Onko kenelläkään kokemusta huumeongelmasta, joka on saatu sotareissulla?
Isö-isäni oli mukana -39-44 sodassa ja haavoittuikin aika vakavasti. Hänellä oli kuitenkin huumeongelma tuliaisena siviliin. Tämä oli melkoinen ongelma perheessämme ja vanhempani yrittivät saada apuakin papan ongelmiin, mutta tuloksetta. Piti kuulema vain ymmärtää!
Aihe tuntui olevan varsin "tabu", tai siitä ei tuolloin edes tiedetty. Pappa ei kuitenkaan saannut apua.
Olen yrittänyt selvittää tätä ongelmaa, koska tiedän ettei pappa ollut ainoa ongelmineen. Olen käsittänyt, että amfetamiini oli se aine jota pappa tarvitsi, oli koukussa.
Isö-isäni oli mukana -39-44 sodassa ja haavoittuikin aika vakavasti. Hänellä oli kuitenkin huumeongelma tuliaisena siviliin. Tämä oli melkoinen ongelma perheessämme ja vanhempani yrittivät saada apuakin papan ongelmiin, mutta tuloksetta. Piti kuulema vain ymmärtää!
Aihe tuntui olevan varsin "tabu", tai siitä ei tuolloin edes tiedetty. Pappa ei kuitenkaan saannut apua.
Olen yrittänyt selvittää tätä ongelmaa, koska tiedän ettei pappa ollut ainoa ongelmineen. Olen käsittänyt, että amfetamiini oli se aine jota pappa tarvitsi, oli koukussa.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Ei ole meidän suvussa vastaavaa ollut.
Olen kyllä kuullut että joillekkin on sodan jälkeen kehittynyt huumeriippuvuus. Sodan jälkeen vammoja vartalo täynnä niin eihän siihen muu lääke auta kuin erittäin vahvat kipulääkkeet jotka voidaan luokitella huumeiksi.
Taitaa pappasi olla kuollut jo?
Tai sodan jälkeen myös monet alkoholisoitui kun piti saada alkoholia sodan jättämään ahdistukseen, jos pappasi korvasi viinan amfetamiinilla... ?
Aihe on kiinnostanut siksi, että perheemme kärsi melkoisesti tuosta ongelmasta ja vanhempani jäivät yksin hänen ongelmiensa kanssa.
Papalla oli myös alkoholin kanssa ongelmaa, mutta olen käsittänyt isäni puheista, että tämä huumeongelma oli se pahempi. Riippuvuus amfetamiiniin oli todella saatu lääkkeestä, jolla jaksettiin pidempäänkin, "pervitiinistä" on ainakin puhuttu.
Minua on jäännyt kaivelemaan se, että pappa ei saannut ongelmiinsa apua, mutta samaan aikaan kyllä hoidettiin "oikeita" sotavammoja ja aloitettiin niiden kuntoutuksia.
Sodasta jäi huumeongelma, varsinkin haavoittuneille, joilla oli kovia kipuja.
Mutta koukkuun jäi myös miehiä joille annettiin, ns. saksalaispakkauksissa amfetamiinijohdannaisia , jotta pysyivät hereillä ja jaksoivat taistella vuorokausi kaupalla, ko. pillerit veivät myös nälän tunteen, ruokahuolto kun ei aina pelannut kaikkein kiivaimmilla taistelualueilla.
Suomi sai nuhteita WHO-lta vielä 50-luvulla huumeita käyttävistä sotaveteraaneista.
Asia oli todellakin tabu ja siitä haluttiin vaieta, aiheesta oli dokumentti viime talvena, olisikohan ollut 1-dokkari.
Alkoholismi tuli myös yhdeksi unohtamiskeinoksi, lähes kaikki sodassa olleet kärsivät siitä.
Olen kuullut juttuja tuosta sodan jälkeisestä ajasta, että silloin ei ollut sopivaa jutella aiheesta. Asiaa hissuteltiin vaan. Esim. sodassa ollut mies halusi puhua vaimon kanssa kuinka kaverit jäivät pommin alle niin vaimo hissuttelee vieressä ettei asiasta puhuta. Ei ihme jos viinapullo on ollut ainoa lohtu... tälläistä olen kuullut.
Meidän pappa ei edes puhunut sodasta, isäni ja setäni eivät edes tiedä kunnolla mitä pappa teki sodassa, sotilasarvokin on vain arvailua, ei kuitenkaan sotamies, vaan ylempi.
Alkoholi on ollut varmaan se helpoin ymmärrettävä ongelmana, mutta kuten meillä oli vielä tämä ongelma huumeiden kanssa, joka oli rintamalta saatu. Tänä päivänä vaadittaisiin korvauksia kummakseen, jos aiheutettaisiin vastaavalla lailla huumeriippuvuus antamalla "aineita", että jaksetaan.
Olen monta kertaa miettinyt, että kuinka monessa perheessä kärsittiin samasta ongelmasta kuin meillä, eikä sitä tiedetty.
Meillä pappa vanhana Helsinkiläisenä osasi kiertaa lääkäriltä toiselle (olen vanhoista kirjeistä lukenut) lääkkeiden perässä ja täällä maalla asuessaan loppu vuotensa kiertely lääkkeiden perässä jatkui.
Vanhempani yrittivät todella saada apua papan ongelmiin, ainoana mahdollisuutena olisi ollut mielisairaala, jonne isäni olisi hänet antanut hoitoon, mutta setäni ei moiseen suostunut (hän ei joutunut juuri niiden ongelmien kanssa olemaan tekemisissä). Taustalla oli tietysti yhteiskunnallinen asemamme, pappa toimi suhteelisen arvostetussa ammatissa ja setä vielä arvostetummassa. Oman isän passittaminen "hullujen huoneelle" ei sopinut virkamiehelle ja politiikassa mukana olevalle.
Isäni katkeroitui tästä sotainvaliidien eriarvoisesta kohtelusta ymmärrettävästi!
Tiedän ja tunnenkin pari papia, joilla oli huumeongelma ja mahdollista siten, että yksi veljeksistä oli lääkäri.
Nämä ovat asioita, joista ei puhuta. Kuten ymmärrettävää onkin, halutaan nähdä vain ne mukavat asiat, mutta sellaisia luurankoja näistä asioista pkkaa tulemaan itse kunkin sukulaisen kaappiin.
Näin sen dokumentin, jossa vanha sotaveteraani kertoi omasta huume riippuvuudestaan ja varmaan suurelle osaa suomalaisista tämä oli aivan uutta, että sodasta jäi narkomaaneja.
Näin myös Markku Pölösen haastattelun, jossa hän kertoi, ilmeisesti elokuviensa taustatöitä tehdessään myös törmänneensä sodan jälkeiseen huumeongelmaan. Hän mainitsi myös Suomen saanneen nuhteita huumeista.
On vain arvailujen varassa, kuinka monessa perheessä koettiin nämä huumeiden riippuvuudesta aiheutuneet ongelmat sodan jälkeen.