Matkustettuani viikon verran suloisessa Suomen maassa, tulin miettineeksi; onkohan meillä jokaisella, jokin oma sielun maisema, jossa mieli lepää ja sydän virkistyy?
Kansallisrunoilijamme, säveltäjämme ja maisemien maalaajemme, ovat sanoin, sävelin ja muotojen, sekä värien harmonialla vaikuttaneet lähetemättömällä jäljellään myöskin meidän mielikuviimme, kauneuden tajuumme ja ajatteluumme, sekä tunteisiimme, luonnon uljaudesta ja moninaisuudesta.
Onko sinulla, jokin oma sielusi maisema, lempipaikkasi, johon mielesi halajaa ja jossa tunnet parhaiten viihtyväsi?
Monesti sanotaan ihmisen kaipaavan samoihin maisemiin, jossa on syntynyt, tai viettänyt suurimman osan lapsuuttaan, taikka ne ihanimmat hetket.
Kuvaile tämä maisemasi ja kerro, miksi juuri se paikka sinua kiehtoo?
Kansallisrunoilijamme, säveltäjämme ja maisemien maalaajemme, ovat sanoin, sävelin ja muotojen, sekä värien harmonialla vaikuttaneet lähetemättömällä jäljellään myöskin meidän mielikuviimme, kauneuden tajuumme ja ajatteluumme, sekä tunteisiimme, luonnon uljaudesta ja moninaisuudesta.
Onko sinulla, jokin oma sielusi maisema, lempipaikkasi, johon mielesi halajaa ja jossa tunnet parhaiten viihtyväsi?
Monesti sanotaan ihmisen kaipaavan samoihin maisemiin, jossa on syntynyt, tai viettänyt suurimman osan lapsuuttaan, taikka ne ihanimmat hetket.
Kuvaile tämä maisemasi ja kerro, miksi juuri se paikka sinua kiehtoo?
Vastaukset 21
Vanhimmat
Voit halutessasi kuvata sielusi maiseman, joko runona, tarinana, tai haluamallasi tavalla.
-- katsotaan löytyykö täältä kansallisrunolijan otetta--:-)
Kaiken kauniinkin luonnonmaiseman rinnalla sieluni maisema hakeutuu lapsuuden ja nuoruuden maille.
Korkeiden talojen vieritse kulkemaan,jotka mahtipontisina aina vain korkeammalle tänäkin päivänä näyttävät nousevan.
Märän asvaltin lämmin tuoksu kesäpäivien sadekuurojen jäljiltä.
Pienten puistojen virkistävä vihreys keitaana kivitalojen välissä.
Ihmisten paljous,tapahtumarikkaus,kanssakäymisen vahva elämänmaku.
Meren tuoksu ja tuulet,lokkien huudot torien myyntikojut.
Oi lapsuuden aikaa,kaikki aistit niin vastaanottavina...
Yhtälaisesti kaupungin lapsi löytää omassa asuinympäristössään sen ikimuisten maiseman.
Märkä asvaltti tuoksuu sateen siihen soitettua.
Varmasti ne omat kujat ja porttikäytävät muistojesi tunnelmista löytyvät. Eikäpä se kaupunki kaukana ollut minunkaan kotisaareni kupeesta.
Yli peltojen kauas katse kantaa
lapsuuteni maisemiin mieleni usein palaa
unessa kuljen suuren joen rantaa
kuin mantraa toistan satakunnan laulun sanaa
Vaatimattomaan porilaiseen mielenlaatuun ei kuulu kehuminen, mutta en keskustelunaiheeseen liittyen voi mitenkään jättää mainitsematta...
Yyteri, vanha jokisuistoalue, Kokemäenjoki, Reposaari, Mäntyluoto ja Kirjurinluoto.
Kauas on maailman tuulet pojan kotiseudultaan vieneet, mutta tunnustan kaipuuni ja ehkäpä vielä kerran palaan takaisin...
Yyterissä on sentään tullut käydyksi, vaikkeivat nuo muut kertomasi maisemat kovinkaan tuttuja minulle.
...lausui äitini minulle ensimmäisen kerran, kun olin 6-7-vuotias. Sittemmin lausuin sen äidilleni hänen viimeisellä matkallaan. Tässä on kaikki: luonto, pyhyys, kaikki olevainen. Tähän kauniiseen maisemaan on niin helppo astua ja aina se herkistää minut maisemallaan, sanojensa kauneudella kyyneliin.
Alas kalliolta lapsi riensi
Äitins luokse riensi hän,
Lausui loistavalla katsannolla:
Nähnyt olen taivaan maan.
»Mitä haastelet, mun pienoiseni,
Mitä taivaan kaukamaast’?
Missä näit sä autuitten mailman?
Sano, kulta-omenain.»
Vuoren harjanteella kauan seisoin,
Katsahdellen koilliseen,
Siellä näin mä nummen sinertävän,
Honkametsän kaukasen.
Puitten kärjill’ näin mä kunnaan kauniin,
Armas päivä paistoi siell’,
Ylös kunnaan kiirehelle juoksi
Kultasannotettu tie.
Tämän näin ja sydämmeni riutui,
Kyynel juoksi poskellein,
Enkä ymmärtänyt miksi itkin,
Mutta näinhän taivaan maan.
»Ei, mun lapsein; sineydess’ ylhääll’
Taivaan korkee sali on,
Siellä lamput, kultakruunut loistaa,
Siell’ on istuin Jumalan.»
Ei, vaan siellä, missä ilmanrannall’
Kaukametsä haamottaa,
Siellä ompi onnellisten mailma,
Siellä autuitten maa.
Kyse on siis A. Kiven runosta Kaukametsä.
Nyt sait jo kyyneleet silmiin. Toki tunnistin runoilijan, sillä tämä teksti on tuttu minullekin.
Jos sanat voivat laulaa ja avata sydämen ovet selkoselleen, niin tässä runossa ne sen tekevät.
'jessus että kosketti*
eikö olekin kummmallista, miten Kivi on osannut vangita maiseman ja kaiken olevaisen näin kauniisti? Minulle tämä runo oli aikoinani ensi-innoittajani kirjallisuuteen, runoihin. Ja aina uudelleen sen sanoma, herkkyys säväyttää, enkä toki toivokaan sen loppuvan.
Minullekin tämä juro ja aikanaan kaltoin kohdeltu kirjalija on runoillaan erityisesti saanut innostusta kauniin kielemme tutkimiseen. Silti Seitsemää veljestä en oikeen pakkoluettuna jaksanut kovinkaan innostuneena tavata.
Eino Leinon teksti myös edelleen koskettavat.
Tää on juuri Niitä Runoja, jotka saa tipan linssiin :) Hyvin oli äitisi valinnut.
monissa, monissa asioissa suhteeni äitiini oli varsin problemaattinen. Mutta runouden suhteen hänen makunsa, tuntemuksensa oli pistämätön. Rippilahjaksi sain sen pakollisen kaulakorun lisäksi kortin, johon hän oli kirjoittanut minulle evästykseksi Aale Tynnin Kaarisillan. Kyllä sekin sai tipan linssiin.
Täällä löytyy sinun lisäksesi muitakin loistavia runonkirjoittajia (arkkis, yopollo, kuunkulkija etc). Pitäisiköhän laittaa aloitus lempirunoista, johon saa kirjoittaa lempirunojaan, joko omiaan tai muiden runoilemia?
Tuo meri muuten...en olisi itse koskaan uskonut, että sen vaikutus minuun olisi niin suuri, että meren rannalla kävellessäni unohdan jopa ajan.
hullumpi avausidea minusta. Onhan täällä kyselty kirjat ja musiikitkin. Saattaisi löytyä monta kaunista ja hauskaa runoa :)
Mitä olisikaan Aleksis Kivi vielä keksinyt, jos hänellä olisi ollut elonpäiviä.
Esimerkiksi voisi kehittää: Niin oli kuu kiertänyt tässä ihmiselon mittaamattomassa kierrossa omaa rataansa.
Kaiken kierrätyksemmekin äärellä teemme kysymyksemme kuullen omaa vastaustamme.
täällä taitaa olla nyt rekatun nikin käyttön viikko:-)
mutta siihen kuuluu Vanha naavapartainen Kuusi, jonka alla on Suuri Kivi. Varpaiden alla pehmeää sammalta, edessäpäin näkymä, joka sisältää maailman kauneimman väriyhdistelmän; kullankeltaisen viljapellon, männynvihreän metsän ja ukkosensinisen taivaan.
Se on kuva, jossa tunnen olevani 'kotona'.
Toisaalta meren äärellä koen voimakkaita tunteita. Sen pauhaavat aallot ja suolapärskeet kasvoillani saavat adrelaniinin virtaamaan. Peilityynenä hieman hämärällä se rauhoittaa ja auttaa keskittymään. Meri on kuin rakkaus. Se taas on kuva, jossa olen 'liikkeessä'.
, että koet kuusen puuna omanasi. Minulle taas kuuset ja männyt eivät tunnu läheisille. Kuusi luo synkät varjot, vaikkakin sitä pidetään kodin suojelijana.
Ehkä viihtyisin paremmin lehmuksen, tammen, tai vaahteran alla. Samal taas on mielyttävää.
Mutta viihdyithän meren äärelläkin.
Meri tosiaankin on kuin rakkaus:-)
" kuumemmin luin meri milloinkaan
voi suudelmasi kirvellä suutani....."
-laulaa*
mutta luulen, että tuo kuusi, kivi ja sammal -yhdistelmä tulee Aila Meriluodon lastenkirjasta Mestaritontun seikkailut :) Siitä 'opin' että suuret kuuset tietävät paljon salaisuuksia. Varmaan sitten aikanaan aloin ajatella, että kuuselle voi myös kertoa niitä salaisuuksia, sillä se osaa ne säilyttää.
Hih.. minulla pitäisi olla jossain 'runo' merestä, sellainen, jonka olen kirjoittanut 15-vuotiaana. Katson, jos löydän sen :) Aika vähän olen säilyttänyt noita teiniajan kynäilyjä, jossain vaiheessa ne alkoivat hävettää ja tulin hävittäneeksi monta rakasta päiväkirjaa. Nyt niitä osaisi jo arvostaa toisella tapaa!
Meri
Meri kohisee korvissani.
Meri virtaa suonissani.
Meri maistuu huulillani.
Tunnen vain kaipuuta merelle,
kauas,
ulottumattomiin,
paikkaan, jossa on vain
merta...
Se vetää minua puoleensa
kuin magneetti rautaa.
Kaipaan sitä
kuin sydän toista sydäntä.
Meri on
kuin mustekalan lonkerot,
jotka etsivät saalista,
löytävät saaliin,
ja tuohoavat sen.
Olenko minä meren saalis?
Vai onko se vain
loputonta kaipuuta,
joka tuntuu
kaikkialla ruumiissani?
Onko se kaipuuta merelle,
joka ottaa omansa?
(mayanna, 14 vuotta - hih)
on jäänyt mieleen rantamaisema.Voin vieläkin tuntea,miltä se mutainen kaislikko tuoksui..
Nyt aikuisena minun lempipaikkani on merenrannalla..Ilman että siellä on muita ihmisiä.Ihanaa istua siinä ihan yksin, ja katsella kun linnut lentelee ja aallot liplattavat..Silloin sitä joutuu ihan ihmeelliseen olotilaan..
ovatko toiset ihmiset enemmän veden äärellä viihtyviä ja toiset mieluimmin sisämaassa. Saattaa olla, että lapsuuden maisemalla on se tärkein osuus.
Minäkin koen mereen avaavan sielun olotilan. Auringossa välkehtivää vettä saattaisi tujotella tuntikaupalla.