Odottelemme henkeä pidättäen Repostorin vastausta Peruskatolilaisen kysymykseen: onko hän nuntius vai eikö ole (keskustelu ”Isä Jan takaisin Suomeen?”). Kun Repostorin ja Peruskatolilaisen mielipiteenvaihto liittyi mm. kysymykseen pastoraalineuvoston tehtävistä, ajattelin avata uuden keskustelun pastoraalineuvoston roolista hiippakunnassa. Peruskatolilaisen mielestähän tuo rooli sopii olemaan yhtä kuin katoliseen uskoon perehtyminen kuuntelemalla luentoja neuvoston kokoontumisissa. Aiemmin pastoraalineuvoston tehtävä on mielletty toisin.
Hiippakunnan ensimmäinen pastoraalineuvosto kokoontui ensimmäisen kerran syyskuun alussa 1974, toisen kerran saman vuoden marraskuun lopussa ja kolmannen kerran huhtikuussa 1975. Kokoontumiset olivat siis tiheämmässä kuin nykyisin (kerran vuodessako nykyisin?). Fides 1/-75 kertoo sekä suomeksi (kirjoittaja sisar Irma Väisänen OP) että ruotsiksi toisen kokouksen sisällöstä ja keskusteluista.
Aamupäivä oli tässä toisessa kokoontumisessa käytetty seurakuntien edustajien selostuksiin siitä, miten ensimmäisen kokouksen antamat suositukset mm. pienryhmien perustamisesta oli otettu vastaan seurakunnissa. Huomaamme eron nykyiseen: 1) neuvosto oli antanut seurakunnille suosituksia ja 2) seurakuntien edustajat olivat pääosassa neuvoston toisen tapaamisen alkupuoliskolla.
Iltapäivällä käsiteltiin tapaamisen pääaihetta, kirkossa toimeenpantuja uudistuksia (tuolloisten uudistusten taustana olivat tietenkin Vatikaani II:n dekreetit). Alustuksia oli kaksi, toinen papin ja toinen maallikon pitämä, ja näitä seurasi vilkas keskustelu.
Puhuttiin sekä liturgisista uudistuksista (liturgisten tekstien saamisesta suomalaisten äidinkielille ja liturgisesta musiikista) että organisatorisista uudistuksista (erilaisten neuvostojen perustamisesta hiippakuntaan) ja toimista, joilla hengellistä elämää hiippakunnassa voitaisiin elvyttää. ”Keskustelussa päädyttiin yksimielisesti siihen tulokseen, että - - on yritettävä päästä liturgisessa uudistuksessa niin paljon kuin mahdollista eteenpäin, - - Mutta mitään uusia muotoja ei liturgiassa saa ottaa käytäntöön, ilman että niistä informoidaan kunnolla etukäteen” (sisar Irma).
Muita kyseisen kokouksen keskustelunaiheita ja päätöksiä:
- Annettiin tri Birgit Klockarsille tehtäväksi koota pieni työryhmä, joka alkaisi suunnitella hengellisen elämän elvyttämistä.
- Pappien toivottiin suunnittelevan saarnasarjoja, joissa he kävisivät vuorollaan eri seurakunnissa puhumassa esim. hengellisestä elämästä tai rukouksesta.
- Naisten vuonna 1975 päätettiin järjestää hiippakunnallinen juhla, jota valmistelevan työryhmän kokoaminen annettiin FM Tove Riskalle.
- Edelleen puhuttiin seurakuntaneuvostoista (näitä oli perustettu v. 1966, ja vuodesta 1969 ne olivat toimineet seurakuntalaisten valitsemassa kokoonpanossa. Finlandia Catholica s. 243). Katsottiin, etteivät seurakuntaneuvostot vielä kaikkialla toimineet odotusten mukaan; ”tämän arveltiin johtuvan siitä, ettei niiden mielipiteillä ole vielä riittävän suurta merkitystä eikä niillä missään asiassa ole päätösvaltaa. Näihin seikkoihin yritetään saada aikaan jonkinlaista muutosta” (sisar Irma).
- Edelleen ehdotettiin, että Fidekseen tulisi yleisönosasto, johon hiippakuntalaiset voisivat kirjoittaa omia mielipiteitään ja kysymyksiään.
Pastoraalineuvosto oli siis 1970-luvulla aktiivinen toimija hiippakunnassa. Finlandia Catholicassa (s.244) kerrotaan, että ensimmäisen pastoraalineuvoston päättäessä toimikautensa 1977 se oli saanut yhdessä piispan kanssa valmiiksi yksityiskohtaisen viisivuotisen toimintasuunnitelman hiippakuntaa varten. Maallikoiden tehtävistä oli laadittu pitkä luettelo.
Finlandia Catholica kertoo pastoraalineuvoston roolin kehittymisestä vuonna 1984 voimaan tulleiden sääntöjen jälkeen:
”—pastoraalineuvoston tehtävään kuului pastoraalisen työn tutkiminen, suunnittelu ja koordinointihiippakunnan tasolla sekä tarvittaessa julkisen kannanoton esittäminen tärkeissä kysymyksissä. Uuden kirkkolain nojalla pastoraalineuvosto menetti osan ´valtaansa´ pappienneuvostolle, mutta jäi edelleen merkittäväksi neuvoa-antavaksi tekijäksi, jonka tuli avustaa piispaa hiippakunnan asioiden hoitamisessa.”
Tästä tuli pitkähkö selostus pastoraalineuvoston toimenkuvasta 1900-luvun lopulla. Ajatukseni on avata keskustelua siitä, onko silloinen ajatus neuvoston roolista aikansa elänyt? Onko, niin kuin Peruskatolilainen näyttää ajattelevan, nyt tarvetta vain ”kuuntelevalle” neuvostolle, jonka roolina on syvempi perehtyminen katoliseen uskoon asiantuntijoiden opastuksella. Peruskatolilainen perusteli tätä näkemystään sillä, että tarve perehtymiseen näkyy tämän palstan keskusteluiden matalassa tasossa.
Minä puolestani olen sitä mieltä, että pastoraalineuvoston käyttäminen hiippakunnan uskontietämyksen tason nostoon on neuvoston roolin väärin ymmärtämistä. Neuvosto voisi toimia niin piispan kuin hiippakunnankin kannalta paljon hyödyllisemminkin, ja hiippakunnan sivistämiseen on olemassa monia muita huikeasti tehokkaampia välineitä.
Yksi toinenkin keskustelun arvoinen ajatus heräsi Fideksen (1/-75) kokousselostusta lukiessa. Keskusteltaessa liturgisista uudistuksista oli erityisen valitettavana pidetty, ettei hiippakunnalla ole suomenkielistä katolista rukouskirjaa.
Tällaista rukouskirjaa on 1990-luvulla ollut kokoamassa työryhmä, jossa isä Jan toimi aktiivisesti. Rukouskirja oli ymmärtääkseni viittä vaille valmis piispa Verschurenin kuollessa, ja sen viimeistely jäi odottamaan uuden piispan päätöksiä.
Olisikohan nyt mahdollista, että isä Jan yhteistyössä piispa Wróbelin kanssa saattaisi rukouskirjan viimeistelytyön loppuun?
Hiippakunnan ensimmäinen pastoraalineuvosto kokoontui ensimmäisen kerran syyskuun alussa 1974, toisen kerran saman vuoden marraskuun lopussa ja kolmannen kerran huhtikuussa 1975. Kokoontumiset olivat siis tiheämmässä kuin nykyisin (kerran vuodessako nykyisin?). Fides 1/-75 kertoo sekä suomeksi (kirjoittaja sisar Irma Väisänen OP) että ruotsiksi toisen kokouksen sisällöstä ja keskusteluista.
Aamupäivä oli tässä toisessa kokoontumisessa käytetty seurakuntien edustajien selostuksiin siitä, miten ensimmäisen kokouksen antamat suositukset mm. pienryhmien perustamisesta oli otettu vastaan seurakunnissa. Huomaamme eron nykyiseen: 1) neuvosto oli antanut seurakunnille suosituksia ja 2) seurakuntien edustajat olivat pääosassa neuvoston toisen tapaamisen alkupuoliskolla.
Iltapäivällä käsiteltiin tapaamisen pääaihetta, kirkossa toimeenpantuja uudistuksia (tuolloisten uudistusten taustana olivat tietenkin Vatikaani II:n dekreetit). Alustuksia oli kaksi, toinen papin ja toinen maallikon pitämä, ja näitä seurasi vilkas keskustelu.
Puhuttiin sekä liturgisista uudistuksista (liturgisten tekstien saamisesta suomalaisten äidinkielille ja liturgisesta musiikista) että organisatorisista uudistuksista (erilaisten neuvostojen perustamisesta hiippakuntaan) ja toimista, joilla hengellistä elämää hiippakunnassa voitaisiin elvyttää. ”Keskustelussa päädyttiin yksimielisesti siihen tulokseen, että - - on yritettävä päästä liturgisessa uudistuksessa niin paljon kuin mahdollista eteenpäin, - - Mutta mitään uusia muotoja ei liturgiassa saa ottaa käytäntöön, ilman että niistä informoidaan kunnolla etukäteen” (sisar Irma).
Muita kyseisen kokouksen keskustelunaiheita ja päätöksiä:
- Annettiin tri Birgit Klockarsille tehtäväksi koota pieni työryhmä, joka alkaisi suunnitella hengellisen elämän elvyttämistä.
- Pappien toivottiin suunnittelevan saarnasarjoja, joissa he kävisivät vuorollaan eri seurakunnissa puhumassa esim. hengellisestä elämästä tai rukouksesta.
- Naisten vuonna 1975 päätettiin järjestää hiippakunnallinen juhla, jota valmistelevan työryhmän kokoaminen annettiin FM Tove Riskalle.
- Edelleen puhuttiin seurakuntaneuvostoista (näitä oli perustettu v. 1966, ja vuodesta 1969 ne olivat toimineet seurakuntalaisten valitsemassa kokoonpanossa. Finlandia Catholica s. 243). Katsottiin, etteivät seurakuntaneuvostot vielä kaikkialla toimineet odotusten mukaan; ”tämän arveltiin johtuvan siitä, ettei niiden mielipiteillä ole vielä riittävän suurta merkitystä eikä niillä missään asiassa ole päätösvaltaa. Näihin seikkoihin yritetään saada aikaan jonkinlaista muutosta” (sisar Irma).
- Edelleen ehdotettiin, että Fidekseen tulisi yleisönosasto, johon hiippakuntalaiset voisivat kirjoittaa omia mielipiteitään ja kysymyksiään.
Pastoraalineuvosto oli siis 1970-luvulla aktiivinen toimija hiippakunnassa. Finlandia Catholicassa (s.244) kerrotaan, että ensimmäisen pastoraalineuvoston päättäessä toimikautensa 1977 se oli saanut yhdessä piispan kanssa valmiiksi yksityiskohtaisen viisivuotisen toimintasuunnitelman hiippakuntaa varten. Maallikoiden tehtävistä oli laadittu pitkä luettelo.
Finlandia Catholica kertoo pastoraalineuvoston roolin kehittymisestä vuonna 1984 voimaan tulleiden sääntöjen jälkeen:
”—pastoraalineuvoston tehtävään kuului pastoraalisen työn tutkiminen, suunnittelu ja koordinointihiippakunnan tasolla sekä tarvittaessa julkisen kannanoton esittäminen tärkeissä kysymyksissä. Uuden kirkkolain nojalla pastoraalineuvosto menetti osan ´valtaansa´ pappienneuvostolle, mutta jäi edelleen merkittäväksi neuvoa-antavaksi tekijäksi, jonka tuli avustaa piispaa hiippakunnan asioiden hoitamisessa.”
Tästä tuli pitkähkö selostus pastoraalineuvoston toimenkuvasta 1900-luvun lopulla. Ajatukseni on avata keskustelua siitä, onko silloinen ajatus neuvoston roolista aikansa elänyt? Onko, niin kuin Peruskatolilainen näyttää ajattelevan, nyt tarvetta vain ”kuuntelevalle” neuvostolle, jonka roolina on syvempi perehtyminen katoliseen uskoon asiantuntijoiden opastuksella. Peruskatolilainen perusteli tätä näkemystään sillä, että tarve perehtymiseen näkyy tämän palstan keskusteluiden matalassa tasossa.
Minä puolestani olen sitä mieltä, että pastoraalineuvoston käyttäminen hiippakunnan uskontietämyksen tason nostoon on neuvoston roolin väärin ymmärtämistä. Neuvosto voisi toimia niin piispan kuin hiippakunnankin kannalta paljon hyödyllisemminkin, ja hiippakunnan sivistämiseen on olemassa monia muita huikeasti tehokkaampia välineitä.
Yksi toinenkin keskustelun arvoinen ajatus heräsi Fideksen (1/-75) kokousselostusta lukiessa. Keskusteltaessa liturgisista uudistuksista oli erityisen valitettavana pidetty, ettei hiippakunnalla ole suomenkielistä katolista rukouskirjaa.
Tällaista rukouskirjaa on 1990-luvulla ollut kokoamassa työryhmä, jossa isä Jan toimi aktiivisesti. Rukouskirja oli ymmärtääkseni viittä vaille valmis piispa Verschurenin kuollessa, ja sen viimeistely jäi odottamaan uuden piispan päätöksiä.
Olisikohan nyt mahdollista, että isä Jan yhteistyössä piispa Wróbelin kanssa saattaisi rukouskirjan viimeistelytyön loppuun?
Vastaukset 11
Vanhimmat
Katsokaapa noita vuosilukuja. PastoraaliNEUVOSTO kuuluu ajatuksena 70-luvulle kuten NEUVOSTOliittokin. Jotkut vain eivät tunnu hyväksyvän sitä, että Verschurenin ja Aartsin aika on ohi ja nyt tehdään vakavasti töitä Generation -68:n ja Vatikaani II:n aiheuttamien vaurioiden korjaamiseksi. Nämä 60- ja 70-luvun liberaalit tosin jaksavat vielä avata sanaista arkkuaan, mutta heidän aikansa on auttamattomasti ohi. Rukouskirjasta vielä: se oli sellaista höttöä että hiippakunnan vähiä rahoja on aivan turha työntää sellaisiin julkaisuihin. Niitä on 70-90-luvuilta ihan tarpeeksi, ks. esim. lapsille suunnattu materiaali tuolta ajalta. Kunnon rukouksia on sen sijaan ilmestynyt ns. Koululaisen rukouskirjassa! Hankkikaapa itsellenne sellainen.
Mitä tarkoitatte Vatikaani II:n aiheuttamilla vaurioilla?
Miten niin rukouskirjaluonnos oli höttöä? Siihen sisältyivät perusrukoukset (Isä meidän, Marian rukoukset, uskontunnustus, aamu- ja iltarukoukset ym.), pyhän messun rukoukset, Herran vuosi ja Marian ja pyhien vuosi, sakramentinpalvonta, litanioita, hetkipalveluksia. Höttöä? Ei vaan ihan perinteisiä kirkon rukouksia, joiden suomentamisessa komitean jäsenet olivat tehneet suuren työn. Lisäksi luonnoksessa oli joukko kirkon yksittäisten pyhien (mm. Efraim Syyrialaisen, Gregorios Nazianzolaisen, Johannes Damaskolaisen, p. Augustinuksen, Franciscus Assisilaisen, Tuomas Akvinolaisen, Katariina Sienalaisen ja Jeesuksen Teresan), ja muutamia muiden (mm. äiti Teresan ja Johannes Paavali II:n) kirjoittamia rukouksia ja mietiskelyjä. Viimeksi mainittujen suhteen oli kai tarkoitus tehdä loppuvaiheessa karsintaa, lausuntokierroksen jälkeen.
Nähdäkseni rukouskirjaluonnoksen valmiiksi saattaminen olisi suuri palvelus hiippakunnalle.
hiipakunta ja katoliset kristityt voivat elää ilman kelvollista rukouskirjaa? Koululaisen rukouskirja on hyvä mutta suppea aineistoltaan.
Tuo on kyllä kovan luokan kysymys. Miten hiippakunnan hengellinen tila voisi kohentua ilman rukouskirjaa? Maallistuminen on vääjäämätöntä nykyisillä eväillä.
Luulisi rukouskirjan saamisen olevan ihan ensisijainen pyrkimys. Miksi ei kirja edisty? Piispan kielitaidon kehittymistäkö hanke nyt jäissä odottaa? Vai eikö jostain syystä hiippakunnan johdossa löydy tahtoa?
Onko piispa Verschurenin nimittämän toimikunnan työssä jotain sellaista, mitä piispa Wróbel ei voi sulattaa? Mitä nimimerkki Kuninkaat ystävät mahtoi vihjailla? Voisiko joku selittää näitä asioita tietämättömälle diasporakatolilaiselle. Täällä rukouskirja olisi todella tarpeeseen.
Ei voi muuta sanoa kuin että Fides oli hieno lehti isä Reijndersin ja myöhemmin isä Teemu Sipon päätoimittajakaudella. Ja hiippakunnassa oli tekemisen meininkiä, niin kuin pastoraalineuvoston keskusteluista näkyy. Nostalgia pakkaa päälle Filbertin avausta lukiessa.
Peruskatolilaiselle ja Filbertille tiedoksi ja helpotukseksi: en ole nuntius.
Fideksessä 5/2007 piispa Wróbel on kirjoittanut viestin pastoraalineuvoston ja seurakuntaneuvostojen jäsenille. Aikomus on valita uudet seurakuntaneuvostot ensi huhtikuussa, ja kustakin uudesta seurakuntaneuvostosta esitetään sitten piispan nimitettäväksi yksi jäsen pastoraalineuvostoon. Pastoraalineuvostoon tulevat myös kuulumaan kaikki kirkkoherrat, toisin kuin nykyisin.
"On siis toivottavaa, että pastoraalineuvosto käsittelisi kokouksissaan seurakuntien käytännöllisiä ongelmia ja tukisi siten sielunhoitotyön yhdenmukaistamista hiippakunnan kaikissa seurakunnissa", piispa kirjoittaa.
Pastoraalineuvostokin on kehittymässä kohti (puolalaisten) scj-pappien ylivaltaa. Puolalainen on kirkkoherrana viidessä seurakunnassa.
Positiivista piispan viestissä on, että pastoraalineuvostossa aiotaan keskustella seurakuntien ongelmista. Mutta. Siihen keskusteluun ilmeisesti tarvitaan tuota turvallista puolalaisten scj-kirkkoherrojen läsnäoloa, etteivät maallikot uskaltaisi kovin suoria totuuksia seurakuntansa tilanteesta laukoa.
Nykyisen pastoraalineuvoston seuraavasta kokouksesta, joka pidetään nyt syyskuun alussa, piispa kirjoittaa: "Kokouksen aiheena olisi ´Sunnuntai - sen teologinen, pastoraalinen ja sosiaalinen merkitys´. Yksityiskohtainen ohjelma lähetetään myöhemmin." Kun nyt vielä maallikoilla on tulevaa merkittävämpi edustus pastoraalineuvostossa ja puolalaisia kirkkoherroja on vähemmän, lienee hyvä pitäytyä esitelmälinjoilla ja pidättäytyä liioista keskusteluista.
Keskustelu pastoraalineuvostosta on kiinnostanut palstalaisia kovin vaisusti. Ehkä avauspuheenvuoroni oli tylsä, sekava tai muuten epäonnistunut.
Luulisi pastoraalineuvoston yleisesti ottaen olevan aihe, josta löytyisi keskusteltavaa. Neuvosto on kuitenkin periaatteessa se elin, jonka kautta maallikoilla on vaikutusmahdollisuus hiippakunnan käytännön asioihin.
Ruotsin piispa Anders on sanonut pastoraalineuvostosta näin:
"Pastoralrådet ska vara lekfolkets bemyndigade röst i stiftet. Rådet ska knyta ihop ämbete och lekfolk. Lyhört lyssnande åt båda håll är nödvändigt. Självständigt, på ett visionärt sätt ska rådet vaska fram de mest angelägna frågorna ur lekfolkets synvinkel och avgöra vad som är realistiska mål.” Sedan liknade han pastoralrådets roll med fyra ting: bollplank, gungbräda, gångjärn och rivjärn. Ett bollplank, som stiftsledningen med ömsesidig respekt kan bolla tankar med. En gungbräda, som samarbetar mot balans mellan ämbetet och lekfolket. Ett gångjärn, som förbinder olika verksamheter och skapar öppningar. Och ett rivjärn, som vid behov kan riva i och kritisera, men likt den heliga Birgitta ändå på ett mot Kyrkan lojalt sätt."
http:/mariebeb.rkkweb.nu/pastoralradet.htm
Norjan hiippakunnan pastoraalineuvoston kokoonpano esitellään täällä:
http://www.katolsk.no/okb/pro/
Tavallisia maallikoita on 20, hiippakunnallisia elimiä edustavia maallikoita lisäksi 5, pappeja tai diakoneja 3 ja sisaria 2.
ja Tanskan tilanne löytyy täältä:
http://www.katolsk.dk/2124/
Tanskassa neuvostoon kuuluu 41 jäsentä, joista maallikoita on 29, pappeja 6 ja sisaria 6.
Muissa Pohjoismaissa siis pastoraalineuvosto on mielletty nimenomaan maallikoiden äänitorveksi, kirkkoherrat eivät ole neuvoston jäseniä virkansa puolesta. Maallikoilta edellytetään kirkkolain mukaisesti tietenkin vakaata uskoa, hyviä tapoja sekä viisautta.
Aloituksesi ei ole millään tavoin tylsä tai aiheeton, vaan ajankohtainen, tuikitärkeä ja pohdiskeua herättävä.Yritän muotoilla omia ajatuksiani; sitten kirjoitan. Kaikki, joilla on kokemuksia tai käsityksiä pastoraalineuvoston toiminnasta ja käytänteistä, eivät välttämättä lue tätä palstaa, ainakaan kovin usein.
"Keskustelu pastoraalineuvostosta on kiinnostanut palstalaisia kovin vaisusti. Ehkä avauspuheenvuoroni oli tylsä, sekava tai muuten epäonnistunut."
Sinun olisi kannattanut käyttää esimerkiksi nimimerkkiä Sveitsiläinen tai sisällyttää otsikkoon sanat isä Jan, niin lukijoita olisi ollut reilusti yli 10.000! Ei millään pahalla, mutta sellaiset ovat tämän palstan tunnelmat.
Keskustelu pastoraalineuvosta olisi toki hyvin mielenkiintoinen (kiitos muuten sinulle!). Mielestäni Suomen piispa Wróbelin hiippakunnassa olemme tottuneet siihen, ettei mitään muutu ja että kaikki hyvätkin aloitteet ovat aivan turhia jos/kun hiippakuntaa hallitaan epädemokraattisesti ja maallikkoja syrjäytetään (paitsi silloin kuin tarvitaan heidän taloudellista tukeaan).
Kaksi viikkoa sitten piispa on tehnyt erittäin hyvän aloitteen isä Janin tapauksessa. Kykeneekö kuitenkin sama piispa ymmärtämään, että katolinen kirkko koostuu myös maallikkoista? Haluaisin olla optimisti ja tästä syystä olen odottavalla kannalla - ilman illuusiota.
Nyt kun isä Janin asiassa on päästy ratkaisuun tai ainakin ratkaisevasti alkuun ja yleinen tyytyväisyys ja hyvä tahto isä Janin ystävien keskuudessa vallitsee, piispalla olisi todellinen etsikkoaika hedelmälliseen vuorovaikutukseen maallikoiden kanssa.
Miten piispan päätös pastoraalineuvoston rakenteellisesta uudistamisesta sopii yhteen tällaisen hedelmällisen vuorovaikutuksen kanssa? Ei kovin hyvältä vaikuta.
Mikähän järki siinä on olevinaan, että kirkkoherrat tulevat neuvoston jäseniksi? He ovat jo pappienneuvostossa, missä heillä on täydet mahdollisuudet tuoda esiin seurakuntiensa asioita omasta näkökulmastaan. Pastoraalineuvostossa he pelkästään jo olemalla läsnä saavat maallikot tuntemaan olevansa jonkinlaisia seurakuntiensa muka-edustajia, toisen luokan edustajia, joilla on näennäisoikeus ilmaista mielipiteitä. Tässä tilanteessa varmaankaan ei neuvoston keskusteluun tuoda kaikkia niitä asioita, joista pastoraalineuvoston olisi hyvä keskustella, piispalle informaatioksi ja hiippakunnan parhaaksi.
Ainakin niistä mahdollisista seurakuntien ongelmista tullaan neuvostossa vaikenemaan, jotka ovat syntyneet kirkkoherran ja maallikoiden välisistä hankauksista. Niitäkin varmaan ajoittain on. Ja niistäkin piispan olisi hyvä jotain tietää. Jos pastoraalineuvosto ei voi näistä asioista keskustella, vaarana on, että maallikot passivoituvat entisestään.