Sain tänään aamulla tietää että isälläni on syöpä, ja että elinaikaa ei liene kauaa jäljellä. Asun toisella paikkakunnalla, mutta suhteeni isään on aina ollut todella hyvä. Aluksi kun kuulin uutisen oli olo kuin moukarilla päähän olisi lyöty, ja tunnin jälkeen alkoi kyyneleetkin virtaamaan(ekaa kertaa aikuisena). Eli toisin sanoen aivan hirvittävä olo.
Tämän jälkeen tapahtui jotain outoa. Asia ei tuntunut vaivaavan minua ollenkaan, eikä kyseessä todellakaan ole mielestäni se että jotenkin shokissa suljin asian pois. Katselin tuossa dvd:ltä Seinfeldeja ja naureskelinkin aina välillä kun jotain hauskaa sattui.
Nyt taas n. tunti sitten alkoi kamala suru ja pahoinvointi, ja itkemiseksihän tämä meni. Isälle ei voi edes nyt kuulemma soittaa kun sairaalassa on, mutta huomenna häntä pääsen näkemään.
Ja sitten taas tätä kirjoittaessani, ei enää tunnukaan juuri miltään, ja vaikka asia mielessä on, niin jotenkin oudon hyvä fiilis tällä hetkellä.
Minulla on kyllä aivan sairaalloinen kyky sulkea pahat asiat täysin ulos mielestäni, joka onkin johtanut siihen että elämäni on aivan päin persettä noin yleisestikin. Olen esim. nyt parikymppisenä jo velkaantunut tuhansien eurojen edestä, koska olen onnistuneesti osannut sulkea rahahuolet täysin taka-alalle. Minulla on esim. joku 300 euron edestä velkaa Filmtownille, kun en aikanaan ajoissa vienyt 150 metrin päähän vuokraamiani videoita. Tuli vielä karhukirjeetkin, missä joku lievä perintämaksu, mutta en minä niitä videoita käynyt viemässä kun en jaksanut. No nythän ne ulosotossa sitten ovat, ja elämä piloilla. Ja tämän välttääkseni olisi tarvinnut vain viedä pari dvd:tä ajoissa 150 metrin päähän.
Luulin itse että olen vain parantumattomasti laiska(jota varmasti olenkin), mutta tämä tilanne isän kanssa on saanut minut ajattelemaan että saattaa olla jostain psykologisesta ongelmasta kyse, kun näin pystyn sulkemaan asioita päästäni. Koska laiskuuden piikkiin ei mitenkään voi laittaa sitä että ensiksi itkee ja suree isänsä sairautta ja tulevaa kuolemaa, jonka jälkeen naureskelee Seinfeldille telkkarissa kuin mitään ei olisi tapahtunut, jonka jälkeen taas suree isäänsä jne.
Ja rakastan isääni kuollakseni, enkä voi ajatella miten voin elää ilman häntä, mutta silti nytkin on ihan jees fiilis. Kohta luultavasti itketään lisää, mutta juuri nyt ei ole mitenkään tavanomaisesta poikkeava olo, joten mistään turtumisesta ei ole kyse.....
Vituttaa, miten voi olla tälläinen....
Tämän jälkeen tapahtui jotain outoa. Asia ei tuntunut vaivaavan minua ollenkaan, eikä kyseessä todellakaan ole mielestäni se että jotenkin shokissa suljin asian pois. Katselin tuossa dvd:ltä Seinfeldeja ja naureskelinkin aina välillä kun jotain hauskaa sattui.
Nyt taas n. tunti sitten alkoi kamala suru ja pahoinvointi, ja itkemiseksihän tämä meni. Isälle ei voi edes nyt kuulemma soittaa kun sairaalassa on, mutta huomenna häntä pääsen näkemään.
Ja sitten taas tätä kirjoittaessani, ei enää tunnukaan juuri miltään, ja vaikka asia mielessä on, niin jotenkin oudon hyvä fiilis tällä hetkellä.
Minulla on kyllä aivan sairaalloinen kyky sulkea pahat asiat täysin ulos mielestäni, joka onkin johtanut siihen että elämäni on aivan päin persettä noin yleisestikin. Olen esim. nyt parikymppisenä jo velkaantunut tuhansien eurojen edestä, koska olen onnistuneesti osannut sulkea rahahuolet täysin taka-alalle. Minulla on esim. joku 300 euron edestä velkaa Filmtownille, kun en aikanaan ajoissa vienyt 150 metrin päähän vuokraamiani videoita. Tuli vielä karhukirjeetkin, missä joku lievä perintämaksu, mutta en minä niitä videoita käynyt viemässä kun en jaksanut. No nythän ne ulosotossa sitten ovat, ja elämä piloilla. Ja tämän välttääkseni olisi tarvinnut vain viedä pari dvd:tä ajoissa 150 metrin päähän.
Luulin itse että olen vain parantumattomasti laiska(jota varmasti olenkin), mutta tämä tilanne isän kanssa on saanut minut ajattelemaan että saattaa olla jostain psykologisesta ongelmasta kyse, kun näin pystyn sulkemaan asioita päästäni. Koska laiskuuden piikkiin ei mitenkään voi laittaa sitä että ensiksi itkee ja suree isänsä sairautta ja tulevaa kuolemaa, jonka jälkeen naureskelee Seinfeldille telkkarissa kuin mitään ei olisi tapahtunut, jonka jälkeen taas suree isäänsä jne.
Ja rakastan isääni kuollakseni, enkä voi ajatella miten voin elää ilman häntä, mutta silti nytkin on ihan jees fiilis. Kohta luultavasti itketään lisää, mutta juuri nyt ei ole mitenkään tavanomaisesta poikkeava olo, joten mistään turtumisesta ei ole kyse.....
Vituttaa, miten voi olla tälläinen....
Vastaukset 6
Vanhimmat
ettet vielä voi asiaa käsittää vaikka tiedätkin isäsi olevan sairas. Uskon että asia menee jakeluun pikkuhiljaa.
Suru on niin ihmeellinen asia , että siihen menee aikaa kun ymmärtää oman tavan surra asioita. Kaikki ei mene niin kuin elokuvissa.
Minäkin koin syyllisyyttä ettei suruni ollutkaan sellaista kuin aina olin kuvitellut.
Minä olen lapseni haudannut ja vieläkin tulee olo ettei se ole totta.
Muuhun elämäntyyliisi jos nyt ajattelen noita dvt:tä ei maailmaa kaada. Tee asioille jotain nyt HETI.
Soita ja sovi takaisinmaksuajasta ja maksat säännöllisesti laskun pois päiväjärjestyksestä.
Opettele ottamaan itsestäsi vastuuta. Jollet itse osaa , pyydä ajoissa apua.
Voimia sinulle
Olen kokenut saman. Isällä todettiin syöpä maaliskuussa ja mitään ei voitu tehdä. Itkin, kielsin, toivoin, yritin nähdä merkkejä siitä, että isä paranee, olin vihainen kun puhuttiin saattohoidosta...Sitten luovutin. En kuitenkaan pystynyt valmistautumaan isän kuolemaan, vaikka aikaa oli heinäkuulle. Saattohoito oli tosi rankka kokemus. Isä kesti sairautensa puhumatta siitä. Me näimme vain hiljalleen kuihtuvan isän. Viime lopussa hän oli vain vaikeasti hengittävä luuranko. Sitten tuli kuolema.
Kuoleman edessä ei ole vaihtoehtoja. Se on raaka totuus. Kun isä kuoli minusta tuntui, etten voi selvitä tästä koskaan. Päivä päivältä aika armahtaa ja kun häntä ei saa takaisin. On elettävä niillä eväillä, mitä on. Onneksi minulla on lapset ja äiti ja sukua.
Voimia Sinulle toivotan sydämeni pohjasta.
Kertomuksesi täsmää niin yksi yhteen oman kokemukseni kanssa, että ensin luulin siskoni kirjoittaneen viestisi. Kun mainitsit lapset, tajusin ettei kirjoittaja ole hän, sillä siskoni on lapseton.
Mikä syöpä isälläsi oli? Minunkin isälläni todettiin maaliskuussa syöpä (maksaan levinnyt suolistosyöpä) ja elinaikaa annettiin muutamasta viikosta muutamaan kuukauteen. Viimeisen elinkuukautensa isä oli luonani saattohoidossa ja siskon kanssa hoidimme häntä; kotisairaalan henkilökunta kävi yleensä vähintään kerran päivässä. Myös minun isäni kuihtui nopeasti ihan luurangoksi ja lopulta juhannuspäivänä nukkui läsnäollessamme pois. En ikinä unohda sitä tuskaa, mitä koin. Vaikka surin rankasti jo edeltä, en tajunnut, mikä suru oli vielä edessä. Tuntui siltä, etten enää koskaan voi hymyillä tai iloita ja että elämä loppui siihen. Ihmeesti on kuitenkin Luoja antanut voimia ja lapset ja perhe kaikkinensa ovat tuoneet lohtua kaiken keskelle. Aika tekee tehtävänsä - meidänkin kohdallamme.
On ollut lohduttavaa lukea muiden ihmisten samankaltaisia kohtaloita, tunnen etten ole yksin.
Huomasin myös, että muillakin on 'mitä-jos-olisin-vielä-voinut-tehdä-jotain' ajatuksia. Niissä minäkin olen piehtaroinut ja itkenyt silmät päästäni.
Voimia ja siunausta elämääsi, olisi mukava kirjoitella enemmänkin.
Mitkä sanat sinulle kirjoittaisin-olisinpa lähelläsi,niin halaisin vain!Oman isäni kohdalla jouduin seuraamaan monta vuotta,kuinka alsheimerin-tauti tuhosoi elämän.Olin isäni omaishoitaja ja vierestä seurasin tuskaisin miettein,kuinka tämä iso,vahva mies muuttui pieneksi lapseksi jälleen.Välillä hän tunnisti minut tyttarekseen,mutta sitten olinkin joku outo vieras,joka vie häntä vessaan,kun hän on vielä niin nuori poika,ettei saattajia tarvitse!Nyt,kun menet ensi kertaa isäsi luo tietäen hänen kohtalonsa,jaksaisitko olla niin vahva,että"sydämesi äänellä" kuuntelisit häntä?Jos isäsi ei puhu sairaudestaan-älä puhu sinäkään-edetkää nyt niin kuin isäsi tahtoo.Monesti kuolemansairas haluaa "säästää" omaisiaan tuskalta-annetaan hänen tehdä niin.Sinulla on hyvin raskaat päivät edessä-Jumala antakoon sinulle voimia"!!!
nyt?Mikä tilanteesi on-mitä tapauhtui isäsi luona?Voinko olla avuksi-jotenkin???
kyllä tässä koitetaan päivä kerrallaan mennä, kiitokset kysymästä. On kyllä niin outoa suhtautua asiaan, kun isä on vielä tällä hetkellä aivan entisessään kunnossa. Yhä edelleen tulee samoja itkukohtauksia, jonka jälkeen saattaa olla taas hetken parempi olo. Olen kuitenkin aika hyvin saanut pidettyä itseni kasassa, ja lähinnä tällä hetkellä huolestuttaa enemmän äidin puolesta kuin itseni, sen verran kova homma hänelle asia tulee olemaan(tällä hetkellä täydellisessä "denial"-tilassa). Asumme kaikki lapset toisella paikkakunnalla, ja pelko on itsellä(kuten myös isällä) tällä hetkellä niin suuri miten äidin käy. En edes pysty ajattelemaan hänen kannaltaan asiaa, heillä kuitenkin oli niin paljon yhteisiä suunnitelmia ja kaikkea miten eläkepäiviään viettää pitkistä lomista, maalle muuttoon jne. Tätä asiaa ajatellessa ne suurimmat surut itsellä pintaan nousee, vaikka omaakin tulevaa menetystä pitäisi käydä läpi......
Kiitokset kuitenkin huolenpidosta, ja koitan palailla asiaan, jos tulee lisättävää.