Tästä tuntuu olevan monenlaista mielipidettä olemassa, mahtaakohan tähän asiaan olla jonkinlaista palstakonsesusta/uudempaa näkemystä/tietoa jollakulla...? Itse olen vain aiheesta julkaistun kirjallisuuden varassa.
Ensinnäkin siis tuo viestin sanamuoto mikä tuli Kollontayn kautta Bohemanille ja hänen kauttaan Gripebergille meni G.A.G:n mukaan näin:
"aluksi lausuttiin tunnustuksen sanoja sen johdosta mitä Boheman on tehnyt saadakseen aikaan rauhan Suomen ja Neuvostoliiton kesken ...ja jatkui näin "Mutta koska suomalaiset ovat pettäneet meitä monta kertaa, haluamme me saada Suomen hallitukselta presidentin ja ulkoministerin allekirjoittaman julistuksen, että Suomi on valmis antautumaan ja että se kääntyy neuvostohallituksen puoleen pyytääkseen rauhaa. Jos saamme Suomen hallitukselta tämänkaltaisen asiakirjan, on Moskova valmis ottamaan Suomen valtuuskunnan vastaan."
Siinäpä se viesti oli Gripenbergin muistin mukaan kirjattuna mitä sieltä tuli ja tämän viestin siis kapteeni Segercrantz toi kirjallisessa raportissa Ramsaylle Helsinkiin. Segercratzin jo ollessa lähdössä Bohemanilta tuli vielä tuoretta tietoa Moskovasta ; NL oli suurten menestyksiensä johdosta päättänyt jatkaa ehdottomasti kaikin voimin(?) operaatiotaan pakottaakseen Suomen irtautumaan sodasta, mutta se oli kuitenkin samalla valmis pääsemään sovintoon Suomen hallituksen kanssa. Boheman totesi vielä että muutkin "arvostelukykyiset diplomaatit" Moskovassa vahvistavat tämän. Tässä yhteydessä täytyy sitten tuoda esiin tuo Suomen hallitus. Huhuja vilisi ilma sakeanaan Suomen hallitusvaihdospuuhailuista ; joten mitähän hallitusta venäläiset loppujen lopuksi tarkoittivat tuossa?
Oliko venäläisten kapitulaatiovaatimus siis täysin ehdoton juhannuksen alla -44? Osa silloisista suomalaispoliítikoista ja etenkin ruotsalaiset olivat sitä mieltä että tuossa olisi ollut jotakin neuvottelemista venäläisten kanssa, olisi siis pitänyt lähettää valtuuskunta ottamaan selvää ja kertomaan suomalaisten näkemystä asiaan.
Nythän kävi niin ettei tuota ainakaan tuoreeltaan selvitelty, olisiko se selvittelemisellä mahdollisesti muuksi muuttunut?
Mannerheimhän vastusti jyrkästi tuollaisen ilmoituksen antamista venäläisille. Hän vastusti myös jyrkästi kaikenlaisen hallituksen vaihdoskaavailun tuossa sotilaallisessa tilanteessa. Mannerhein saattoi tietää jotakin mitä eivät välttämättä poliitikot tienneet silloin , koska hän painotti sotilaallisen tilanteen vakauttamisen tärkeyttä ja yleensä että se tilanne oli mahdollisesti vakautettavissa. Mitä se voisi olla mitä Marski tiesi tai luuli tietävänsä mitä poliitikot eivät todennäköisesti tienneet:
No ainakin nuo saksalaisilta saadut kokemukset ja opit venäläisen hyökkäyksen torjunnasta. Kannaksen suurhyökkäys meni aivan oppikirjan mukaisesti puna-armeijalta. Saksalaisten kautta oli saatu jo pitkään tietoja ja selkeitä oppeja miten tuontyyppinen rynnistys saadaan pysäytettyä. Vain ja ainoastaan keskitetyillä tuli-iskuilla pienelle pinta-alalle, näin lyhyesti pähkinänkuoressa sanottuna iso asia. Josko se Mannerheim oli jo siinävaiheessa esikuntineen pyöritellyt jotakin tämänsuuntaisia ajatuksia mielessään?? Ja juuri tuontyyppisestihän sitten toimittiinkin hiukan myöhemmin.
Ruotsalaisten kantaan saattoi vaikuttaa se että heillä oli jo tuossa vaiheessa selvä tieto mitä Teheranissa oli puhuttu Suomesta. Suurlähettiläs Harriman oli antanut ruotsalaisille tietoja Stalinin keskusteluista Rooseveltin kanssa Suomen asiasta. He ilmeisesti odottivat että Suomen kanssa toimitaan Teheranin puheiden mukaan; siitäkin huolimatta että Suomi oli hylännyt kevään rauhanehdot ja meneillään oli venäläisten kannalta siinä vaiheessa vielä menestyksekäs suurhyökkäys. Pitivätkö Teheranin puheet vielä paikkaansa tuossa vaiheessa kun noinkin paljon oli ehtinyt tapahtua?
Miksipä tuosta sitten epäröitiin? Eikö antautua tarkoita ihan sitä itseään? Boheman sai Kollontaylta kuvan että kysymyksessä olisi viimekädessä vain ilmoitus että Suomi olisi valmis julistamaan olevansa valmis antautumaan. Suomi saisi siis lähettää valtuuskunnan neuvottelemaan Moskovaan. Kollontayhan tulkitsi tuota kapitulaatiovaatimusta parhainpäin tapansa mukaan ja sekoitti siten pakkaa hieman sekavampaan suuntaan. Kuitenkaan Kollontaykaan ei voinut tuota ehdottoman antautumisen sisältävää sanamuotoa muuksi muuttaa; oli ilmeisesti kohtuullisen selvät ohjeet tässä asiassa annettu. Todetaan nyt tässä välissä sitten Paasikivenkin jo välillä tuskastuneen tuohon "Tukholman akkaan", lähinnä talvisodan kokemuksien valossa.
Boheman kuitenkin kävi sähkeitse kirjeenvaihtoa länsiliittoutuneiden suuntaan juuri tuosta ehdottoman antautumisen vaatimuksesta;josko siihen sanamuotoon olisi saatavissa lievennyksiä , mutta ei saanut sieltä suunnasta tukea Kollontayn tulkinnoille. Sanamuoto piti säilyttää sellaisenaan. Pitivät asiaa venäläisten hoidettavana.
Myöhemmin on sitten tunnettua tuo Voroshilovin työryhmän laatima lista , joka olisi mahdollisesti ollut odottamassa Moskovassa suomalaisia sinisilmäisiä(?) poliitikkoja jotka olisivat tulleet "vähän hieromaan kauppoja ja tinkimään" venäläisten antautumisen vaatimuksesta...
Näinköhän se olisi siis mennyt? Suomen loppu oli sitten harvinaisen lähellä silloin taas kerran ja jos näin oli lienee aikalailla oikeutettua puhua ihan "torjuntavoitosta" hyvillä mielin...? Vai oliko kyseessä vain venäläisten silloinen "tyypillinen" suhtautuminen suomalaisia kohtaan: heillä oli olemassa erilaiset vaihtoehdot/vaatimukset ,tilanteen mukaan mennään joko minimivaatimuksin taikka suotuisissa olosuhteissa maksimivaatimuksilla ; ja oliko tuo ehdottoman antautumisen vaatimus nyt sitten se maksimivaatimus , josta olisi seurannut Suomen loppu.
Jokatapauksessa jos velivenäläinen olisi ollut matkalla miehittämään Suomea niin oudon pienillä joukoilla liikkeelle lähdettiin tällä kertaa. Talvisodan loppuvaiheessa venäläiset olivat keskittäneet rintamillemme ja varanneet reservejä n.70 divisioonaa kaiken kaikkiaan. Ja nyt sitten oltiin valmiita huomattavasti pienemmillä joukoilla iskemään polvilleen ja valtaamaan koko maa jossa oli huomattavasti paremmin varustettu armeija ,verrattuna talvisodan tilanteeseen, vahvistettuna vieläpä Pohjois-Suomessa olevilla saksalaisjoukoilla jotka jos eivät muuta niin ainakin varmistivat pohjoisen osan rintamaa...? Eikö ne olleet kuitenkaan oppineet mitään talvisodasta...?
Mitä ihmettä mahtoi ihan tosissaan tapahtua tuolloin kesällä -44 ja oliko tuo antautumisvaatimus paha virhearvio voitoistaan huumaantuneilta venäläisiltä??
kirjallisuutta : Gripenbergin muistelmat, Voionmaan "Kuriirikirjeitä", Rautkallio "sotasyyllisyyden asiakirjat", Ingemar Hägglöff "työrukkasena ruotsin idänpolitiikassa" Terä "kesäkuun kriisi -44"...nyt ainakin kahlattuna tästä aiheesta, todennäköisesti muutakin tekstiä myllertää alitajunnassa...
Ensinnäkin siis tuo viestin sanamuoto mikä tuli Kollontayn kautta Bohemanille ja hänen kauttaan Gripebergille meni G.A.G:n mukaan näin:
"aluksi lausuttiin tunnustuksen sanoja sen johdosta mitä Boheman on tehnyt saadakseen aikaan rauhan Suomen ja Neuvostoliiton kesken ...ja jatkui näin "Mutta koska suomalaiset ovat pettäneet meitä monta kertaa, haluamme me saada Suomen hallitukselta presidentin ja ulkoministerin allekirjoittaman julistuksen, että Suomi on valmis antautumaan ja että se kääntyy neuvostohallituksen puoleen pyytääkseen rauhaa. Jos saamme Suomen hallitukselta tämänkaltaisen asiakirjan, on Moskova valmis ottamaan Suomen valtuuskunnan vastaan."
Siinäpä se viesti oli Gripenbergin muistin mukaan kirjattuna mitä sieltä tuli ja tämän viestin siis kapteeni Segercrantz toi kirjallisessa raportissa Ramsaylle Helsinkiin. Segercratzin jo ollessa lähdössä Bohemanilta tuli vielä tuoretta tietoa Moskovasta ; NL oli suurten menestyksiensä johdosta päättänyt jatkaa ehdottomasti kaikin voimin(?) operaatiotaan pakottaakseen Suomen irtautumaan sodasta, mutta se oli kuitenkin samalla valmis pääsemään sovintoon Suomen hallituksen kanssa. Boheman totesi vielä että muutkin "arvostelukykyiset diplomaatit" Moskovassa vahvistavat tämän. Tässä yhteydessä täytyy sitten tuoda esiin tuo Suomen hallitus. Huhuja vilisi ilma sakeanaan Suomen hallitusvaihdospuuhailuista ; joten mitähän hallitusta venäläiset loppujen lopuksi tarkoittivat tuossa?
Oliko venäläisten kapitulaatiovaatimus siis täysin ehdoton juhannuksen alla -44? Osa silloisista suomalaispoliítikoista ja etenkin ruotsalaiset olivat sitä mieltä että tuossa olisi ollut jotakin neuvottelemista venäläisten kanssa, olisi siis pitänyt lähettää valtuuskunta ottamaan selvää ja kertomaan suomalaisten näkemystä asiaan.
Nythän kävi niin ettei tuota ainakaan tuoreeltaan selvitelty, olisiko se selvittelemisellä mahdollisesti muuksi muuttunut?
Mannerheimhän vastusti jyrkästi tuollaisen ilmoituksen antamista venäläisille. Hän vastusti myös jyrkästi kaikenlaisen hallituksen vaihdoskaavailun tuossa sotilaallisessa tilanteessa. Mannerhein saattoi tietää jotakin mitä eivät välttämättä poliitikot tienneet silloin , koska hän painotti sotilaallisen tilanteen vakauttamisen tärkeyttä ja yleensä että se tilanne oli mahdollisesti vakautettavissa. Mitä se voisi olla mitä Marski tiesi tai luuli tietävänsä mitä poliitikot eivät todennäköisesti tienneet:
No ainakin nuo saksalaisilta saadut kokemukset ja opit venäläisen hyökkäyksen torjunnasta. Kannaksen suurhyökkäys meni aivan oppikirjan mukaisesti puna-armeijalta. Saksalaisten kautta oli saatu jo pitkään tietoja ja selkeitä oppeja miten tuontyyppinen rynnistys saadaan pysäytettyä. Vain ja ainoastaan keskitetyillä tuli-iskuilla pienelle pinta-alalle, näin lyhyesti pähkinänkuoressa sanottuna iso asia. Josko se Mannerheim oli jo siinävaiheessa esikuntineen pyöritellyt jotakin tämänsuuntaisia ajatuksia mielessään?? Ja juuri tuontyyppisestihän sitten toimittiinkin hiukan myöhemmin.
Ruotsalaisten kantaan saattoi vaikuttaa se että heillä oli jo tuossa vaiheessa selvä tieto mitä Teheranissa oli puhuttu Suomesta. Suurlähettiläs Harriman oli antanut ruotsalaisille tietoja Stalinin keskusteluista Rooseveltin kanssa Suomen asiasta. He ilmeisesti odottivat että Suomen kanssa toimitaan Teheranin puheiden mukaan; siitäkin huolimatta että Suomi oli hylännyt kevään rauhanehdot ja meneillään oli venäläisten kannalta siinä vaiheessa vielä menestyksekäs suurhyökkäys. Pitivätkö Teheranin puheet vielä paikkaansa tuossa vaiheessa kun noinkin paljon oli ehtinyt tapahtua?
Miksipä tuosta sitten epäröitiin? Eikö antautua tarkoita ihan sitä itseään? Boheman sai Kollontaylta kuvan että kysymyksessä olisi viimekädessä vain ilmoitus että Suomi olisi valmis julistamaan olevansa valmis antautumaan. Suomi saisi siis lähettää valtuuskunnan neuvottelemaan Moskovaan. Kollontayhan tulkitsi tuota kapitulaatiovaatimusta parhainpäin tapansa mukaan ja sekoitti siten pakkaa hieman sekavampaan suuntaan. Kuitenkaan Kollontaykaan ei voinut tuota ehdottoman antautumisen sisältävää sanamuotoa muuksi muuttaa; oli ilmeisesti kohtuullisen selvät ohjeet tässä asiassa annettu. Todetaan nyt tässä välissä sitten Paasikivenkin jo välillä tuskastuneen tuohon "Tukholman akkaan", lähinnä talvisodan kokemuksien valossa.
Boheman kuitenkin kävi sähkeitse kirjeenvaihtoa länsiliittoutuneiden suuntaan juuri tuosta ehdottoman antautumisen vaatimuksesta;josko siihen sanamuotoon olisi saatavissa lievennyksiä , mutta ei saanut sieltä suunnasta tukea Kollontayn tulkinnoille. Sanamuoto piti säilyttää sellaisenaan. Pitivät asiaa venäläisten hoidettavana.
Myöhemmin on sitten tunnettua tuo Voroshilovin työryhmän laatima lista , joka olisi mahdollisesti ollut odottamassa Moskovassa suomalaisia sinisilmäisiä(?) poliitikkoja jotka olisivat tulleet "vähän hieromaan kauppoja ja tinkimään" venäläisten antautumisen vaatimuksesta...
Näinköhän se olisi siis mennyt? Suomen loppu oli sitten harvinaisen lähellä silloin taas kerran ja jos näin oli lienee aikalailla oikeutettua puhua ihan "torjuntavoitosta" hyvillä mielin...? Vai oliko kyseessä vain venäläisten silloinen "tyypillinen" suhtautuminen suomalaisia kohtaan: heillä oli olemassa erilaiset vaihtoehdot/vaatimukset ,tilanteen mukaan mennään joko minimivaatimuksin taikka suotuisissa olosuhteissa maksimivaatimuksilla ; ja oliko tuo ehdottoman antautumisen vaatimus nyt sitten se maksimivaatimus , josta olisi seurannut Suomen loppu.
Jokatapauksessa jos velivenäläinen olisi ollut matkalla miehittämään Suomea niin oudon pienillä joukoilla liikkeelle lähdettiin tällä kertaa. Talvisodan loppuvaiheessa venäläiset olivat keskittäneet rintamillemme ja varanneet reservejä n.70 divisioonaa kaiken kaikkiaan. Ja nyt sitten oltiin valmiita huomattavasti pienemmillä joukoilla iskemään polvilleen ja valtaamaan koko maa jossa oli huomattavasti paremmin varustettu armeija ,verrattuna talvisodan tilanteeseen, vahvistettuna vieläpä Pohjois-Suomessa olevilla saksalaisjoukoilla jotka jos eivät muuta niin ainakin varmistivat pohjoisen osan rintamaa...? Eikö ne olleet kuitenkaan oppineet mitään talvisodasta...?
Mitä ihmettä mahtoi ihan tosissaan tapahtua tuolloin kesällä -44 ja oliko tuo antautumisvaatimus paha virhearvio voitoistaan huumaantuneilta venäläisiltä??
kirjallisuutta : Gripenbergin muistelmat, Voionmaan "Kuriirikirjeitä", Rautkallio "sotasyyllisyyden asiakirjat", Ingemar Hägglöff "työrukkasena ruotsin idänpolitiikassa" Terä "kesäkuun kriisi -44"...nyt ainakin kahlattuna tästä aiheesta, todennäköisesti muutakin tekstiä myllertää alitajunnassa...
Vastaukset 7
Vanhimmat
Vetäkää hiukan palkista,sieltä se tulee.
http://forum.axishistory.com/viewtopic.php?t=60009&postdays=0&postorder=asc&start=15
Muuten "Maasalon Ribbentrop sopimus" tutkielman internet referaatti linkki on kuollut.
Laittakaapa joku teistä se keskusteluun manuaalina.
Joskus auttaa kun kirjoittaa uuden viestin kerran kiellon päälle. Tällöin pimennossa olleet viestit tuleekin kaikki kerralla näkösälle. Ne jää välillä ikäänkuin jumiin jonnekin.
..tuosta vielä Ohto Mannisen ajatuksia samaisesta kapitulaatio- asiasta. Mannisen kirjoitus löytyy Suomi-Venäjä seuran sivuilta kokonaisuudessaan:
"Ehdoton antautuminen
Rauhan tekemistä jarrutti - kuten tunnettua - liittoutuneiden valtojen päätös, että Saksalta ja sen satelliiteilta vaadittaisiin ehdotonta antautumista, mikä merkitsi näiden maiden miehittämistä. Kyseenalaista kuitenkin oli, luettaisiinko sotansa erillisyyttä korostava Suomikin Saksan satelliitiksi. Englannin kanta oli taipuisa; se olisi tähän suostunut, mutta Yhdysvallat ei. Suomessa ajatus siitä, että neuvostojoukot saisivat maan hallintaansa, nousi ylipääsemättömäksi esteeksi rauhan tielle. Stalin tajusi tämän, ja Neuvostoliitto totesi länsivalloille, että puhuminen ehdottomasta antautumisesta heikensi Suomen ja myös Romanian halukkuutta irrottautua sodasta.
Kun oli varmistunut, että Suomen eduskunta tulisi selkeästi hylkäämään Neuvostoliiton rauhanehdot, ulkoministeri Molotov ilmoitti 10. huhtikuuta 1944 länsivalloille, että Suomea olisi kohdeltava kuten Saksan satelliitteja. Tämä siis tarkoitti ehdottoman antautumisen vaatimusta, mistä suomalaiset saivat varmuuden kesäkuussa 1944.
Neuvostoliiton suurhyökkäyksen edettyä Karjalan kannaksella nopeasti, Suomen hallitus yritti 21. kesäkuuta aloittaa taas rauhankosketukset. Neuvostoliiton Tukholman-lähettiläs, madame Kollontay ilmoitti 23.6. Moskovan ohjeiden mukaisesti, että Neuvostoliitto edellytti Suomen virallisesti ilmoittavan antautuvansa. Jälkeenpäin on neuvostoarkistoista ollut vaikea löytää dokumenttia siitä, oliko Kollontayn määrä puhua ehdottomasta antautumisesta vai vain antautumisesta.
Todettakoon, että Yhdysvaltain edustaja Averell Harriman oli ilmoittanut 19.6. Moskovassa, että "ehdottomasta antautumisesta" puhumisesta voidaan propagandassa luopua. Ilmeisesti Yhdysvallat halusi taata Suomen hallitukselle rauhanteon mahdollisuuden ja myös Neuvostoliitolle valinnan vapautta. Olkoon miten on, suomalaisille jo antautuminen oli riittävän uhkaava sana.
Kun suurhyökkäys tyrehtyi, poliittinen ratkaisu alkoi taas tuntua mahdolliselta, ja madame Kollontay saattoi 12.7. ruotsalaisten välityksellä suomalaisten tietoon, että ehdottoman antautumisen vaatimus oli johtunut hänen väärinkäsityksestään.
Neuvostoliiton ehtoja valmistellut Voroshilovin komitea lähetti 21.7. Molotoville - epäilemättä Stalinilta saamiensa suuntaviivojen mukaisesti - luonnoksen "Suomen antautumisehdot", siis ilman sanaa "ehdoton". Ehdotuksen mukaan armeijoiden välille vahvistettaisiin demarkaatiolinja, joka sijaitsisi Kymijoella. Siitä oli määrä tulla valtakunnanraja. Enää ei edellytetty Suomen täydellistä miehittämistä. Sen sijaan Neuvostoliitolla olisi oikeus ottaa haltuun strategisesti tärkeitä kohteita Petsamosta Porkkalaan ja Hankoniemeen sekä harkinnan mukaan tärkeimmät rannikkokaupungit.
Tässä vaiheessa alkoi kuitenkin näyttää siltä, että antautumis-sanakin voisi unohtua. Ruotsin kautta ilmoitettiin Mannerheimille, että venäläiset olivat valmiit aselepoon edellyttäen, että sen allekirjoittaisi Mannerheim eikä silloisen hallituksen jäsen. Samaa salaista väylää tuli ulkoministeri Molotovin nimissä tieto, että Suomelta edellytettiin hallituksen vaihdosta ja että tämän toteutuessa Neuvostoliitto voisi taata Suomelle itsenäisyyden säilymisen. Syyskuussa Neuvostoliitto liittolaisilleen ilmoitti, ettei antautumisvaatimusta voinut soveltaa Suomeen."
---Semmosia Manninen kirjoitteli.
..kiellon päälle vielä. Samaiselta sivulta löytyy myös Osmo Jussilan ajatuksia samaisesta tapahtumaketjusta kesältä -44-
"Ratkaiseva liittolaisten keskinäinen sopimus Suomen tulevasta kohtalosta tehtiin Teheranin konferensissa joulukuussa v. 1943. Siellä Stalin ilmoitti, ettei hän aikonut riistää Suomelta riippumattomuutta, mutta saneli kuitenkin kovat ehdot: 1. Vuoden 1940 rauhansopimuksen palauttaminen voimaan. 2. Hanko tai Petsamo. Viimeksi mainittua ei vuokrattaisi, vaan se liitettäisiin pysyvästi Neuvostoliittoon. 3. Suomalaisten aiheuttamien vahinkojen 50-prosenttinen korvaaminen. 4. Välirikko Saksan kanssa. 5. Saksalaisten karkottaminen maasta. 6. Demobilisaatio.- Roosevelt ja Churchill hyväksyivät nämä ehdot, vaikka ensin Churchill oli vastustellut sotakorvausten vaatimista. - Kun uusi Suomen hallitus sitten keväällä v. 1944 tunnusteli Moskovasta rauhanehtoja, sai se kuulla sieltä kutakuinkin nämä samat ehdot. Niitä se ei voinut kuitenkaan hyväksyä, koska se katsoi, että saksalaisten internoiminen ei olisi mahdollista; se voisi johtaa siihen, että Saksa miehittäisi Suomen. Kesäkuun alussa Stalin huomautti USA:n Moskovan suurlähettiläs Harrimanille haluavansa jatkuvasti Suomen itsenäisyyden säilymistä. Mutta hän kuitenkin lisäsi, että suomalaiset "ovat harvinaisen hidasälyistä kansaa" ja siksi "järkeä on lyötävä moukarilla heidän päähänsä". Ja jo muutaman päivän päästä hän iskikin moukarilla Karjalan kannaksella.
Kesän v. 1944 suurhyökkäyksen oli myös määrä johtaa Suomen valtaukseen ja miehitykseen. Sen alettua Neuvostoliitto nimittäin vaati Suomelta ehdotonta antautumista. Virkaveli Jukka Nevakivi on teoksessaan "Zhdanov Suomessa" mielestäni jotenkin vesittänyt tämän kohdan toteamalla ensiksikin, että neuvostohallituksen rauhantarjous "tulkittiin" Suomessa ehdottoman antautumisen vaatimukseksi, ja toiseksi, että siinä esiintyneen sanan "kapitulatsija" ei tarvinnut merkitä ehdotonta antautumista, sillä olihan Italia ehtinyt antautua syyskuussa v.1943 menettämättä itsenäisyyttään, vaikka maahan tunkeutui vieraita joukkoja. Onneksi hän kuitenkin toteaa sanasaivartelunsa jälkeen, että ratkaiseva ero Italian ja Suomen välillä oli siinä, että siellä olivat miehittäjinä demokraattiset länsivallat, mutta Suomeen olisi tullut punainen Neuvostoliitto, johon ei luotettu.- Niin oli, tuo mainittu ero oli todella hyvin ratkaiseva.
Nevakivi toteaa myös amerikkalaisten tarkkailijoiden käsityksen, että Neuvostoliiton suurhyökkäyksen tarkoituksena oli "to knock Finland out 01 the war", eli lyödä Suomi ulos sodasta. Hän lisää tähän vielä sen, että Stalin asetti rintamakomentajilleen hyvin rajalliset tavoitteet ja teroitti näille, että tavoitteita ei saanut ylittää. "Kun joukkomme pääsevät Loimolan asemalle", hän sanoi Aunuksen valtauksen tehtäväkseen saaneelle kenraali Meretskoville, "Suomi irtautuu sodasta". - Mutta minä sanoisin tähän, että vaikka neuvostojoukot olisivat päässeet pidemmälIekin kuin Loimolan asemalle, niin Suomi ei olisi voinut vielä irtautua sodasta ilman, että Saksa olisi miehittänyt sen. Ja silloin Suomelle olisi käynyt yhtä huonosti kuin Unkarille. Ja toiseksi: sodan logiikkaan kuuluu, että kun suurvalta aloittaa suurhyökkäyksen pieneen maahan ja jos hyökkäys menestyy, eivät joukot pysähdy ennen kuin seuraavan valtion raja, tässä tapauksessa Ruotsin, tulee vastaan.
Moskovassa oli kuitenkin jo ennen kesäkuun suurhyökkäystä valmistauduttu siihen, että Suomi jouduttaisiin miehittämään. Se jouduttaisiinko tähän vai ei, tuli Stalinin mielestä riippumaan ennen muuta Suomen käyttäytymisestä: jos he eivät irtautuisi sodasta Saksan rinnalla, olisi maa miehitettävä, jos he taas tekisivät erillisrauhan, ei miehitystä tarvittaisi. Sen, että Stalin oli varautunut myös miehitysvaihtoehtoon, osoittaa hänen huomautuksensa pääministeri Pekkalalle huhtikuussa v. 1946, kun Pekkala oli tiedustellut mahdollisuutta sotakorvausten vähentämiseen. Silloin Stalin kehoitti "herroja suomalaisia ajattelemaan, ettei heidän maataan ollut miehitetty, mikä jo sellaisenaan merkitsi huomattavaa taloudellista etua". Hän lisäsi vielä kuivan humoristisesti saaneensa kuulla, "ettei miehitettynä oleminen ole muutenkaan kovin miellyttävä asia."
Suomen miehitykseen varautumisesta todistaa myös jo toukokuussa v. 1944 "Voina i rabotshi klass".lehdessä julkaistu kirjoitus "siviilihallinnon järjestämisestä vapautettavilla alueilla". Niihin kirjoituksissa luettiin myös Suomi. Kirjoittaja, N. Ruzin, ilmaisi - ehkä tietämättään suuren viisauden toteamalla aluksi, että tuleva siviilihallinnon järjestys riippui merkittävällä tavalla siitä, missä olosuhteissa valtio irrottautuu sodasta, onnistuuko sen hallitus tai kansa katkaisemaan yhteistyön Saksan kanssa, vai jatkaako se apuaan Saksalle Hitlerin blokin lopulliseen tappioon asti. Yhtenä miehityshallinnon mallina hän esitti Italian miehityshallinnon. Sen heikkoutena Ruzinin mielestä oli, ettei Italiassa ollut tehty edes yritystä nojautua kansan "demokraattisiin" joukkoihin ja että vanhaan hallintokoneistoon oli tehty vain vähäisiä henkilömuutoksia. Italian miehityshallinto, AMG, ei ollut edistänyt alueellaan "demokratiaa", mutta Neuvostoliitto tulisi toimimaan toisin omilla miehitysalueillaan.
Varautumisesta Hitlerin Saksan satelliittivaltioiden miehitykseen todistaa myös tammi-helmikuun vaihteessa v. 1944 Neuvostoliiton ylimmässä hallinnossa tehty muutos. Yleisliittolaiset puolustus- ja ulkoasiainkomissariaatit muutettiin nimittäin tasavaltojen vastaaviksi komissariaateiksi. Muutosta perusteltiin tarpeella vahvistaa puna-armeijaa edessä olevaa vapautustehtävää varten niin Ukrainassa, Valko-Venäjällä, Liettuassa, Eestissä, Moldaviassa, Karjalais-suomalaisessa tasavallassa kuin myös neuvostoisänmaan ulkopuolella olevissa "demokraattisissa" maissa, jotka taistelevat fasismia vastaan. Suomessa tämä muutos tulkittiin niin, että siten olisi ollut helpompi liittää Suomi Karjalais-suomalaiseen neuvostotasavaltaan. "Ajan Suunta" mm. kirjoitti 8. helmikuuta asiasta otsikolla, "Kuusinen palaa jälleen".
Suomalaiset kuitenkin onnistuivat Talissa ja Ihantalassa sekä elokuussa vielä Ilomantsissa (jossa tuhottiin kaksi neuvostodivisioonaa) pysäyttämään hyökkäyksen, osin Saksan aseavulla, jonka merkitys on kuitenkin äskettäin asetettu kyseenalaiseksi. Tosiasia kuitenkin on, että Saksasta saatiin niin aseapua kuin ilmavoimien tukea. Neuvostoliiton hyökkäyksen pysäyttämistä on Suomessa ryhdytty kutsumaan "torjuntavoitoksi", jota termiä Venäjällä ei ainakaan vielä ole hyväksytty. On tietysti selvää, että Neuvostoliitto olisi kyennyt jatkamaan etenemistä tuomalla rintamalle lisää joukkoja, mutta niitä ei tuotu, koska ne tarvittiin alkaneeseen kilpajuoksuun Berliinin valloituksesta. Sen sijaan, että Stalin olisi määrännyt lisäjoukkoja Suomen rintamalle, entisiäkin alettiin vetää pois ja lopulta Suomen rajan vastainen sotavoima oli niin vähäinen, että valvontakomission puheenjohtaja Zhdanov ehti jo huolestua asiasta. "Torjuntavoiton" jälkeen Suomen pääesikunnassa laadittiin jopa suunnitelma Viipurin takaisin valtaamiseksi, joka olisi sotilaallisesti ollut ehkä jopa mahdollista, mutta ei tietenkään poliittisesti.
Hyökkäyksen pysähtymisen jälkeen Neuvostoliitto luopui ehdottoman antautumisen vaatimuksesta ja Suomen johto, odotettuaan ensin, että saksalaiset olivat vetäytyneet Baltiasta ja saksalaisten miehityksen vaara ohi, suostui ensin aselepoon ja sitten 19. syyskuuta välirauhansopimukseen. Sitä ennen Saksalle sitoumuksen sodan jatkamisesta Saksan rinnalla antanut presidentti Ryti oli vaihdettu Mannerheimiin. Uuden presidentin mielestä välirauhanehdot olivat niin kovat, että hän katsoi Suomen käytännössä antautuneen, eli että kysymyksessä oli de facto kapitulaatio. -
Suomalaisten "torjuntavoitto" ja Neuvostoliiton hyökkäyksen pysähtyminen olivat sittenkin johtaneet siihen amerikkalaisten arvion toteutumiseen, että Suomi oli "knokattu" irti sodasta jo paljon ennen Saksan lopullista tappiota. Niinpä v. 1944 pidetyssä Jaltan konferenssissa Suomea ei enää tarvinnut lainkaan käsitellä.
Siihen, miksi Stalin ei suurhyökkäyksen pysähdyttyä tuonut lisää joukkoja Suomen rintamalle, on mielestäni toinenkin syy kuin kilpajuoksu Berliiniin. Kutsun sitä "Unkarin paralleeliksi". Stalinin kannalta oli pelkästään edullista, että suomalaiset itse Mannerheimin johdolla ryhtyivät ajamaan saksalaisia pois Pohjois-Suomesta; Neuvostoliiton ei tarvinnut uhrata siihen joukkoja, joita tarvittiin Keski-Euroopan rintamalla. Nimitystä "Unkarin paralleeli" käytän siksi, että mielestäni on todennäköistä, että Stalin oli suunnitellut vähän samanlaista skenaariota Unkarin varalle, kuin mikä toteutui Suomessa. Hän nimittäin valitti sitä, että hän olisi halunnut käyttöönsä amiraali Mikl6s Horthyn, mutta että saksalaiset olivat ehtineet kaapata hänet. Suomeenhan Stalin oli viestittänyt presidentin vaihdoksen jälkeen, että rauha tehtäisiin Mannerheimin kanssa."
---Tämmöisiä kertoilee Osmo Jussila samaisesta aiheesta Suomi-Venäjä seuran sivuilla olevassa kirjoituksessa. Siinäpä niitä on ajatuksia takuulla ainakin ammattitaitoisilta tutkijoilta molemmat sekä Jussila että Manninen.
Kaikki mielenkiintoinen on siis poistettu ja ketju on torso.
Kapitulaatio -asiakirjat:
Hannu Rautkallion toimittama Sotasyyllisyyden asiakirjat -teos kertoo sivulta 99 alkaen nuo Turtolan alunperin julkaisemat Kapitulaatio -asiakirjat.
Sotasyyllisyyden asiakirjat
Toimittaja: Hannu Rautkallio
Kustantaja: EC-kirjat
Sidosasu: Sidottu, Kieli: suomi
Julkaistu: 2006
ISBN10: 952921152X
ISBN13: 9789529211524
Tuollakin on jotain:
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=114&conference=4000000000000028&posting=22000000027639123
http://forum.axishistory.com/viewtopic.php?t=60009&postdays=0&postorder=asc&start=15
Ei jää ehdoista epäselvää kun nuo kirjat lukee.