Olen 19.vuotias tytö ja olen aivan lopussa,pelkään etten jaksa enää. Menetin paripäivää sitten kaverini liikenneonnettomuudessa ja olen aivan hysteerinen ja en tiedä mistä pitäisi hakea apua enkä uskalla/osaa puhua kenellekkään, tuntuu niin väärältä. Pahinta on että mielessäni on jo aikaisemmin pyörinyt kohta 2 vuotta täyteen tuleva poikakaverini kuolema, enkä ole siitäkään vielä päässyt yli ja tuntuu että tämän vasta tulleen surun läpi tulee vielä vahvemmin poikakaverini muistot ja kaikki mielikuvat hänestä, Yritän käydä töissä ja esittää iloista ja ettei mtn olisi tapahtunut, mitä minun pitäisi tehdä? tuntuu että en vieläkään tai koskaan pääse poikakaverini kuolemasta yli ja nyt tuli vielä kaverini kuolema(ei oltu sydänystäviä vaan kumminskin tunnettiin aika hyvin). En osaa kirjoittaakkaan niinkuin haluisin ilmaista asian, toivottavasti joku sai edes asiasta ytimen kiinni! Kiitos jos jaksoitte lukea. Tämäkin jo tuntuu vaikealta kirjoittaa tähän saatisitten mennä puhumaan jollekkin/jonnekkin. Olen pitänyt poikakaverini kuoleman aika itselläni sisällä en ole koskaan aikaisemmin tällain kirjoittanut tai puhunut asiasta. Ja ihmiset vaan katsovat vinoon jos näkevät surevan edesmennyttä poikakaveria ja sanovat että vieläkö sitä suret antaisit olla!Toivotonta!='
ikävän tuska!
-suru-
3755
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 3
Vanhimmat
asia ettei sitä voi ymmärtää ennen kuin sen kokee.
Ei surusta pääse koskaan irti jos on aidosti rakastanut toista ihmistä, mutta sen kanssa pitää oppia elämään.
Suru kestää minkä kestää, toisilla kauemmin , toiset pääsee helpommin elämään kiinni.
Jollet osaa puhua, koita vaikka kirjoittaa , jollet tänne niin voithan ihan vaan itsellesikin kirjoittaa miltä tuntuu. Asioita pitää vaan kelata läpi niin kauan ettei enää jaksa tai sitten löytää jonkinlaisen ratkaisun asioihin jotka mietityttää.
löydät!
Voisin antaa osoitteen, jos haluaisit "purkaa" vaikeaa ahdistuneisuuttasi minun kanssani luottamuksella. Sinulla on jo kaksi menetystä läheltä. Asiantuntijat sanovat kolmannen olevan liikaa. Jokaisella näitä menetyksiä on jossain elämänvaiheessa, mutta kaikki eivät siitä tunnu kärsivän.
Minulla on myös kaksi rakkaan ihmisen menetystä. Ensimmäisen ymmärrän; vanhat ihmiset kuolevat vääjäämättä tehtiinpä tai oltiin tekemättä mitään. Silloin olin lapsi ja kaikki olettivat etten ymmärrä.
Tämä toinen on jo senverran ajan "kultaama" etten enää siitä joka päivä jokaisena hetkenä kärsi muttei se tarkoita sitä, että olisin kaikki tuntemani surun vaiheet unohtanut. Tai tuota lasta joka olikin vain taivasta varten luotu... Kahta vuotta ja viittäpäivää vaille, jotka hänelle sain maallinen äiti olla.
Sydämeni sopukoista tulevalla tunteella ymmärrän tuskasi ja ahdistuksesi. Kuljen rinnallasi rukoillen lohdutusta.
Ihmiset ovat raakoja vaatiessaan sellaista mihin ei vielä ole valmis. Sain kokea tuon kulmyyden heti arjen "tomun" laskeuduttua.. ymmärrän todella hyvin, mitä sinulta ollaan vaatimassa. Minä jaksoin lukea - Lämmin osanottoni, vielä -
Ei sitä sääliä tartte vaan ymmärrystä ja aikaa, kumpa sitä jaksaisi antaa edes itse itselleen!
Menetin läheisen ihmisen muutama kuukausi sitten. Hän oli nuori täynnä elämänhalua ja -voimaa. Ikävä ja suru on valtava. Olen kokenut samanlaisia tunteita kuin sinä. Tällä hetkellä minusta tuntuu, etten jaksa mitään...en jaksa edes tehdä asioita, jotka ovat aikaisemmin ollut minulle niitä tärkeimpiä. Tajusin, että minun on löydettävä kuunteleva ihminen, jolla voin kertoa kaiken, mikä mieltä painaa. Uskon löytävän siitä lohdutuksen ja samalla oman itseni.
Rohkaisen sinua puhumaan tai kirjoittamaan. Itse hain apua ammatti-ihmiseltä, mutta apua tarjoaa varmasti myös ystävät ja perhe. Sitä on vain osattava pyytää tai ottaa vastaan, kun sitä tarjotaan.
Tärkeää on säilyttää usko elämään. Sinulla on oma tehtäväsi täällä.
Lohtua, uskoa ja jaksamista.