väsymys? Olen usein niin väsynyt, etten jaksa muuta kuin olla. Tuntuu, etten jaksaisi pohtia tarpeellisiakaan asioita. Saatan tehdä jotain pikku askaretta, mutta väsymys tulee ja on pakko jättää kesken. Puolisoni kuolemasta on melkein puoli vuotta. Kuuluukohan se tähän menetykseen vai lienenkö sairas?
tuleeko
surun mukana
81094
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 8
Vanhimmat
masennusta. Itelläni on samanlaisia oireita. Lapseni kuolemasta on nyt vähän vajaa 6kk. Voimia!! Haethan tarpeeksi ajoissa apua, niin minäkin tein.
suruun kuuluuvaa. Väsymys on tajutonta. Minulla yli vuosi mennyt ja taas putosin kuoppaan ja väsyttää. Menee ohi taas muutaman viikon kuluttua. Kai joku luokittelee sen masennukseksikin, mutta mitä muuta sitä voi olla kun on rakkaansa menettänyt?
Puoli vuotta on kuin henkäys, älä odota että asiat tuntuisi paremmalta vielä tässä vaiheessa.
Sure rauhassa, tee mitä jaksat, ja se mikä on pakko.
Itse koen asian niin, että jollen jaksa mennä töihin, en nousta sängystä kun olisi pakko, enkä kävisi suihkussa, on jo syytä hakea apua muualta..
Toiset tarvitsee lääkitystä, toiset pärjää ilmankin. Itse en ala suruani turruttaa lääkkeillä.Vanha aikainen kanta on, että on sitä ennekin surtu ilman.
Itse koen vaan siirtäväni totuuden , siksi en popsi pillereitä ihan heti alkuunsa ainakaan, ja alku on minulle tätä päivää edelleenkin.
että pitäisi ryhdistäytyä, mutta kun se ei mene niin. Lähes jatkuva puristus rinnassa ja käytännön järjestelyt vainajan jälkeen (niitä meillä on paljon) tuntuvat liialta. En tunne saavani juuri apua keltään. siis tarkoitan lähinnä oikein käytännön apua. Joku saattaa sanoa, että ihmeen hyvin olet jaksanut, ei se kyllä itsestä tunnu siltä.
Minulla on mieheni kuolemasta 3½ vuotta. Vasta nyt alan tajuta kuinka väsynyt olen ollut ja elämä alkaa seljetä. Vaaditaan aikaa selvitä menetyksestä. En kutsuisi omaani masennukseksi. Valitettavasti ympäristö ja muut ihmiset vaativat nopeaa palautumista "tuottavaksi" yksilöksi ja entiseksi normaaliksi, heidän tuntemakseen ihmiseksi. Mutta itse en ole enää sama ihminen kuin ennen mieheni kuolemaa. Lähinnä he jotka ovat kokeneet saman voivat ymmärtää mitä tarkoitan, mutta valitettavasti muut uskovat että elämä palaa ennalleen ja jatketaan kuin kuolemaa ei olisi. Voimia sinulle ja toisaalta jos et tiedä varmasti niin käy lääkärillä, joka ottaa kokeita niin voit olla varma ettet ole sairas oikeasti. Toisaalta olen kuullut etteivät kaikki lääkärit ota tosissaan vaan vähättelevät. Toivon kuitenkin että sinulla olisi lääkäri, joka suostuisi tutkimaan varmuuden varaksi ja sitten saisit rauhan olla väsynyt kuten suruun kuuluukin. Luonto hoitaa omalla tavallaan. Kiireinen yhteiskunta yrittää kuitenkin tulla väliin ja sanoo ettei se ole normaalia vaikka se onkin. Yritä jaksaa.
"Kiireinen yhteiskunta yrittää kuitenkin tulla väliin ja sanoo ettei se ole normaalia vaikka se onkin."
Täysin totta ja jotenkin saatanallista...
Puhuit muutenkin asiaa. Tottakai läheisen ihmisen kuolema jättää jälkensä ja tavalla tai toisella sitä surraan koko loppuelämä. (siis ensin tietysti volyymilla 100 ja sitten myöhemmin se muuttuu sellaiseksi tietynlaiseksi kaihoksi...)
Se on sellaista kooma-masennus-väsymystä...
Se kestää niin kauan kuin se kestää. Sitten yhtenä päivänä ehkä huomaat, että et ole enää niin väsynyt.
nukkunut kaksi päivää.toki ollut välillä hereillä syömässä jne mutta ollut niin väsynyt että ei ole mikään huvittanut ja olen vaan peiton alla maannut.
aina ei ole tällästä mutta nyt olen vaan ollut väsynyt,ikävöinyt niin rakasta ja itkenyt taas pitkästä aikaa.ja kuitenkin olen ihan normaali.aina ei ole tälläistä joten surua tämä on.ikävää ja kaipuuta..aivan normaalia.
Olen itse miettinyt samaa väsymyksen suhteen...mutta todennut, että suru ja ikävä vie niin totaalisesti voimat. Välillä on niin täysin väsynyt, ettei jaksa mitään ylimääräistä tehdä. Niin kuin joku mainitsikin, on vain peiton alla ja itkee ikäväänsä. Oman rakkaan äitini kuolemasta, jonka menetin täysin yllättäen aivan liian nuorena, on kohta kolmisen kuukautta. Välillä väsymys saa yliotteen, mutta olen kuitenkin yrittänyt jaksaa käydä töissä. Se on antanut minulle myös tietyllä tavalla voimaa. Työskentelen laten parissa. He pitävät minut elämänsyrjässä kiinni. Kun sitten saan päivän työt tehtyä, on pakko mennä nukkumaan. Muuten ei jaksaisi iltaa. Osalla tietenkin väsymys on niin valtavaa, ettei työntekoon kykene, tai muut syyt estävät sen. Itse olen kyllä jutellut psykologin kanssa, että jos vähänkin tuntuu ylivoimaiselta, jään muutamaksi päiväksi lepäämään.
Joka päivä sitä miettii, miten näin suuri suru annettiin kannettavaksi...Toivotan voimia kaikille meille ikävän, surun ja tuskan uuvuttamille.