vallitsee täydellinen sopusointu lain ja evankeliumin välillä; ne tukevat toisiaan.
Laki ja evankeliumi ennen Siinaita. Kun Aadam ja Eeva lankesivat syntiin, he oppivat tietämään, mitä merkitsee syyllisyys, pelko ja hätä (1.-Moos. -3:-10). Jumala vastasi heidän tarpeisiinsa, mutta se ei tapahtunut siten, että hän olisi mitätöinyt lain, joka tuomitsi heidät. Sen sijaan hän tarjosi heille evankeliumia, joka palauttaisi ennalleen heidän suhteensa Jumalaan ja tekisi heistä jälleen kuuliaisia Jumalalle.
Tämä evankeliumi sisälsi lupauksen lunastuksesta. Sen toteuttaisi Vapahtaja, joka olisi naisen sukua (jälkeläinen) ja joka eräänä päivänä tulisi ja murskaisi pahan vallan (1.-Moos.- 3:-15). Jumalan asettama uhrijärjestelmä opettaisi ihmisille tärkeän totuuden sovituksesta: anteeksiantamus voitaisiin aikaansaada vain vuodattamalla verta - Vapahtajan kuoleman kautta. Kun he uskoivat, että uhrieläimen kuolema oli vertauskuva Vapahtajan sovituskuolemasta heidän puolestaan, he saivat anteeksi syntinsä. He pelastuivat armosta.
Tämä evankeliumin lupaus on keskeisenä siinä Jumalan ikuisessa armoliitossa, jonka hän tarjosi ihmiskunnalle (1.Moos.- 12:-1 - 3; 15:-4,5; 17:-1 - 9). Se liittyi läheisesti kuuliaisuuteen Jumalan laille (1.-Moos. -18:-18,19; 26:-4,5). Jumalan liiton takaajana oli Jumalan Poika, joka maailman luomisesta alkaen oli evankeliumin ydinsanoman mukaisesti "teurastettu Karitsa" (Ilm. 13:-8). Näin siis Jumalan armo alkoi toimia niin pian kun Aadam ja Eeva olivat langenneet syntiin. Daavid kirjoitti: "Herran armo pysyy ajasta aikaan, se on ikuinen niille, jotka pelkäävät ja rakastavat häntä. Polvesta polveen ulottuu hänen uskollisuutensa kaikkiin, jotka pysyvät hänen liitossaan, muistavat hänen käskynsä ja elävät niiden mukaan" (Ps. -103:-17,18).
Laki ja evankeliumi Siinailla.
Dekalogin ja evankeliumin välillä vallitsee läheinen suhde. Esimerkiksi lain johdantolauseessa viitataan Jumalaan Vapauttajana (2.-Moos. -20:-1). Ja käskyjen antamisen jälkeen Jumala opetti israelilaisia rakentamaan alttarin ja uhraamaan sillä uhreja, jotka kuvasivat hänen pelastavaa armoaan.
Siinain vuorella Jumala antoi Moosekselle suuren osan seremonialaista, joka käsitteli pyhäkön rakentamista. Pyhäkössä Jumala asuisi kansansa keskellä ja kohtaisi heitä jakaakseen siunauksiaan ja antaakseen anteeksi heidän syntinsä (2.-Moos. 24:-9 - 31:-18). Tämä merkitsi sen yksinkertaisen uhrijärjestelmän laajentamista, joka oli ollut olemassa jo ennen Siinaita, ja se esikuvasi Kristuksen välitystyötä syntisten lunastamiseksi ja Jumalan lain pyhyyden ja arvovallan vahvistamiseksi.
Jumalan ilmestymisen paikka oli maallisen pyhäkön kaikkeinpyhimmässä, kymmenen käskyä sisältävän arkun kannen yläpuolella. Jokainen osa pyhäkköpalveluksesta oli vertauskuvaa Vapahtajasta. Verta vuotavat uhrit viittasivat hänen sovituskuolemaansa, joka lunastaisi ihmissuvun lain vaatimalta rangaistustuomiolta (ks. lukuja 4 ja 9).
Dekalogi asetettiin arkun sisälle, mutta seremonialait ja siviilioikeudelliset lait, jotka Jumala antoi, kirjoitettiin "lain kirjaan" ja asetettiin liitonarkun viereen "todistuskappaleeksi" Israelin kansaa vastaan (5.-Moos. -31:-26). Milloin tahansa joku kansasta teki syntiä, tämä "todistaja" tuomitsi hänen tekonsa mutta antoi myös tarkkoja ohjeita siitä, miten asianomainen saattoi tulla sovitetuksi Jumalan kanssa. Siinailta aina Kristuksen kuolemaan asti dekalogin rikkojat saivat toivoa, anteeksiantamusta ja puhdistusta uskoessaan evankeliumiin, jota seremonialain säätämät pyhäkköpalvelusmenot kuvasivat.
Laki ja evankeliumi ristin jälkeen.
Kuten monet kristityt ovat havainneet, Raamattu osoittaa, että vaikka Kristuksen kuolema mitätöi seremonialain, se vahvisti moraalilain pysyvyyden. Pane merkille seuraavat todisteet:
1. Seremonialaki.
Kun Kristus kuoli, hän täytti uhrijärjestelmän profeetalliset vertauskuvat. Esikuva saavutti täyttymyksensä ja seremonialaki lakkasi olemasta voimassa. Vuosisatoja aiemmin Daniel oli ennustanut, että Messiaan kuolema "on lakkauttava teuras - ja ruokauhrin" (Dan.- 9:-27; ks. tämän kirjan lukua 4). Kun Jeesus kuoli, temppelin väliverho repäistiin yliluonnollisella tavalla rikki ylhäältä alas asti (Matt.- 27:-51), mikä osoitti temppelipalvelusten hengellisen merkityksen päättymistä.
Vaikka seremonialailla oli tärkeä tehtävä ennen Kristuksen kuolemaa, se oli monella tavoin puutteellinen, koska se oli vain "varjo tulevasta, paremmasta todellisuudesta" (Hepr.-10:-1). Se oli palvellut väliaikaista tarkoitusta ja se oli annettu Jumalan kansalle "ainoastaan siihen asti, kun pysyvä järjestys astuu voimaan" (Hepr.9:-10 vrt. Gal.- 3:-19) - siihen asti, kun Kristus kuoli todellisena Jumalan Karitsana.
Kristuksen kuollessa seremonialain tehtävä oli suoritettu loppuun. Kristuksen sovitusuhri tarjosi anteeksiantamuksen kaikista synneistä. Kun Kristus "antoi meille kaikki rikkomuksemme anteeksi, hän kumosi meitä rasittavan velkakirjan kaikkine määräyksineen ja teki sen mitättömäksi naulitsemalla sen ristiin" (Kol.- 2:-13,14; vrt. 5.-Moos.- 31:-26). Sitten ei enää ollut välttämätöntä toimittaa monimutkaisia seremonioita, jotka eivät missään tapauksessa olleet kykeneviä poistamaan syntejä tai puhdistamaan omaatuntoa (Hepr.- 10:4; 9:9,-14). Enää ei tarvinnut huolehtia seremonialaeista, jotka sisälsivät monimutkaisia säädöksiä ruoka - ja juomauhreista, erilaisten juhlien (pääsiäisen, helluntain jne.) viettämisestä, uusista kuista tai seremoniallisista sapateista (Kol. -2:-16; vrt. Hepr. 9:-10), jotka olivat vain "sen varjoa, mikä on tulossa" (Kol. 2:17).
Kun Jeesus oli kuollut, uskovilla ei ollut enää mitään tarvetta käsitellä Kristuksessa ilmenevän todellisuuden varjoja. Nyt he saattoivat lähestyä suoraan Vapahtajaa itseään, sillä "todellista on Kristuksen ruumis" (Kol. -2:-17).
Juutalaiset olivat tulkinneet seremonialakia siten, että siitä oli tullut este heidän ja muiden kansojen välille. Siitä oli tullut heidän lähetystehtäväänsä suuresti vaikeuttava tekijä, joka esti heitä valaisemasta maailmaa Jumalan kirkkaudella. Kristuksen kuolema kumosi tämän "lain käskyineen ja säädöksineen"; se hajotti juutalaisia ja pakanoita "erottaneen vihollisuuden muurin" ja kokosi noista kahdesta ihmisryhmästä yhden uuden perheen, kun Kristus ristillä "sai aikaan sovinnon Jumalan ja näiden molempien välille" (Ef. -2:-14 - 16).
2. Dekalogi ja risti.
Samalla kun Kristuksen kuolema lopetti seremonialain, se vahvisti kymmenen käskyn arvovallan. Kristus poisti lain kirouksen ja vapautti uskovat sen tuomiosta. Tämä ei kuitenkaan merkinnyt sitä, että laki olisi kumottu ja että meillä olisi vapaus rikkoa sen periaatteita. Raamatun lukuisat vakuutukset lain pysyvyydestä torjuvat sellaisen näkemyksen.
Calvin sanoi oikein vakuuttaessaan, että "meidän ei tule kuvitella, että Kristuksen tulo on vapauttanut meidät lain arvovallasta, sillä laki on hartaan ja pyhän elämän ikuinen ohje ja sen on siitä syystä oltava yhtä muuttumaton kuin Jumalan oikeuden."
Paavali kuvaili sitä suhdetta, mikä vallitsee kuuliaisuuden ja pelastavan armon evankeliumin välillä. Hän kutsui uskovaisia pyhään elämään ja kehotti heitä: "Antakaa itsenne Jumalalle ja ruumiinne jäsenet hänelle vanhurskauden aseiksi! Synti ei enää ole teidän herranne, sillä te ette ole lain vaan armon alaisia" (Room. -6:-13,14). Kristityt eivät siis noudata lakia hankkiakseen itselleen pelastuksen. Ne, jotka yrittävät tehdä niin, havaitsevat olevansa yhä lujemmin synnin orjuudessa. "Niin kauan kun ihminen on lain alaisuudessa, hän pysyy myös synnin alaisena, sillä laki ei voi vapauttaa ketään sen enempää synnin tuomiosta kuin synnin vallastakaan. Mutta ne, jotka ovat armon alaisia, saavat sekä vapautuksen tuomiosta (Room. -8:-1) että voimaa synnin voittamiseen (Room. -6:4). Siten synnillä ei enää ole hallintavaltaa heihin."
"Kristus on näet lain loppu," Paavali lisää, "ja niin tulee vanhurskaaksi jokainen, joka uskoo" (Room. -10:-4). Jokainen, joka uskoo Kristukseen, ymmärtää, että Kristukseen loppuu lain käyttö vanhurskauden saavuttamisen välineenä. Itsessämme olemme syntisiä, mutta Jeesuksessa Kristuksessa olemme vanhurskaita, kun hänen vanhurskautensa on luettu hyväksemme.
Armon alaisena oleminen ei kuitenkaan anna uskovalle oikeutta tehdä jatkuvasti syntiä, "jotta armo tulisi yhä suuremmaksi" (Room.- 6:-1). Sen sijaan armo antaa voimaa, joka tekee kuuliaisuuden ja voiton synnistä mahdolliseksi. "Mikään kadotustuomio ei siis kohtaa niitä, jotka ovat Kristuksessa Jeesuksessa (ja jotka eivät vaella lihan vaan Hengen mukaan)" (Room. -8:-1; sulkeissa oleva lisäys on eräissä käsikirjoituksissa).
Kristuksen kuolema korotti lakia ja sen yleistä arvovaltaa. Jos dekalogi olisi voitu muuttaa, Kristuksen ei olisi tarvinnut kuolla. Mutta koska tämä laki on ehdoton ja muuttumaton, sen rikkomuksen rangaistukseksi vaadittiin kuolemaa. Kristus täytti täysin tämän vaatimuksen kuolemalla ristillä. Näin hän teki ikuisen elämän mahdolliseksi kaikille, jotka hyväksyvät hänen suurenmoisen uhrinsa.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Ristiinnaulitseminen
Raamatun ristiinnaulitseminen on ymmärrettävä sen aikaisesta näkökulmasta. Kaikki Paavalin aikaiset uskonnot Lähi-idässä julistivat, että heidän omat pelastajansa tai jumalansa olivat tavalla tai toisella tapetut mutta nousseet kuolleista. Sellainen jumala, joka ei olisi noussut kuolleista, oli Jeesuksen tai oikeammin Paavalin ajan uskontojen kilpailussa arvoton.
Tutkija Graves luettelee 16 eri jumalaa Krishnasta – Mithraan ajalta 1700 – 600 e. Kr, joita olisi ristiinnaulittu vanhojen myyttien mukaan.
Vapahtajat
Vanhoista vapahtajista on – tutkija Gravesin mukaan – ainakin Krishnaa, Sakiaa, Bacchusta ja Prometeusta pidettävä historiallisina henkilöinä. Muiden historiallisuus on yhtä varma tai epävarma kuin Jeesuksenkin. Mutta vapahtaa - ihmisten syntien sovittajana - oli ennen Jeesusta monella taholla tunnettu oppi. Raamattuun se tuli Paavalin tulkintana. Alkukristityt eivät sitä tunteneet.
Runoilija Ovidius , joka eli noin Jeesuksen aikaan ( kuoli 17 j.Kr) sanoi sijaissovitus- ajatuksesta: Jos itse olet syyllinen, miksi toisen olisi kuoltava sinun puolestasi? Miten järjetöntä on odottaa pelastusta toisen kuolemasta. Tämä osoittaa, että sovitusajatus oli kansan tiedossa jo Jeesuksen teini-iässä. Raamattuun se tuli Paavalin tulkintana.
Alfred Loisyn mukaan (The Birth of the Christian Religion) väittää, että pelastusoppi on alkujaan kreikkalainen. Levantin kreikkalaisiin on juurtunut vanha maanviljelykseen pohjautuva oppi elämän uudistumisen edessä kuolleen talven jälkeen, ja tämä uudistuminen käsitettiin jotenkin personifioituna. Se oli maan ja taivaan välisen avion hedelmä kevätauringon ja sateen välityksellä, lapsi josta tulee kuningas ja hävittää menneen kuolleet jätteet; tekee kaiken uudeksi. Ajatus on myyttinen ajatus, jota on sovitettu mestari tai profeetta Jeesus Nasaretilaiseen.
Nousi kolmantena päivänä….
Monien pakanajumalien sanotaan kolmantena päivänä nousseen kuolleista. Tällaisia ovat Horus, Osiris Chris, Quirinus, Prometeus, Quetsalcoatl, Atys, ja Mithra. Helvettiin astuivat Krishna, Zoroaster, Osiris, Horus, Adonis Bacchus ja Herkules. Yli 3000 vuotta vanha hindujen kirja kertoo, että Krishna ”astui helvettiin puhutellakseen pimeyden vankilassa olevia tarkoituksenaan saada heidät käännytetyksi ja johdetuksi takaisin taivaaseen, ja hän halusi omilla kärsimyksillään lyhentää heidän rangaistusaikaansa.” Huomioikaa, rangaistusaika oli muuten kaikilla ajallinen, ei ikuinen.
Kaiken lisäksi Krishna kirkastettiin kuten Jeesus, ja hän ilmestyi kirkastumisensa jälkeen opetuslapsilleen. Hämmästyttävän Jeesuksen kaltainen jumala - eikö niin?
Jumalien kuollessa on aina tapahtunut kovia luonnonilmiöitä. Jeesuksen kuollessa tuli kova maanjäristys ym.ym. Krishnan kuollessa aurinko pimeni ja taivaasta satoi tulta ja tuhkaa. Buddhan kuollessa tapahtui valtava maanjäristys ja ukkonen jyrisi taivaalla. Osiriksen ja Caesarin (keisarijumala) kuolemaan liittyi auringonpimennys ja Prometeuksen kuollessa maa tärisi, haudat aukenivat jne. Eikö ole jotenkin tuttua kuultavaa? Siis pakanalegendaa!
Herran ehtoollinen
Myös ehtoollisen alkuperä on pakanallinen. Menemättä taaksepäin ajassa eläinten veren juomiseen ja kaadetun eläimen rituaalisyömiseen (vrt. karhunpeijaiset suomalaisten kansojen parissa) on todettavissa, että tämä riitti syntyi mithraismissa Persiassa kauan ennen kristittyjen aikaa ja oli jo kauan ennen Jeesuksen aikaa levinnyt Rooman valtakuntaan.
”Sillä oli mystiset kokoustilaisuutensa ja pienten kirkkojen kaltaiset kappelit. Sen tunnustajia yhdisti toisiinsa voimakas veljeyden tunne; sillä oli ehtoollinen, niin samanlainen kuin kristillisten mysteerien ehtoollinen, ettei Justinus Marttyyri keksinyt sille muuta selitystä kuin, että saatana oli pettääkseen ihmisiä päättänyt jäljitellä (tulevia) kristillisiä seremonioita ja siten varasti ne.
Perulaisilla oli muinoin pyhä tilaisuus , jossa syötiin pyhitetyn lampaan verellä kostutettua ”pyhää leipää” papin julistaessa: ”Tätä leipää syödessänne muistakaa, että hänet, joka syö sen synnissä ja uskottomana, näkee isämme Aurinko, joka tulee rankaisemaan häntä hirveällä tavalla”. Eikö tämä muistuta kristinuskon ehtoolliseen kytkettyä sanomaa…tekee sen turmiokseen ?
H.P.Blavatski kertoo pyhästä leivän ja viinin juhlasta, jonka yhteydessä vietettiin myös muinaista messis-juhlaa - suurta uhrausta elon jumalattarelle Ceres Eleusinalle
Se oli vihityille messis; vihkimättämille missa, joka nyt on muuttunut kristilliseksi messuki eli liturgiaksi.
Palvontamuoto
Palvonnan siirtäminen Aurinko- kuu- ja muista kosmisista jumaluuksista valtaistuimiin pääenkeleihin, herruuksiin ja pyhimyksiin ei ollut lainkaan vaikeaa. varsinkin kun vanhat tähtiarvokkuudet otettiin uuteen kristilliseen kaanoniin vanhoine lähes muuttumattomine nimineen. Palvontamenot jatkuivat kansan parissa vanhaan tapaan, ja papisto uskoi toisin kuin opettivat. Siitä syntyi salaseurat, joihin kansalla ei ollut mitään pääsyä.
Kristityt jäljensivät pakanapappien ja hierofanttien virkapuvut. Tunnettu alkukristillisen ajan suurorganisaattori, kirkkoisä Eusebius, joka ei kaihtanut minkäänlaisia keinoja uuden uskonnon luomisessa - tunnustaa suoraan tämän Konstantiinuksen elämä-kerrassa lausuen siten ehkä: - ainoan totuuden , minkä hän on koskaan elämässään sanonut (Blavatskin arvio) - että saattaakseen kristinuskon pakanoille puoleensavetävämmäksi (Kristuksen) papit omaksuivat pakanallisissa kulteissa käytetyt ulkonaiset vaatetukset ja koristukset. H. P. Blavatski sanoo: Hän olisi voinut lisätä myös heidän rituaalinsa ja dogminsa.
Kaste
Kaste on ikivanha riitti, kauan käytössä eri uskonnoissa ennen ajanlaskuamme
Yleensä on kasteessa käytetty välineenä vettä, verta tai tulta. Muutamissa pakana-legendoissa esiintyy kertomus kyyhkysestä, joka laskeutuu alas taivaasta.
Kristityt kastoivat alkuaikoina upottamalla kastettavan Johannes Kastajan mallin mukaisesti. Vähitellen, kun kirkko vahvistui, ruvettiin heti syntymän jälkeen kauppaamaan lapsia kirkolle, ja siirryttiin kasteveden valuttamiseen pään päälle
Herran nimeen (myöhemmin Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen). Siten sai kirkko runsaasti uusia jäseniä – aivopestäväksi - tekisi mieleni sanoa. Jotkut kristityt suuntaukset eivät vielä nykyäänkään hyväksy lapsikastetta. Protestanttinen kirkko kannattaa sitä ilmeisesti käytännön syystä, ja löytää varmasti tarvittaessa sopivan sitä puoltavan raamatunlauseen.
Pakanoilla oli ikimuistoisista ajoista ollut kasteseremoniaa riiteissään. Sitä varten oli mithran palvojat rakentaneet kappeleita kastealtaineen ympäri Rooman valtakuntaa. Kristityt hankkivat näitä kappeleita itselleen ja kastealtaita käyttöönsä kristinuskon kasvun myötä ja kastaminen uuteen uskontoon uuden jumalan nimeen jatkui niissä.
Kolminaisuus
Kristinuskon alkuvuosisadoilla ei tunnettu kolminaisuutta siinä muodossa kuin se tänään meille opetetaan. Jeesus Nasaretilainen ei puhu mitään kolminaisuudesta. Hänen sanomansa ”Minä ja Isä olemme yhtä” tarkoittanee lähinnä, että ihmisen sisin olemus (idän Atma) on sama koostumusta Itsen (Isän) kanssa.
Ei myöskään vanhassa testamentissa ole mitään kolminaisuuteen viittaava. Tämä puute on korvattu ikonikuvalla, joka esittää kolmen enkelin (alun perin miehen) vierailua Mamren lehdossa Abrahamin ja Saaran luona.
Kolminaisuusoppi on kristinuskossa vähitellen luotu eri kirkolliskokousten kautta:
Nikeassa v. 325 tuomittiin areiolaisuus (toinen kristillinen suuntaus), koska se opetti että Isä ja Poika ovat eri koostumusta.
Konstantinopolissa v. 381 areiolaisia tuomittiin lopullisesti, koska se opetti että Isä ja Poika ovat eri koostumusta ja Pyhä Henki ei kuulu samaan kastiin. (Muistutan tässä: alun perin oli kyse monoteistinen jumala)
Kirkon saldo toimenpiteen jälkeen: Isä Poika Pyhä Henki ovat yhtä.
Efesoksessa v. 431 tuomittiin idän ja etelän oppi, Monofysiittinen näkemys, jonka mukaan Jeesus oli vain täydellinen ihminen. Myös perisyntikäsite aiheutti lihavan riidan. N. s. koptinen kirkko samankaltaisineen erosi (erotettiin?) Bysantin kirkon jäsenyydestä, josta oli tullut virallinen kristinoppi Konstantiinuksen aikana.
Kalsedoniassa v. 451 tuomittiin käsitys, että Jeesuksella oli vai maallinen luonto. Konstantinopolissa v. 553 tuomittiin Origeneen oppi jne.
Huom. lännen kirkot siirtyivät kolminaisuusoppiin vasta 600-700 luvuilla. Tästä ei saarnatuoleista koskaan puhuta mitään.
Tämä jos mikään, todistaa, että kolminaisuusoppi kristinopissa on konstruktio, eikä alkuperäinen oppi Kaikissa pakanauskoissa tunnetaan trimurti – käsite jossakin muodossa. Trimurti on esim. hindulaisuudessa, Shiva Vishnu ja Brahma, aine, elämä ja henki (äly).
Kun Kristinuskossa syntyi uusi jumala vanhan jumalan lisäksi löydettiin näppärästi hyvä paikka Jeesus-jumalalle nimittämällä hänet Sanaksi. Pyhästä Hengestä tehtiin myös persoona kirkolliskokousten päätöksillä ja niin oli jumala, jossa oli kolme erillistä persoonaa syntynyt alun perin monoteistisessä uskonnossa, esikuvana väärin ymmärretty trimurti-tulkinta ja uuden kirkon vallan vahvistamiseksi.
Lopetan nyt tällä kertaa tähän ja toivon, että nämä esimerkit ja vertailut n. s. pakanaoppien meillä vallitsevan kristinuskon välillä herättäisivät meitä ajattelemaan ja käyttämään mestari Buddhan mainostamaa erottamiskykyä myös, ja varsinkin uskontoja analysoidessa. Meitä on jo noin 2000 vuotta johdettu harhaan - eikö olisi jo korkea aika herätä itse ajattelemaan?