Äitini kuoli vähän aikaa sitten ja hän oli tosi tärkeä koko perheelleni ja tyttäreni joka on 12v otti asian silleen että purkaa kiukkuna surunsa ja nyt tuli vielä lisäksi tiedote kotiin että hänen luokka kaverinsa oli kuollut niin hän ei enää suostu kuuntelemaan eikä puhumaan kuolemasta mitään. lapsellani on ollut aina ongelmia ja nyt on oikeasti pelko että mihin suuntaan tästä mennään. olisi tosi kiva jos joku voisi sanoa edes jotain vinkkiä mitä tehdä.
mitä
tehdä
2559
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 2
Vanhimmat
pikkuveljelle se oli raskas asia , ja surustaan hän ei pysty puhumaan. Surua on kuitenkin olemassa mutta tavallaan lukkojen takaa.
Vanhemmat puretaan surumme osittain puhumalla, minä kirjoittamalla, ja joskus jopa puran vihaa mieheeni ym.Normaalia.
Poikani purkaa suruaan sairaalapiiriin, johtuen huonosta kohtelusta jotta sai kun veli kuoli. Ei murrosikäistä saa puhumaan ammattiauttajien tai vanhempienkaan kanssa jollei hän ole itse yhteistyöhaluinen.Viha kuolemaa kohtaan on hänelläkin, ja se purkautuu vihaan meihin.
Kiroilua, huutamista ym.
Mieheni on jo monta kertaa niellyt niinh suurta tuskaa että pelkään jo hänen puolesta. Lapsemme on ainut minkä takia me elämme, ja kun lapsikin on vaikea samalla kun itse suree, pelkään jo isän elämänhalun loppuvan joku päivä.
Sanoin vaan miehelleni joka purkaa surua lapsensa menetyksestä sekä surun poikamme surusta.
- Kun lapsi ei pysty käsittelemään veljensä kuolemaa , ja molemmat ymmärrämme sen kun on hyvä päivä, mihin haluat että poikamme purkaa vihaansa kuolemaa kohtaa? Koulu? Kaverit? Yhteiskunta? viinaan? Huumeet? Opettajat?
Eikö loppujen lopuksi kaikista vaihtoehtoista me vanhempina ollaan se paras vaihtoehto?
Näin me yritämme selvitä. Odotetaan vaan että lapsi aikuistuu sen verran että kuolemasta on helpompi puhua hänen kanssa hänen ehdoilla.
Ehkä meille tulee eteen jopku paikka elämässä , jossa lapsemme voi olla avuksi ja auttaa , lohduttaa jotain joka joutuu samaan tilanteeseen kuin me ollaan nyt. Ehkä hän joskus silloin tavallaan saa purettua omaa suruaan mitä juuri nyt ei pysty käsittelemään.
En tiedä tuleeko näin käymään.Ei sitä toivoakkaan halua.
Otan päivän kerrallaan vaan ja yritän itse purkaa pahaa oloani jollakin järkevällä tavalla jotta jaksan olla se likaämpäri lapselleni.
kaikkea en minäkään siedä. samalla tavalla yritän kasvattaa hänet kuin ennen suruamme.
Sanon etten pidä siitä miten hän huutaa, kiroaa jne..sanon että pahoitan mieleni.
Jos saat lapsesi puhumaan ammattiauttajan kanssa , se voi auttaa. Jollei..en osaa neuvoa muuta kun rakastaa häntä enemmän kuin koskaan ennen. Sitä minäkin yritän ja ei siitä ainakaan haittaa ole.Välillä meillä on hyviä päiviä, ja koitan ottaa ilon irti silloin jotta taas jaksaa kun pilvet mustuu kotona.
pääsi lasten psykiatrin hoitoon. Tie oli tuskaisan pitkä, mutta kannatti. Yksin ei kannata yrittää, vaan käyttää se apu jota tänäpäivänä on saatavilla.
Vieraalla ja ammattinsa osaavalle on helpompi avautua kuin liian läheiselle. Äitinä sitä haluaisi pitää osata myöntää oma voimattomuutensa. Kirjoittaessasi tänne teit sen ja lääkärin lähetteellä tai mielenterveystoimiston hoitajan kautta psykiatrille pääsee.
Kuolemasta ei kannata yrittää puhua, se tekee kipeää. 3- vuotisekin sen ymmärsi, 12- vuotias ymmärtää ja osaa pelätä sitä. Syntyy tunnelukko joka haittaa koko elämänajan ellei sitä saada purettua ajoissa ja ammattitaidolla.
Kaikkea hyvää ja voimia Teille kaikille!