Rankan eron jälkeen, palasimme ex:n kans yhteen. Vain jotta lopullinen ero tulisi. Hän on poissa, eikä enää voi ottaa kiinni menettettyä aikaa!!!
Miksi emme saaneet käyttää tätä tilaisuutta. Menetin koko elämäni. Eron laitoin minä alulle, ja nyt syyllistäni itseäni hänen kuolemasta. Ja kaikki mikä jäi saavuttamatta. Toki iloitsen ajasta jonka sain viettää hänen kanssa. Mutta en ymmärrä, miksi nyt????
Miksi hän?
Jäin yksin lastemme kans. Miten tästä eteen päin. Tiedän että on jatkettava.
Mutta en osaa, kaikki mitä teen, joka paikka, ihan kaikka muistuttaa hänestä. Enkä halua kokea niitä ilman häntä.
En osaa päästää irti, on aivan kuin hän vaan olisi matkoilla, vaikka tiedän että hän ei palaa.
Päässä pyörii, välillä kaduttaa, välillä suuttuttaa, välillä itkettää.
Välillä tuntuu kuin olisin unessa. Vain huomatakseni että elän karua totuutta.
Hän on poissa!
En tunne eläväni, ei mikään tunnu miltään. Lasten takia on pakko yrittää nähdä huominen, jota en haluaisi tulevan.
Tiedän että en voi luovuttaa. En voi, enkä saa.
Mutta vaikka kuinka taistelisin huomista varten, ei voimat riitä. Mutta jatkaan yrittämistä, jostain, jotenkin on jaksettava. Ja kyllähän on päivät menneet. Joka illan jälkeen koittaa uusi aamu, uusi päivä. Mutta myös uudet kyynneleet, vaikka sama suru, sama ikävä pysyy. Mikään ei muutu.
Kuuntelen rauhassa Johanna Kurkelan lauluja, samaistuun muutamaan, kyynneleet virtaavat. Ei tämä ikävä mihinkään mene. Sytytän kynttilän, muistan meidän ihania aikoja. Uneksin menneitä aikoja, odotan kunnes kohtaamme taas.
Haluan uskoa niin tapahtuvan. Että hän odottaa minua rajan tuolla puolella. Että vielä tulee tilaisuus sanoa kuinka paljon rakastan! Että ei kaikkea olla menetetty!
Miksi emme saaneet käyttää tätä tilaisuutta. Menetin koko elämäni. Eron laitoin minä alulle, ja nyt syyllistäni itseäni hänen kuolemasta. Ja kaikki mikä jäi saavuttamatta. Toki iloitsen ajasta jonka sain viettää hänen kanssa. Mutta en ymmärrä, miksi nyt????
Miksi hän?
Jäin yksin lastemme kans. Miten tästä eteen päin. Tiedän että on jatkettava.
Mutta en osaa, kaikki mitä teen, joka paikka, ihan kaikka muistuttaa hänestä. Enkä halua kokea niitä ilman häntä.
En osaa päästää irti, on aivan kuin hän vaan olisi matkoilla, vaikka tiedän että hän ei palaa.
Päässä pyörii, välillä kaduttaa, välillä suuttuttaa, välillä itkettää.
Välillä tuntuu kuin olisin unessa. Vain huomatakseni että elän karua totuutta.
Hän on poissa!
En tunne eläväni, ei mikään tunnu miltään. Lasten takia on pakko yrittää nähdä huominen, jota en haluaisi tulevan.
Tiedän että en voi luovuttaa. En voi, enkä saa.
Mutta vaikka kuinka taistelisin huomista varten, ei voimat riitä. Mutta jatkaan yrittämistä, jostain, jotenkin on jaksettava. Ja kyllähän on päivät menneet. Joka illan jälkeen koittaa uusi aamu, uusi päivä. Mutta myös uudet kyynneleet, vaikka sama suru, sama ikävä pysyy. Mikään ei muutu.
Kuuntelen rauhassa Johanna Kurkelan lauluja, samaistuun muutamaan, kyynneleet virtaavat. Ei tämä ikävä mihinkään mene. Sytytän kynttilän, muistan meidän ihania aikoja. Uneksin menneitä aikoja, odotan kunnes kohtaamme taas.
Haluan uskoa niin tapahtuvan. Että hän odottaa minua rajan tuolla puolella. Että vielä tulee tilaisuus sanoa kuinka paljon rakastan! Että ei kaikkea olla menetetty!
Vastaukset 1
Vanhimmat
ja pahan olosi. Kun kaipaa , kun itkettää ja lopulta alistuneen tyhjyyden.
Otan osaa suruusi.