http://go.to/veijonen/
HALVENNETAANKO PROFESSORI OSMO TIILILÄÄ VIELÄ SATAVUOTISPÄIVÄNÄÄN?
En ole 1900-luvun henkilöihini montaa ev. lut. kirkossa vaikuttanutta professoria kelpuuttanut. Mutta aina vaan jatkuu linja, että keitä minä olen kehunut niin nykyajan kirkonmiehet heitä halveksivat. Esimerkiksi Kimmo Saastamoinen väittää, että Tiililä ei ollut itse uskoon tullut, vaikka oli herätyskristitty. Tiililän oppi-isän, toisen kehumani luterilaisen, Antti J. Pietilän usko samaan tapaan asetetaan kyseenalaiseksi. Jos jotkut ev. lut. kirkosta pelastuvat niin ketkä sitten, elleivät mainitsemani Saarisalo, Saarnivaara, Tiililä ja Pietilä! Useimmilla muilla ei ole uskostaan näyttöä heidänkään vertaa!
Timo Junkkaala on esitelmöinyt, miksi Osmo Tiililä erosi kirkosta. Ilmeisesti Tiililän eroa kirkosta pidetään jotenkin epäpätevänä, koska Junkkaala ja kumppanit itse vieläkin ev. lut. kirkkoon kuuluvat, vaikka se on jo paljon lähempänä Rooman kirkon täydellistä pimeyttä kuin Tiililän erotessa kirkosta vuonna 1962. Luen Tiililän omaa selitystä, ettei hän eronnut kirkosta sitä vastustaakseen vaan sitä auttaakseen. (Osmo Tiililä: Elämäni ja kirjani s. 11). Samaan tapaan voisin sanoa itse: lähdin ev. lut. kirkosta helluntaikirkkoon, jotta seuraisitte. Lähdin helluntaikirkosta kirkkoihin kuulumattomiin sitä auttaakseni. Sen on pakko jotenkin huomioida toimintani. Ja niin se on tehnytkin, vaikkei myöntäisikään.
Osmo Tiililä oli nähnyt päivänvalon 3. 3. 1904 eli pian hänen syntymästään on kulunut vuosisata. Mainitsemani kirja oli tehty hänen 70-vuosipäiväkseen, mutta hän ehti menehtyä sairauteen pian sen jälkeen kun päätös kirjan julkaisemisesta oli tehty vuonna 1972.
ELÄMÄNI JA KIRJANI
Osmo Tiililä pääsi itse arvioimaan omia töitään tuossa Simo S. Salon toimittamassa Suomalaisen Teologisen Kirjallisuusseuran julkaisussa 91: OSMO TIILILÄ. ELÄMÄNI JA KIRJANI.
Tuotantonsa on valtava. Runsaasti hyvien kirjojen kirja-arvostelujakin mm. Urho Muroman teosten. Ensimmäinen jonka mainitsen on "Salatiede päivänvalossa. Steinerin antroposofia ja kristinusko" (1937). Ei tuollaiseen kristillisyyden ja salatieteen toisistaan erottamiseen yleensä pysty ilman henkilökohtaista uudestisyntymistä, vaikka se ei Tiililällä olekaan tapahtunut niinkuin usein vapaissa suunnissa kuuluu sanottavan tarkalleen päivä ja kellonaika tietäen. Itse kirjoitin taannoin ev. lut. Kansanlähetyksen Uusi tie-lehdessä otsikolla "Steiner-pedagogiikka eksyttää". Lappeenrannan helluntaipappi Mauno Viinikkala piti pahana kun kritisoin steinerismia. Steinerkoulu on ulkonaisilta puitteiltaan parempi kuin valtakoulu, mutta kristillinen se ei ole enempää kuin minä harhaoppinen niinkuin tuo "oikeaoppinen" saarnaaja Viinikkala minua tarkoittaen Etelä-Saimaassa kirjoitti vuonna 1986.
"Teinien teologia". Osmo Tiililän uskonnon oppikirja lukioita varten vuodelta 1954. Olisipa käytössä lukioissa tänäänkin! Aivan potaskaa nykyisin syötetään ev. lut. uskonnon nimissä. Ainoastaan 1-6 luokilla käydään hieman Jumalan totuutta läpi, jos opettaja itse siitä jotakin ymmärtää - yleensä ei. Koko muu kouluaika on muita uskontoja opettaen arvostamaan niitä kaiken maailman antikristuksia!
1900-luvun henkilöissäni kehun Tiililän kirjaa "Viimeiset tapahtumat". Se on vuodelta 1953. Jo sen lukeminen estäisi nykyluterilaisia alkamasta ihannoimaan tulevaa Antikristusta. Kiinnostukseni kohde, miten Tiililä itse sitä teostaan arvioi lähes 20 vuotta myöhemmin:
"VIIMEISET TAPAHTUMAT. Jumalan Sanan näköaloja" (WSOY 1953, 103 s.)
syntyi Helsingin Vanhassa kirkossa pitämistäni neljästä esitelmästä. Eskatologia tuntui jo tuolloin ajankohtaiselta, ja monissa vapaissa piireissä oli julkaistu niille ominaisia viimeisiä tapahtumia koskeneita katsomuksia. "Kirkonkin äänen" tuli jollakin tavalla kuulua. Todennäköisesti monet teologit kuitenkin pitivät kannanottojani liian konservatiivisina (eihän kai minua ole koskaan "kirkon ääneksi" hyväksytty). Kirkko oli täynnä jo puolisen tuntia ennen tilaisuuksien alkamista, ja minulle jäi seurakunnan mukanaolosta mieluinen muisto. Yritin pukea eskatologiset käsitykseni edellä mainitsemaani teoteleettiseen kokonaisuuteen, joten kirjallakin sen tultua julkisuuteen oli tietty temaattisuus. Olen todennut ainakin yhden ikävän virheen. Panen Franz Delitzschin tilille (s. 72) sanat "lopun alku" ja "lopun loppu". Hän ei käyttänyt niitä esittämässäni merkityksessä, vaan inkarnaatiosta ja eskatologiasta. Itse suurkysymyksessä Kristuksen toisen tulemisen kahdesta mahdollisesta vaiheesta Delitzsch oli myönteisellä kannalla. - Dogmatiikkani toisen osan lopussa jonkin verran lisäilin ja korjailin tässä kirjassa esittämiäni näkökohtia, mutta päälinja pysyi samana." (Osmo Tiililä: Elämäni ja kirjani s. 65-66).
EKKLESIA OSMO TIILILÄN TEOLOGIASSA
Osmo Tiililä: Ekklesian congregatio sanctorum-luonteesta (Talenta Quinque, Otava 1953, s. 238) katkelmia:
"Luther sanoo Schmalkaldemin kappaleissa, että seitsenvuotias lapsikin tietää, mitä kirkko on. Oppineet luterilaiset teologit eivät näytä tietävän, mitä kirkko on, sillä keskustelu tästä ongelmasta käy hyvin eri suuntiin. Yhdelle kirkko on kansankirkkolaitos, toiselle kaikki kastetut, kolmannelle Kristus, neljännelle sana ja sakramentit, viidennelle virka, kuudennelle uskonyhteys, seitsemännelle jotakin epämääräistä, ettei puhuta enää mitä se on, vaan siitä, että se on siellä ja siellä." -
Congregatio sanctorum, Pyhien yhteisö.
"Lyhyt katsaus Raamatun ajatuksiin ekklesiasta vahvistaa tuloksemme. UT:n ekklesia on Pyhän Hengen synnyttämä. Alkukohtana voidaan mainita jo Joh. 20:19-23, mutta tärkein on tietenkin helluntai. Vasta sen jälkeen, kun Pyhä Henki oli vuodatettu, ihmiset saattoivat päästä Hengessä siihen yhteyteen ylösnousseen Kristuksen kautta Jumalaan, joka erotti heidät maailmasta. Vasta sen jälkeen voivat apostolit aivan selvän tietyssä merkityksessä käyttää Jumalan laumasta puhuessaan sanaa "me"." Osmo Tiililä
Kommentti: Tiililän ongelma oli toivoton yritys tehdä kirkosta seurakuntaa. Hän käyttää kirkko sanaa siellä, missä tulisi olla seurakunta. Ilm 18:4 käskee Herran kansaa lähtemään portoksi muodostuvasta Kristuksen nimissä toimivasta yhteisöstä eli kirkosta ulos. Osmo Tiililäkin lähti, vaikka oli loppuun asti Lutherin miehiä. "Me" tarkoittaa todella ensimmäisenä helluntaina syntynyttä seurakuntaa, ja ken ei siinä vielä mukana ole, palatkoon nyt. Herra sinua siunatkoon!
Kirkkoihin kuulumattomat
http://wwnet.fi/users/veijone/
HALVENNETAANKO PROFESSORI OSMO TIILILÄÄ VIELÄ SATAVUOTISPÄIVÄNÄÄN?
En ole 1900-luvun henkilöihini montaa ev. lut. kirkossa vaikuttanutta professoria kelpuuttanut. Mutta aina vaan jatkuu linja, että keitä minä olen kehunut niin nykyajan kirkonmiehet heitä halveksivat. Esimerkiksi Kimmo Saastamoinen väittää, että Tiililä ei ollut itse uskoon tullut, vaikka oli herätyskristitty. Tiililän oppi-isän, toisen kehumani luterilaisen, Antti J. Pietilän usko samaan tapaan asetetaan kyseenalaiseksi. Jos jotkut ev. lut. kirkosta pelastuvat niin ketkä sitten, elleivät mainitsemani Saarisalo, Saarnivaara, Tiililä ja Pietilä! Useimmilla muilla ei ole uskostaan näyttöä heidänkään vertaa!
Timo Junkkaala on esitelmöinyt, miksi Osmo Tiililä erosi kirkosta. Ilmeisesti Tiililän eroa kirkosta pidetään jotenkin epäpätevänä, koska Junkkaala ja kumppanit itse vieläkin ev. lut. kirkkoon kuuluvat, vaikka se on jo paljon lähempänä Rooman kirkon täydellistä pimeyttä kuin Tiililän erotessa kirkosta vuonna 1962. Luen Tiililän omaa selitystä, ettei hän eronnut kirkosta sitä vastustaakseen vaan sitä auttaakseen. (Osmo Tiililä: Elämäni ja kirjani s. 11). Samaan tapaan voisin sanoa itse: lähdin ev. lut. kirkosta helluntaikirkkoon, jotta seuraisitte. Lähdin helluntaikirkosta kirkkoihin kuulumattomiin sitä auttaakseni. Sen on pakko jotenkin huomioida toimintani. Ja niin se on tehnytkin, vaikkei myöntäisikään.
Osmo Tiililä oli nähnyt päivänvalon 3. 3. 1904 eli pian hänen syntymästään on kulunut vuosisata. Mainitsemani kirja oli tehty hänen 70-vuosipäiväkseen, mutta hän ehti menehtyä sairauteen pian sen jälkeen kun päätös kirjan julkaisemisesta oli tehty vuonna 1972.
ELÄMÄNI JA KIRJANI
Osmo Tiililä pääsi itse arvioimaan omia töitään tuossa Simo S. Salon toimittamassa Suomalaisen Teologisen Kirjallisuusseuran julkaisussa 91: OSMO TIILILÄ. ELÄMÄNI JA KIRJANI.
Tuotantonsa on valtava. Runsaasti hyvien kirjojen kirja-arvostelujakin mm. Urho Muroman teosten. Ensimmäinen jonka mainitsen on "Salatiede päivänvalossa. Steinerin antroposofia ja kristinusko" (1937). Ei tuollaiseen kristillisyyden ja salatieteen toisistaan erottamiseen yleensä pysty ilman henkilökohtaista uudestisyntymistä, vaikka se ei Tiililällä olekaan tapahtunut niinkuin usein vapaissa suunnissa kuuluu sanottavan tarkalleen päivä ja kellonaika tietäen. Itse kirjoitin taannoin ev. lut. Kansanlähetyksen Uusi tie-lehdessä otsikolla "Steiner-pedagogiikka eksyttää". Lappeenrannan helluntaipappi Mauno Viinikkala piti pahana kun kritisoin steinerismia. Steinerkoulu on ulkonaisilta puitteiltaan parempi kuin valtakoulu, mutta kristillinen se ei ole enempää kuin minä harhaoppinen niinkuin tuo "oikeaoppinen" saarnaaja Viinikkala minua tarkoittaen Etelä-Saimaassa kirjoitti vuonna 1986.
"Teinien teologia". Osmo Tiililän uskonnon oppikirja lukioita varten vuodelta 1954. Olisipa käytössä lukioissa tänäänkin! Aivan potaskaa nykyisin syötetään ev. lut. uskonnon nimissä. Ainoastaan 1-6 luokilla käydään hieman Jumalan totuutta läpi, jos opettaja itse siitä jotakin ymmärtää - yleensä ei. Koko muu kouluaika on muita uskontoja opettaen arvostamaan niitä kaiken maailman antikristuksia!
1900-luvun henkilöissäni kehun Tiililän kirjaa "Viimeiset tapahtumat". Se on vuodelta 1953. Jo sen lukeminen estäisi nykyluterilaisia alkamasta ihannoimaan tulevaa Antikristusta. Kiinnostukseni kohde, miten Tiililä itse sitä teostaan arvioi lähes 20 vuotta myöhemmin:
"VIIMEISET TAPAHTUMAT. Jumalan Sanan näköaloja" (WSOY 1953, 103 s.)
syntyi Helsingin Vanhassa kirkossa pitämistäni neljästä esitelmästä. Eskatologia tuntui jo tuolloin ajankohtaiselta, ja monissa vapaissa piireissä oli julkaistu niille ominaisia viimeisiä tapahtumia koskeneita katsomuksia. "Kirkonkin äänen" tuli jollakin tavalla kuulua. Todennäköisesti monet teologit kuitenkin pitivät kannanottojani liian konservatiivisina (eihän kai minua ole koskaan "kirkon ääneksi" hyväksytty). Kirkko oli täynnä jo puolisen tuntia ennen tilaisuuksien alkamista, ja minulle jäi seurakunnan mukanaolosta mieluinen muisto. Yritin pukea eskatologiset käsitykseni edellä mainitsemaani teoteleettiseen kokonaisuuteen, joten kirjallakin sen tultua julkisuuteen oli tietty temaattisuus. Olen todennut ainakin yhden ikävän virheen. Panen Franz Delitzschin tilille (s. 72) sanat "lopun alku" ja "lopun loppu". Hän ei käyttänyt niitä esittämässäni merkityksessä, vaan inkarnaatiosta ja eskatologiasta. Itse suurkysymyksessä Kristuksen toisen tulemisen kahdesta mahdollisesta vaiheesta Delitzsch oli myönteisellä kannalla. - Dogmatiikkani toisen osan lopussa jonkin verran lisäilin ja korjailin tässä kirjassa esittämiäni näkökohtia, mutta päälinja pysyi samana." (Osmo Tiililä: Elämäni ja kirjani s. 65-66).
EKKLESIA OSMO TIILILÄN TEOLOGIASSA
Osmo Tiililä: Ekklesian congregatio sanctorum-luonteesta (Talenta Quinque, Otava 1953, s. 238) katkelmia:
"Luther sanoo Schmalkaldemin kappaleissa, että seitsenvuotias lapsikin tietää, mitä kirkko on. Oppineet luterilaiset teologit eivät näytä tietävän, mitä kirkko on, sillä keskustelu tästä ongelmasta käy hyvin eri suuntiin. Yhdelle kirkko on kansankirkkolaitos, toiselle kaikki kastetut, kolmannelle Kristus, neljännelle sana ja sakramentit, viidennelle virka, kuudennelle uskonyhteys, seitsemännelle jotakin epämääräistä, ettei puhuta enää mitä se on, vaan siitä, että se on siellä ja siellä." -
Congregatio sanctorum, Pyhien yhteisö.
"Lyhyt katsaus Raamatun ajatuksiin ekklesiasta vahvistaa tuloksemme. UT:n ekklesia on Pyhän Hengen synnyttämä. Alkukohtana voidaan mainita jo Joh. 20:19-23, mutta tärkein on tietenkin helluntai. Vasta sen jälkeen, kun Pyhä Henki oli vuodatettu, ihmiset saattoivat päästä Hengessä siihen yhteyteen ylösnousseen Kristuksen kautta Jumalaan, joka erotti heidät maailmasta. Vasta sen jälkeen voivat apostolit aivan selvän tietyssä merkityksessä käyttää Jumalan laumasta puhuessaan sanaa "me"." Osmo Tiililä
Kommentti: Tiililän ongelma oli toivoton yritys tehdä kirkosta seurakuntaa. Hän käyttää kirkko sanaa siellä, missä tulisi olla seurakunta. Ilm 18:4 käskee Herran kansaa lähtemään portoksi muodostuvasta Kristuksen nimissä toimivasta yhteisöstä eli kirkosta ulos. Osmo Tiililäkin lähti, vaikka oli loppuun asti Lutherin miehiä. "Me" tarkoittaa todella ensimmäisenä helluntaina syntynyttä seurakuntaa, ja ken ei siinä vielä mukana ole, palatkoon nyt. Herra sinua siunatkoon!
Kirkkoihin kuulumattomat
http://wwnet.fi/users/veijone/
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.