Isälleni.

Ajattelin kirjoitta kaikesta sisälläni kantamastani isälleni näin:
"Anna anteeksi, että lähdin. Tajusin, kun rahaa oli vain 30e, että täytyy kai elää omillaan. Sillä en olisi elänyt kovin pitkään. Ja samaahan oli jatkunut jo koko opiskeluvuoteni ajan. Aina samanlaista rahasta tappelua. Ette kai tajunneet yhtään, että tarvitsin ruokaa ja matkat teidän luokse. Muuhunhan en rahaa käyttänyt ja silti se oli aina lopussa. Menin töihin kesäksi ansaitakseni sen oman rahani elämiseeni. Nyt opiskelen taas ja koitan etsiä elämäni tien omia polkujani kulkien. Ehkäpä musta tulee hyvä koneistaja taikka ajoneuvonasentaja. Duunari. Olen ihan tyytyväinen elämääni nyt. Elämä on täynnä ratkaisuja. Jotkut niistä ovat hyviä ja toiset huonoja. Ja kaikilla asioilla on myös hyvät ja huonot puolensa. Ikävä vaivaa. Olethan sentään mun rakas isäni. Hyvä isä. Sitä en unohda ikinä. Tuntui vain niin väärältä. Tuntuu niin tyhmältä kirjoittaa tätäkin. Niin paljon ajatuksia sanottavana. Vaikka ne näyttävät tyhmiltä kirjoitettuna, ne ovat ajatuksissa suuria. En edes saa kaikkia puettua sanoiksi. Tiedäthän sen mikä ei kuulu joukkoon-jutun. Sellainen painostava ilmapiiri joka asiassa. Kun piti olla teidän kanssa sosiaalinen vaikka halusin olla yksin ja lukea hyviä kirjoja. En oikeasti ole siitä sosiaalisimmasta päästä. Kun sanoin jotain, niin äitipuoli oli heti moittimassa ja viisastelemassa. Siitäkös epäsosiaalisuuteni kasvoi. Yritin kuitenkin tehdä asiat niin kuin toivoitte. Mistään ikinä kiitosta kuulematta. Kovastihan kahdeksan vuoden aikana kasvoinkin. Luulen, että olisin aivan eri ihminen ja kaikki olisi paljon vaikeampaa ilman teidän kasvatustanne. Kiitos siitä. Toivottavasti et naura tms. saatuasi tämän. Terveiseni tulevat kuitenkin täydestä sydämestäni."