Luterilainen kirkko kertoo meille, että ihmistä ei saa uhrata talouden alttarille, että köyhiä pitää auttaa, että on oltava suvaitsevainen vähemmistöjä kohtaan...
Monelle saattaa siis syntyä sellainen vaikutelma, että kirkko on jonkinlainen suomalaisten kollektiivinen omatunto. Jonkinlainen ylin moraalinen auktoriteetti. Pienen ihmisen puolustaja nro 1.
Mutta näinhän ei ole. Älkää antako kirkon propagandistien sumuttaa itseänne!
Ensinnäkin kirkko on noin sata vuotta myöhässä. Näitä samoja hyviä asioita on työväenliike ajanut jo 100 vuotta sitten. Silloin joskus vuonna 1900, kun rovasti jutteli mukavia porvarien kanssa, kiersivät suomalaiset sosialidemokraatit köyhän kansan parissa ja antoivat toivoa paremmasta... He eivät jaaritelleet eivätkä jeesustelleet, vaan kävivät todellista taistelua kurjuutta ja tietämättömyyttä vastaan.
Nyt kun kaikki poliittiset liikkeet vasemmalta oikealle ovat ottaneet hyvinvointivaltion ylläpidon päämääräkseen, on kirkonkin hyvä hypätä samaan kelkkaan. Satojen vuosien ajan kirkko katsoi sormien läpi sortoa ja vääryyksiä, kertoi sorretuille että "kärsimys jalostaa sielua". Mutta nyt on siis toinen ääni kellossa...
Toiseksi on muistettava, että kirkkohan on vain yksi monista organisaatioista (Punainen Risti, Amnesty, luonnonsuojelujärjestöt, lastensuojelujärjestöt, AA-liike jne.) jotka tekevät työtä paremman yhteiskunnan puolesta. Kun ottaa huomioon kirkon valtavat verotulot, niin tulokset eivät muihin organisaatioihin verrattuna ole kovin hääppöisiä. Kirkko kun haaskaa resurssejaan valtavasti hengelliseen höpötykseen konkreettisten toimien sijasta.
Kolmanneksi on syytä huomata, että kirkko ei edelleenkään ole kaikkien ihmisoikeuksien kannattaja. Esim. homoseksuaalisuuden hyväksyminen tuottaa kirkolle yhä suuria vaikeuksia. Myöskään ateistien suuntaan ei varmastikaan paljon sympatiaa tunneta. Ikivanhat ajatusluutumat hallitsevat yhä kirkon suhtautumista moniin vähemmistöihin...
Todellisuudessa kirkko on siis ensisijaisesti rituaalikone. Se on rituaalikone, joka yrittää epätoivoisesti päästä mukaan aikamme eettisiin keskusteluihin. Se on rituaalikone, jota sen historiallisen merkityksen vuoksi saatetaan jopa joskus kuunnella.
Monelle saattaa siis syntyä sellainen vaikutelma, että kirkko on jonkinlainen suomalaisten kollektiivinen omatunto. Jonkinlainen ylin moraalinen auktoriteetti. Pienen ihmisen puolustaja nro 1.
Mutta näinhän ei ole. Älkää antako kirkon propagandistien sumuttaa itseänne!
Ensinnäkin kirkko on noin sata vuotta myöhässä. Näitä samoja hyviä asioita on työväenliike ajanut jo 100 vuotta sitten. Silloin joskus vuonna 1900, kun rovasti jutteli mukavia porvarien kanssa, kiersivät suomalaiset sosialidemokraatit köyhän kansan parissa ja antoivat toivoa paremmasta... He eivät jaaritelleet eivätkä jeesustelleet, vaan kävivät todellista taistelua kurjuutta ja tietämättömyyttä vastaan.
Nyt kun kaikki poliittiset liikkeet vasemmalta oikealle ovat ottaneet hyvinvointivaltion ylläpidon päämääräkseen, on kirkonkin hyvä hypätä samaan kelkkaan. Satojen vuosien ajan kirkko katsoi sormien läpi sortoa ja vääryyksiä, kertoi sorretuille että "kärsimys jalostaa sielua". Mutta nyt on siis toinen ääni kellossa...
Toiseksi on muistettava, että kirkkohan on vain yksi monista organisaatioista (Punainen Risti, Amnesty, luonnonsuojelujärjestöt, lastensuojelujärjestöt, AA-liike jne.) jotka tekevät työtä paremman yhteiskunnan puolesta. Kun ottaa huomioon kirkon valtavat verotulot, niin tulokset eivät muihin organisaatioihin verrattuna ole kovin hääppöisiä. Kirkko kun haaskaa resurssejaan valtavasti hengelliseen höpötykseen konkreettisten toimien sijasta.
Kolmanneksi on syytä huomata, että kirkko ei edelleenkään ole kaikkien ihmisoikeuksien kannattaja. Esim. homoseksuaalisuuden hyväksyminen tuottaa kirkolle yhä suuria vaikeuksia. Myöskään ateistien suuntaan ei varmastikaan paljon sympatiaa tunneta. Ikivanhat ajatusluutumat hallitsevat yhä kirkon suhtautumista moniin vähemmistöihin...
Todellisuudessa kirkko on siis ensisijaisesti rituaalikone. Se on rituaalikone, joka yrittää epätoivoisesti päästä mukaan aikamme eettisiin keskusteluihin. Se on rituaalikone, jota sen historiallisen merkityksen vuoksi saatetaan jopa joskus kuunnella.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Olen samaa mieltä. Tosin parempaan suuntaan sentään kirkkokin on mennyt aimoharppauksin. Vielä löytyy kuitenkin parannettavaa.
No niin, tuon voisi tietysti ottaa provokaationa... Jos jokin on myöhässä, niin työväenliike. Kas kun kirkko (tarkoitan nyt maailmanlaajuista uskovien joukkoa, ekklesiaa, en yksittäistä ev. lut. kirkkoa)puolusti sorrettuja, sairaita ja köyhiä jo heti Jeesuksen ajan jälkeen Rooman valtakunnassa.
Roomalaiset heittivät tyttövauvoja ja muita ei-toivottuja lapsia tien vieriin kuolemaan, mutta kristityt pelastivat heidät ja kasvattivat heitä. Kristityt alkoivat vastoin Rooman tapoja (ja jopa Paavalinkin neuvoja) luopua orjien pidosta. Kristillinen kirkko perusti yliopistolaitoksen, jota kautta lääketiede syntyi. Luostarilaitos auttoi ja koulutti köyhiä. Se, että kirkko MYÖHEMMIN ritualisoitui ja alkoi lämmetä sisään, ei siis ole koko totuus.
Homouden hyväksyminen taas ei ole ihmisoikeuskysymys. YK ei ole määritellyt vapautta homouden toteuttamiseen ihmisyyden mitaksi. Homoilla on ihmisoikeudet luonnostaan, Jumalan luomistyön perusteella. Seksuaalisella suuntautumisella on yhtä vähän tekemistä ihmisoikeuksien kanssa kuin vaikkapa jonkin harrastuksen harjoittamisella.
Työväenliike tunnustaa kyllä velkansa kristinuskon yleville perusperiaatteille. Varhaisen sosialismin piirissä oli paljon ns. kristittyjä sosialisteja, jotka pitivät Jeesusta eräänlaisena sosialismin esitaistelijana, ja uskoivat kristinuskon muodostavan hyvän pohjan uudelle oikeudenmukaisemmalle yhteiskunnalle.
Valitettavasti Suomen luterilainen kirkko (ja kaikki muutkin kirkot?) asettui kuitenkin alusta asti lujasti suurpääoman puolelle. Olihan sillä itsellään suuri varallisuus ja vakiintunut valta-asema. Jokainen sosialisti oli automaattisesti palkkapapin vihollinen. Ei siis mikään ihme, että vuonna 1918 olivat monet papit innokkaita valkoisen terrorin kannattajia.
Kirkon arvovaltaa on arvioitava sen lähihistorian mukaan. Ei sillä ole mitään merkitystä, mitä jotkut varhaiskristityt ovat tehneet joskus vuosina 230 ja 340.
Suomalaisen kannalta merkitsevää on se, mitä oma luterilainen kirkkomme on puuhastellut 1800- ja 1900-luvuilla. Kuinka tosissaan se on ollut köyhien puolella? Kuinka hyvin se on viihtynyt valtaeliitin seurassa?
Jos Jeesus tulisi takaisin maan päälle tavallisen kansalaisen hahmossa, niin kuka tietää, ehkäpä hän liittyisi vasemmistoliittoon valtionkirkon sijasta?
Näin on, Suomessa vaikutti aikoinaan -ja oli jopa suosittukin- kristillinen työväenjärjestö. Nykyisin se tosin on jo henkitoreissaan. Kirkko on liikkunut usein aatteellisten suhdanteiden mukaan: ennen sotia papit olivat usein kiihkokansallismielisiä, sotien jälkeen ja erityisesti 1960- ja 70 -luvuilla kommunistipapit taas olivat muotia. Nykyisin moni pappi tukee ns. vapautuksen teologiaa, latinalaisen Amerikan kommunistista, maallistunutta vallankumousteologiaa. Muuten: kun arvostelet kirkkoa, niin mitä ajattelit asialle tehdä? Jos nimittäin olet kirkon jäsen, niin sinä olet osasyyllinen epäkohtiin. (Ulkonainen) kirkko on se, miksi jäsenet sen tekevät.