hyväksyä kuolema,joka on jo ennalta tiedettävissä,vai kuolema,joka tulee yllättäen???
Onko helpompi
Karjalankägönen
142829
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Turvaa tilisi vahvistamalla puhelinnumerosi. Voit silloin palauttaa unohtuneen salasanan tekstiviestillä.
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 14
Vanhimmat
molemmat kuolemat koin viime talvena kuukauden sisällä, ja voin sanoa, että "odotettu" kuolema, henkilö siis jo hetken saattohoidossa, oli paljon helpompi hyväksyä, kestää ja ylitsepäästä kuin äkillinen kuolema.
Äkillisestä kuolemasta nyt kulunut puolivuotta ja vieläkin surutyö aika alkuvaiheessa.
Ajattelen niin, että jos tietää, että kuolemaa ei voi estää, surutyö alkaa jo ennenkuin ihminen on edes kuollut, ja on jotenkin siksi helpompaa... meille ainakin tämän saattohoidossa olleen läheisen kuoleminen oli jonkinlainen helpotus, että nyt ei enää ole kipua eikä tuskaa.
nämä siis vain minun ajatuksiani.
minäkin olen asian miettinyt.Kun saa tietää läheisen olevan parantumattomasti sairas,tulee ensin jonkinlainen shokkivaihe ja yrittää etsiä kaikenlaisia hoitomuotoja,joilla saisi parannettua läheisensä,tai ainakin lisäaikaa elää hieman kauemmin,mutta viimeistään saattohoidon alkaessa sitä pikkuhiljaa hyväksyy olemassa olevan tilanteen,jolloin surutyö pääsee alkamaan.Eihän se toki tee luopumista helpoksi,mutta antaa kuitenkin aikaa hyväksyä tuleva kuolema.!Kun taas nämä äkkikuolemat satuttaa yllättävyydellään-juuri äsken oli kaikki hyvin-nyt häntä ei enää ole.Vie paljon aikaa ja energiaa hyväksyä tapahtuman lopullisuus.Tunteet heiluvat epätoivosta toivoon-jospa hän ei olekkaan kuollut,vaan tulee kohta kotiin.Se kaipaus,jota molempien kuolemien kohdalla tuntee,on pitkä tie.Joskus menee päiviä,ettei ajattele koko asiaa,mutta sitten se arvaamatta hyökkää mieleesi-sydämeesi ja tulee jopa hieman syyllinen olo,kun saattoi unohtaa surun hetkeksi.Mutta tämä lienee sitä toipumista-unohtaa tuska hetkeksi,sitten päiviksi,jotka venyvät viikoiksi.Aika lienee se ainut parantava voima surussa-ja tulee pikkuhiljaa halu elää omaa elämää-ei vain surun kautta,vaan myös ilon kautta!!!Otan osaa suruusi!!!
hyväksymään lapseni kuolemaa, joka kuoli täysin yllätäin. Tosin en olisi hyväksynyt lapseni kuolemaa vaikka olisi kuollut sairauteen.
Nuoren ihmisen kuoleman kohdalla, asiat tavallaan menee päälaelleen luontoa vastaan.
Nuorten kuulluu elää ja minun olisi kuullut kuolla ennen lapseni.isovanhemmmatkin olisi kuulunut kuolla ennen lastani.
Siinä asiassa olen samaa mieltä, että jos lapseni olisi sairastunut , olisin jo tavallaan aloittanut jonkinasteen surutyön jo ennen kuolemaa, aivoni olisivat ymmärtäöneet että näin tulee käymään. Vaikkei lapseni kuollutkaan sairauteen, uskallan väittää että harva vanhempi on valmis luopumaan taistelusta, jolloin kuolema kuitenkin aina tulee tavallaan hieman yllättäin.
Mitä nyt olen maailmalla surfgfaillut on vanhempia jotka toden totta ei kestä katsoa kärsivää lastaan ja jo melkein toivoo lapsensa kuolevan ennen kuin kärsii kivuissa, mutta ne kirjoitukset mitä olen lukenut, niillä vanhemmilla on samaan aikaan iso ristiriita koska jokainen päivä lisää on aina lisäpäivä kuitenkin.
Äkkikuolemaan ei voi varautua alitajunnassaankaan.Sokki putoaa kuin pommi niskaan. Surutyö pääsee vasta alkamaan kun on edes ymmärtänyt koko asian olevan totta.
Molemmissa tavoissa omaisten kohdalla voi tuntua uskomattomalta että näin on käynnyt.Ja ajatuksia tyyliin - ei tämä voi olla totta, hän on vaan matkoilal ja palaa koska vaan.vaikka on haudannut oman lapsensa ja sen omin silmin nähnyt.
En olisi halunnut toisenlaista kuolemaa. Tavat miten joku kuolee on aina yhtä surullisia ja ikäviä. Itse en olisi halunnut valita tapaa. En olisi halunnut lapseni myöskään sairastaneen, ja lopulta hävinnyt taistelun. Olisin sannnut sanoa hyvästi, ottaa toivomuksia ja vaikka mitä ..siitä jäin paitsi. Mutta ei tarvinnut kärsiä lapseni puolesta .
Tuntuu varmasti julmalta kun näin sanon. Mutta periaatteessa jos vanhempi ihminen kuolee , tapa jolla kuolee on minulle juuri se ja sama. Kunhan ihminen ei kärsi. Hyväksyn todellakin vanhan ihmisen kuoleman. Vielä suuremmalla syyyllä asian ymmärtää jos on sairas.Mutta kenekään ei haluaisi kärsivän kivuissa.
Minusta tuli aika kylmä ja suorasukainen , minun ei ole tarkoitus loukata ketään tai väheksyä kenekään omaisen surua. En vaikka olisi vanhemmastakin ihmisestä kyse. Ymmärrän että ikävä on aina ja suuri on suru , kun rakkaan ihmisen menettää.
Minä en pelkää muuta kuolemaa kun sellaista missä kärsin, tai olen niin vammautunut etten itse pysty vaikuttamaan elämänlaatuuni. Tai etten itse pysty valitsemaan haluanko elää tai kuolla.
menetyksestäsi ja otan osaa suruusi!Niin monenlaisia kohtaloita tälläkin palstalla saa lukea.Aina toisen kokema menetys koskettaa-tulee mieleen ne omat tunteet,kun kuolema kävi vieraana.Toisen tuskien seuraaminen terminaalivaiheessa on raskas kokemus,mutta minua ei ole kaduttanut hetkeäkään se,että jaksoin istua siellä vuoteenvierellä-hirvittävästä hajusta huolimatta.Aina hänen katseensa kirkastui,kun tulin huoneeseen ja koko vierailun ajan hän puristi kättäni niin,että luulin luitten murskaantuvan.Hänellä oli kipuja,mutta jotenkin tunsin,että hän saa voimaa minusta puristaessaan kättäni-kuin roikkuisi kaikin voimin elämässä kiinni.Juuri tuota myös minä pelkään-en pelkää kuolemaa-pelkään suunnattomasti sitä tuskaa,mikä voi olla edessä,ennenkuin kuolema tulee.Nämä äkkiä luotani poistuneet ovat sittenkin jättäneet sen suurimman arven.Aina tulee mieleen se,miten paljon jäi sanomatta-kysymättä-kertomatta.Ikävä seuraa meitä surevia koko loppuelämämme,mutta on vain kohdattava huominen-ilman heitä ja ajateltava yli huomisen-elämä on elettävä jotenkin-loppu tulee sitten,kun on aika!!!
Noin minäkin ajattelen. Minulla myös kaksi läheisen kuolemaa, toinen erittäin tuore tapaus; saattohoidossa ollut vanhus ja sitä edellinen pienen sukulaispoikani kuolema yllättäen kesken kesäisten leikkien. Kuolemat olivat erilaisia. Toinen vasta elämänsä alussa terveenä ja energisenä, ja toinen elämänsä ehtoolla ja itsekin kuolemaansa toivoen tuskiensa kanssa kamppaillen.
lapsen äitinä on, että vaikka tietäisi kuoleman tulevan ennenaik., ei sitä siltikään halua/voi hyväksyä. Tästä aiheesta täällä ollaan keskusteltu/väitelty ennenkin. Olisin mielummin tietämättä lapseni tulevasta kohtalosta! Jos voisin valita, en soisi hänen kohdalleen tällasta hidasta kuihtumista. Voisi mennä äkillisesti ennalta-arvaamatta, jos mentävä olisi. Voisi surra sitten kun aika olisi, eikä tällain pitkitetysti, asia koko ajan tajunnassa. Tätä ei voi kuvitella, kuin vain toinen äiti samassa tilanteessa. Niin tai näin, ei esim. lapsen tai muun rakkaan kuolemaa voi hyväksyä välttämättä MISSÄÄN vaiheessa. Tämä onkin vain tätä elämää!
lapsensa kuolinvuoteen äärellä on niin käsittämättömän raskas kokemus-sen voi ymmärtää vain sen itse kokeneena!Lapsi,jota on vaalinut rakkaudella sisällään yhdeksän kuukautta-tuo hellyttävä ihmisenalku,joka tuo valon elämään-kuinka paljon rakkautta se vaatiikaan,kun hänestä joutuu luopumaan?Se on tragedia,josta ei koskaan selviä!Kaikki ne tuskaiset päivät,jolloin toivo vaihtuu luopumiseen-kuka sen voi ymmärtää paremmin,kuin äiti,joka valvoo pienokaisensa vierellä,katsoen kamppailua kuoleman ja elämän välillä?Kuka voi ymmärtää sen tuskan,jota äiti tuntee sydämessään,kun ymmärtää,että lapsi on menossa viimeiselle rajalle!Ehkä lapsen kysymykset;äiti,kuolenko minä nyt,satuttaa kaikkein kipeimmin!Mitä sinä voit siihen vastata?Rakkaani-pienoiseni-sinun on aika siirtyä enkeleitten joukkoon-paljonko se tuo lohtua lapselle?Ehkä paljonkin,vaikka sanat tuntuvat niin ontoilta tuolloin!Voimmeko antaa lapsellemme uskoa siihen,että äiti tulee sinne myös-pitämään huolta lapsestaan sitten,kun on sen aika!Nämä ovat niin vaikeita asioita-kunpa jaksaisimme pitää yllä toivoa,että joskus olemme yhdessä taas!!!
ettei kuolemaa voi koskaan hyväksyä, tuli se sitten kuin salama kirkkaalta taivaalta tai pitkän sairastamisen jälkeen.
Itselläni kokemusta vain jälkimmäisestä. Mieheni sairasti kaksi vuotta. Ja itse olen sitä mieltä että äkkikuolema on parempi. Onhan se aika itsekkäästi ajateltu että saadaan aikaa (me omaiset?) valmistatutua tulevaan, mutta täytyy ottaa huomioon myös se itse sairastamisvaihe, ei se ole herkkua kellekkään. En oikeen osaa tuoda ilmi tätä pointtiani... Mutta täytyy muistaa tosiaankin se, mitä "valmistautumisvaihe" pitää myös sisällään.
Äitini kuoli äkillisesti. Meillä ei ollut parhaat välit, viimeinen näkeminenkin oli riitaisa. Näinä vuosina ilman äitiä olen välillä toivonut että hän olisi hiljalleen kuollut pois jotta olisimme nielleet ylpeytemme ja pyytäneet toisiltamme anteeksi, sillä tuska huonoista väleistämme repii sisintäni.
Mummoni tekee tällä hetkellä kuolemaa, tai ainakin minun silmissäni selviytymis mahdollisuudet ovat äärettömän heikot. Suren häntä kuin hän olisi jo kuollut. Hän on ollut jo kauan enemmän tai vähemmän sairas. Toivon että hän olisi mennyt äkkiä, eikä joutuisi hiljalleen kuolemaan pois. Hän tietää että rakastan häntä.
Vaikea sanoa kumpi on helpompi hyväksyä ja kestää. Riipunee henkilöstä ja suhteesta henkilöön.
Äkillisestä läheisen menettämisestä minulla ei ole kokemusta.
Ystäväni kuoli syöpään reilut 3kk sitten sairastettuaan 4 vuotta. Hän oli kuollessaan 19v. Jotenkin olisi halunnut että hänen kipunsa ja tuskansa loppuvat, mutta toisaalta ei olisi halunnut luopua hänestä. Hänellä oli niin paljon elämänhalua, eikä hän halunnut kuolla (tuskinpa monetkaan haluavat). Joskus olen ajatellut että parempi jos hän olisi kuollut vain yhtäkkiä, siis parempi hänelle itselleen.
Silloin hänen ei olisi tarvinnut läpikäydä rankkoja hoitoja, turhaan. Suututtaa kun ajattelen miten paljon hän kärsi hoitojen vuoksi, koulunkäynti viivästyi, hän ei saanut olla kavereidensa kanssa terveenä, tehdä kaikkia nuorten juttuja, ja kaikki tämä TURHAAN! Kun hän ei sitten parantunutkaan.
Ylioppilaaksi hän kumminkin kirjoitti, vaikka elinaikaa oli korkeintaan pari kuukautta. Hän kuoli kolme päivää ylioppilasjuhliensa jälkeen. Kunpa hän olisi saanut kuolla edes rakkaassa kodissaan. Mutta kuolinpäivänä tila romahti niin huonoksi että joutui menemään ambulanssilla sairaalaan.
En kyllä lainkaan hyväksy hänen kuolemaansa. Miksi nuoren ihmisen piti sairastua ja sitten kuolla. Miksi hänen perheensä, sukunsa ja ystäviensäkin piti nähdä hänen hiljainen kuihtumisensa pois tästä elämästä..
Asia on juuri niin kuin kirjoitit. Ei nuoren ihmisen kuulu kuolla !
Mielestäni minun ei tarvitsekkaan koskaan hyväksyä oman lapseni kuolemaa. Miksi? Mitä se auttaa?
Olen seurannut muutaman lapsen taistelua syöpää vastaan. Parhaan ystäväni on kertonut omasta lapsestaan ja taistelusta myöskin syöpää vastaan.
Elämä sairauden kanssa on todella raskasta vaikka ns. lisäaikaa saakin. Ei se poistu ajatuksista . Vaan joka päivä tulee ajatus mieleen, entä jos ..
Ostanko kalliimman tavaran jonka lapseni toivoo, jos tämä onkin viimeinen , onko meillä varaa tehdä sitä sun tätä, jos tämä on viimeinen kesä, viimeinen joulu, viimeinen syntymäpäivä jne jne..
Yhden tytön taistelu joka vielä jatkuu, on juuri tätä. Perhe viettää ns. normaalia elämää, joka se ei kuitenkaan ole. Elämästä yrittää repiä kaiken irti, kokea mahdollisimman paljon yhdessä, saada lapselleen paljon iloa silloin kuin se on mahdollista. En usko että nämä vanhemmat katuu sitä, päinvastoin. Mutta on raskasta napsia kuvia aina ajatus mielessä, että jää muistoja, kuvia jotka kertoo sinulle mahdollisesti kaikesta jos häviät taistelun.
En ihmettele katkeruutta sairautta kohtaan, kaikki turhat hoidot, pahoinvoinnit, valvomiset sun muut mitä sairauksiin liittyy, jos lopputulos on kuolema.
Mutta niin kuin joku täällä kirjoitti. Äkkikuolemassa ei ole aika niellä ylepytensä jos on ollut riitaa. Ei ole mahdollisuutta pyytää anteeksi, sanoa että rakastaa, ottaa kuvia muistoksi, ei kertakaikkiaan ehdi tehdä yhtään mitään.
Minä olen jos näin voi sanoa onnellisessa asemassa. Oli hyvät v'lit lapseni kanssa, oli jopa suht tuoreita kuvia.
Musta tyhjä aukko muistissa on kuitenkin jäännyt ikuiusiksi ajoiksi oletan. En muista tarakkaa päivä jolloin lapseni viimeisen kerran näin. On paljon asioita jottaa olisin toivonut tekeväni jos olisin aavistanut edes jotain. Ymmärrän ettei niin voi elää-. Vaikka sanotaan että pitää elää tätä päivää kuin se olisi viimeinen.
En minä soita ainoalle lapselleni koko ajan vaikka olen kokenut yhden menetyksen. En ota hänestä kuvia edes kuukausittain kaiken varalta.
Jos lapseni olisi sairastunut, olisin olosuhteiden mukaan yrittänyt ottaa ilon irti kaikesta mistä olisi ollut mahdollisuus ottaa. Silti, en olisi halunnut hävitä taistelua sairautta vastaan.
Kun terve elämintoa oleva lapsi kuolee yllättäin , se tuntuu niin turhalta. Niin kertakaikkisen väärältä.
En minä koe olevani etuoikeutettu kun lapseni kuoli äkkiarvaamatta.
Tunnustan olevani itsekäs. En minä halunnut luopua lapsestani, en olisi halunnut nähdä lastani kärsivänkään. Olisin halunnut vaikka mitä. kaikkein eniten sitä ettei lapseni olisi kuollut millään tavalla.
Molemmissa tapauksissa suru on aina raskas, ei sen astetta voi edes verrata.
Kummassakaan tapauksessa kukaan ei pääse helpommalla.
Olen lopulta tullut tulokseen etten aijo sen enempää pohtia miten toivon itse kuolevani, se tulee mikä eteeni tulee ja sillä siisti.
On myös asioita jotta olen myöskin tehnyt selväksi. Mikäli ainoa lapseni joka nyt elää kuolee. Lähden minäkin. Toista iskua en kestä.
Kun en tahdo tätä ensimmäistäkään kestää. Sen kanssa on pakko elää. En minä ole suruni yli päässyt, enkä tule pääsemäänkään. On vaan pakosta opittava elämään surun kanssa.
Lapseni ei kestäisi toista suurta surua elämässään. Hän on minun syyni elää , ei mikään muu.
En minä uhkaa itsenmurhalla. En todellakaan, ei ole käynnytr mielessänikään, mutta minä vaan tiedän, ettei elämässäni ole mitään järkeä jollei minulla ole yhtään lasta. Olen vaan syntynyt äidiksi ja viihdyn roolissani, se on minun tarkoitukseni.
Jollei ole lasta jonka takia elää, lopetan yksinkertaisesti elämäni täällä ja siirryn sitten sinne jonnekkin, toivon mukaan lasteni luokse jos niin ikävästi käy.
kertomuksissanne-en voi kuin itkeä.Kuolema satuttaa niin syvästi,olipa se lähteminen millainen hyvänsä!Aina jää jotain sanomatta."Miksi tämä tapauhtui juuri minulle?"Teinkö jotain väärin-rangaistaanko minua jostain tuomalla tämä tuska elämääni?Kysymyksiä,joihin ei kukaan vastaa!Ja kuitenkin on herättävä huomiseen,jossa ensimmäinen ajatus on;hän on KUOLLUT...KUOLLUT...KUOLLUT...!Hautausmaan hiljaisuus ja rauha tuntuu hyytävän kylmältä-on kuin jäinen viima puhaltaisi lävitseni-ja kuitenkin minun on mentävä sinne-lähemmäs häntä...!
Ei kai kuolemaa pysty koskaan ymmärtämään, tuli se sitten äkkiä tai odotetusti..
Jos tietää että pitkällisen sairauden takia ihminen lopulta tulee kuolemaan, on helpompi totuttautua ajatukseen että toinen on kohta poissa. Jos elää tavallaan yhdessä toisen kanssa sairauden myötä ja näkee miten ihminen kuihtuu hiljalleen pois, lakkaa olemasta, on helpompaa suhtautua kuolemaan. Ehtii jättää rauhassa jäähyväiset lähimmälleen ja prosessoida tätä kaikkea. Kuoleman hetkellä sitä on jo valmistautunut siihen. Eipä sillä, tuskaa on kyllä seurata vierestä toisen taistelua ja elämän hiipumista.
Mutta kun äkillinen kuolema yllättää, se on hirvittävä shokki. Muutama tunti sitten juttelit tuon ihmisen kanssa, aivan normaalisti, sovittiin että nähdään taas seuraavana päivänä. Ja kohta saat puhelun että tämä ihminen on poissa. Se on vain jotakin mitä ei voi käsittää. Sitä miettii mitä kummallisempia ajatuksia, miettii yhä uudelleen ja uudelleen läpi viimeistä kertaa kun nähtiin. Käyttäytyikö toinen jotenkin oudosti, olisko pitänyt tietää jostain, tiesikö hän itse että lähtee? Mitä kaikkea sitä olisikaan sanonut tai tehnyt toisin jos olisi vain aavistanut. Olisi jäänyt vielä hetkeksi, tai lähtiessään koskettanut, puristanut edes kättä. Se mikä koskee kaikkein eniten, ei mahdollisuutta jäähyväisiin. Tuska on liian suuri käsiteltäväksi.
Ei mahdollisuutta jäähyväisiin, se koskee. Olet aivan oikeassa. Aikoinaan en saanut hyvästellä isääni, kuoli yllättäen. Kolmisen kuukautta sitten en saanut hyvästellä äitiäni, hänkin kuoli yllättäen. Sen sijaan jouduin hänet löytämään kuolleena kotoaan. Sekin koskee. Juuri edellisenä viikonloppuna olin ollut hänen luonaan, hän oli elossa! Ja yhtäkkiä viikon kuluttua löydän hänet kuolleena.
Olisin halunut sanoa, että hän on minulle suunnattoman rakas.