Mistä löytäisin taas elämän haluut?? Menetin vähän aikaa sitten rakkaani, minulle jäi kolme lasta hoidettavaksi. Mutta en millään saa kiinni elämästä enää.. Kaipaan pois.. Tiedän että on jatkettava lasten takia, mutta miten??Tunnen jatkuvaa syyllisyyttä siitä että elän. Olisipa minun aikani ollut loppu ennemmin!!
Kuoleman kaipuu
!!!!!!!
41070
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Olen pahoillani menetyksestäsi. Mutta lapsesi (3) tarvitsevat sinua ja olisiko rakkaasi halunut että jätät heidät heitteille ja kuolet suruun. Kun on kysymys lapsista äiti usein saa voimaa jatkaa ja keskittyä vain selviämiseen että voi tukea lapsia. Mutta jos et jaksa hae apua ja puhu ja ota selvää miksi tunnet niinkuin tunnet. Itse jäin kahden lapsen kanssa yksin, mutta olin luvannut jaksaa ja huolehtia lapset täysi-ikäisiksi. Ehdimme puhua ennen kuolemaa. Ja nyt aina kun väsyttää tai en jaksaisi, muistan hänen ilmeensä ja pyyntönsä että minä jaksaisin. Niinpä usein ajattelen hänen seuraavan meitä taivaasta ja yrittävän auttaa. Lapset itse ovat luoneet kuvia (en ole pannut heidän päähänsä) isästä pilven päällä jne, turvallisena hahmona jolle voi puhua ja joka henkenä auttaa. Niin me pärjäämme päivä kerrallaan,
hyvä ottaa yhteyttä esim. mielenterveysseuran kriisityöntekijään (se ei tarkoita, että olisi hullu). Heidän kanssaan keskustelemalla saatat päästä tuskassasi eteenpäin ja alkaa nähdä valoa edessäsi. Heillä on kyky auttaa, joten älä jää yksiksesi murehtimaan. Lapsesi tarvitsevat sinua...
Otan osaa suruusi.
Sinun olisi paras tosiaankin ottaa yhteyttä kriisiryhmään ja keskustella tuosta syyllidyydentunteesta. Tuttu juttu minullekin ja ihan syyttä.
Muista, että nyt sinä olet todella tarpeellinen lapsillesi. Sure surut, anna surulle aikaa. Elämän halu tulee sitten joskus..
Päivä päivältä. Elämä jatkuu! En olisi uskonut.
Mutta huomaan, vaikka kuinka vaikealta aamuisin tuntuu, illalla huomaa sen olevan melkein ohi.
Ei tämä helppoa ole. Mutta just kuten te sen kirjoititte.
Vaikka kuinka haluais antaa periksi, lapset tarvitsevat minua nyt, enemmän kuin koskaan.
En aio luovutta, vaikka mikä olisi. On taisteltava.
En kyllä usko että jaksan, mutta teen parhaani koska en muuhun kykene.
En ole vielä päässyt paljoakaan eteen päin. Olen vain tajunnut että en voi aiheutta lisää harmeja lapsilleni.
Jos minulla on vaikea, miltä heistä sitten tuntuu???!!!
Kiitoksia vastauksista, kannustuksista.
Voimia teillekin!