Huomenna olisi eka työpäivä, rakkaani pois menon jälkeen. Tunne on sellainen että en pysty kohtaamaan ihmisiä. Olen vielä lisäksi asiakaspalvelutyössä, joten ei voi piileskelläkään edes. Olen vielä aika sekava. Enkä oikeastaankaan tiedä kykenenkö edes tekemään töitä.
miten kykenee
työelämään?
101487
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 10
Vanhimmat
... Jos vaikka kykenisit työelämään. Omasta kokemuksesta se saattaa jopa helpottaa hieman oloa, ainakin saa hetkittäin vähän muutakin ajateltavaa. Mutta jos se tuntuu liian vaikealta niin kukaan ei moiti Sinua vaikka kävisit hakemassa lisää sairaslomaa. Jos ei oikeasti pysty niin sitten ei pysty. Vain Sinä olet asiantuntija surussasi, kukaan muu ei pysty sanomaan mikä Sinulle on parhaaksi tai mitä Sinun pitäisi tai ei pitäisi pystyä tekemään. Mutta suosittelen kuitenkin että käyt edes kokeilemassa!
Tsemppiä ja voimia vaikeaan elämäntilanteeseen.
Jostain sitä ihminen saa voimia jaksaa. Minulle läheinen ja rakas ihminen kuoli jokin aika sitten lauantai ja sunnuntai välisenä yönä. Sain tiedon siitä sunnuntaina päivällä ja maanantaina alkoi työ sekä opiskelu ihan normaalisti. Olin jonkinlaisessa horrostilassa koko viikon, päivällä kuulin ja näin kaikki mutten tälläkään hetkellä muista mitä kaikkea silloin puhuttiin. Kotimatka töistä meni itkien, illat olivat tyhjiä kun en kuullutkaan rakkaani ääntä samoin viikonloppu. Toinen ja kolmas viikko meni töitä tehdessä ja jonkinlaisessa lamaantuneessa tilassa, itku tuli vähän väliä samoin vihan tunne kaikkea ja kaikkia kohtaan. Itselläni oli tunne, että mitä tässä elämässä enää minäkään teen ja mikään ei enää kiinnosta. Kun hautajaiset sitten tulivat, vapisin ja tärisin sinne mennessäni kylmästä vaikka ulkona paistoi aurinko ja oli lämmin sää. Pelkäsin pyörtyväni ja pelkkä hengittäminen tuntui vaikealta. Jostain se voima löytyi siihenkin ja aivan kuin rakkaani olisi sanonut minulle, että kyllä sinä pystyt muistotekstin lukemaan sillä sehän olen minä. Se tilanne on jo ohi ja työtä on tehty ihan normaalisti koko ajan, joskus on vaikeita hetkiä ja olen sen sanonut sitten suoraan, että menetin läheiseni vähän aikaa sitten enkä oikein vielä jaksa kaikkea. Iltaisin ja viikonloppuisin tulee usein itku ja mietin paljon yhteisiä hetkiämme ja kaikkea mitä jäi sanomatta sekä tekemättä. Sairaslomaa en hakenut, mutta näin jälkeenpäin olen ajatellut, että olisi pitänyt hakea vaikka viikko tai kaksi niin että olisi saanut rauhassa surra ede vähän aikaa. Ikävä on nytkin kova, joinakin päivinä jaksaa jo vähän hymyillä, mutta suurin osa ajasta menee vain päivä kerrallaan tyylillä ja välillä oma keho sulkee kaiken surun pois niin että saa hengähdysaikaa tuskalta. Rakkaani oli vasta 29-vuotias ja paljon uusia asioita oli tulossa elämään, ehkä siksikin tuntuu tosi raskaalta ja tiedän suruni vievän vielä kuukausia jopa vuosia ennenkuin pystyn hänestä kokonaan luovuttamaan. Mutta niinhän sen pitää ollakin jokainen suree omalla tavallaan ja tekee surutyötään niin kauan kuin tarvitsee. Jaksamista Sinulla ja ota päivä kerrallaan sekä itke kaikki kyyneleet joita tulee.
Minä en ainakaan kyennyt.Sitten päätinkin, että nyt suren, suren ja suren ihan täysillä, eihän ollut edes vaihtoehtoakaan.Itkin, huusin, vaikeroin, en kutsunut yli puoleen vuoteen ketään, enkä käynyt missään.Jo Helpotti.
Ei siitä tullut mitään. Aamuyöstä kuin heräisin, tajusin että se vaan olisi itseän rääkkämistä. Kohdata työkaverit ja asiakkaat. Surua ei voi pakotta pois, sen on tultava. silloin kun olen valmis niin sitten palan töihin.
Kiitos vastauksista!
että jäit vielä kotia. Itse olin viikon kotona ja menin sitten töihin, mutta kyllä se minun työn teko oli mitä oli, kun en ollut henkisestoi läsnä.
Vaikeinta oli juuri kun olisi pitänyt opettaa toista.
Siksi ymmärrän hyvin että et kyennyt, asiakaspalvelu ei ole helppoa, kun henkisesti on ihan muualla
Mutta vasta kun on itse valmis kokeilemaan.
Jokainen joka on kohdannut suuren surun (itse menetin lapseni)tietää kuinka sekava ja poissaoleva sitä on surussaan.
En ainakaan minä haluaisi mennä esim. kirurgisiin toimenpiteihin, tai hammaslääkärille saatikka saamaan elämän tärkeihin asioihin neuvoja asianajaajalta esim.
Itse sen tietää koska on valmis.
Ole huoletta pois jos siltä tuntuu.
Olen nyt ollut viikon töissä. Siellä kaikki pyörii niin kuin ennenkin. Saan välillä v.mäisiä kommentteja. (sekä pomolta että työkavereilta)Siitä että olin sairaslomalla.
Suuttuttaa, raivostuttaa. Eipä oikeastaan haluta töihin. Jotkut ihmiset ne osaaavat olla... Piip!!
Miksi ne ei ymmärrä? Sisälläni on tuskaa ja sitten pitää kuunnella tuollaista.
osaavat olla tosi ymmärtämättömiä! Voimia Sinulle
elämääsi.Itse menetin 1v 3kk sitten poikani.Työ on ollut minulle parasta lääkettä suruuni.
Ole armollinen itsellesi. Kukaan muu ei voi tietää rajojasi, suru on sinun surusi. Hae lisää sairauslomaa, jos vähänkin tuntuu siltä.
Poikani kuoleman jälkeen olin pois töistä kolme viikkoa, menin töihin - en jaksanut. Sain sairauslomaa kaksi viikkoa lisää. Olin kuukauden töissä, jäin kesälomalle ja nyt kun loma loppui, tein hakemuksen palkattomasta virkavapaasta ja se hyväksyttiin. Katson lokakuussa kun palkaton loppuu,tuntuuko työelämä mielekkäältä. Kuollut poikamme oli perheemme ainoa lapsi ja tuntuu niin tyhjältä ja raskaalta sekä mielessä pyörii ajatus: mitä itse teen tällä loppuelämällä. Siis selvä kriisi. Sanotaan kuitenkin,että kriisin kautta tulee uusi alku, kenties ammatin tai työpaikan vaihdos. Katsotaan.
En tiedä, kyllä töissä menee ihan hyvin.
Siellä saa ajatukset pois pinnalta.
Mutta sitten kotiin kun tulee kaikki nousee esiin.
En itsekään tiedä kumminpäin on parempi.
Töissä painostetaan että ei sairasloma auta.
Eikä ne hyväksyiskään sitä.
Kaikki kaatuu päälle.
Jos jäisin sairaslomalle, olisi v.mäistä
sitten kun loppujen lopuksi palaan töihin.
En tiedä enää mitään.
Olen suoraan sanottuna sekaisin.
Niin paljon mitä pitäisi ajatella, tehä.
Ja mistä voimaa niitten suorittamiseen??