SUOMEN MUTKIKAS TIE RAUHAAN KESÄLLÄ 1944
Kirjoittaja on entinen Ahon hallituksen ulkoministeri. Ulkoministeriön entinen kauppapoliittinen alivaltiosihteeri, Washingtonin suurlähettilään paikalta Nokian johtoon loikannut Paavo Rantanen teki pari kuukautta kestäneen pikavierailun Esko Ahon hallitukseen ulkoministerinä Heikki Haaviston sairastuttua.
Viime vuonna muisteltiin innokkaasti kesän 1944 torjuntavoittoja, jotka avasivat Suomelle tien rauhaan. Silloin ei juuri käsitelty jutun poliittista puolta, minkä vuoksi ryhdyin sitä tarkemmin tutkimaan. Havaitsin rauhanprosessin kuvauksissa paljon aukkoja ja virheitäkin, ja näin syntyi oma näkemys siitä, kuinka se oikein tapahtui. Keskityn kesään 1944, joskin juonen aikaisempia vaiheita on pakko lyhyesti käsitellä.
Taustakehitys kesään 1944 mennessä
Suomen irtautuminen sodasta oli esillä jo syksyllä 1941, ja joulukuussa torjuttiin Neuvostoliiton Tukholman kautta tekemä tunnustelu. Ryti ja Mannerheim olivat sitä mieltä, että Saksan voima ja elintarvikehuollon turvaaminen tekivät ajatuksen mahdottomaksi. Näillä argumenteilla oli myöhemminkin painoa. Keväällä 1942 laskettiin, että 93 % maan tuonnista oli Saksan varassa.
Vuosien 1942 ja 1943 aikana asia kupli yhä, ja mm. syksyllä 1942 jätettiin vastaamatta vanhan tutun, Jartsevin, aloitteeseen Tukholmassa. Mutta talvella 1943 alkoi tapahtua – Saksan tappio Stalingradissa oli vakava ennusmerkki, poliittisen johdon ydin käsitti, että uusi Moskovan rauha oli edessä. Linkomiehen hallitus muodostettiinkin mm. rauhaan pyrkimistä varten. Kun tätä ei voitu turuilla ja toreilla julistaa, syyllistettiin hallitusta rankasti rauhan vastustamisesta. USA:n tarjottua hyviä palveluksiaan rauhanasiassa , vieraili uusi ulkoministeri Henrik Ramsay maaliskuun lopulla Berliinissä tunnustellen Suomen liikkumavapauden rajoja. Tuloksena olivat rajut haukkumiset, minkä lisäksi ulkoministeri v.Ribbentrop vaati poliittisen liittosopimuksen tekemistä. Ramsay joutui tästä vaikeisiin neuvotteluihin, joiden tuloksena syntyi Saksaa tyydyttävä paperi. Hallituksen ulkoasiainvaliokunta sen hyväksyi – eräänä perusteena viljakysymys - mutta Mannerheimin jyrkän kielteinen kanta teki asiasta lopun. Saksa joutui tyytymään vesitettyihin selityksiin.
Elokuussa tuli julki ns. 33:n adressi, jossa hallitusta patisteltiin rauhan tielle. Tämä tempaus koettiin Suomen neuvotteluasemia heikentävänä tekona. Jo aiemmin oli rauhanopposition piirissä esillä ajatus pakolaishallituksesta – ja toivoipa joku Suomen joutumista sotimaan Saksaa vastaan ja vaikka miehitetyksi – näin nähtäisiin, että olimme ”oikealla puolella”. Rauhaa pohdiskeli eduskunnassa syntyneen yhteistoimintakomitean (lähinnä RKP:n ja SDP:n väkeä) ohella myös ns. Nystenin piiri, jossa oli talouselämä vahvasti edustettuna. K.A. Fagerholm oli tässä ryhmässä mukana.
Syksyllä 1943 näytti Moskovan ulkoministerikonferenssin valossa siltä, että Suomella, kuten muillakin Saksan liittolaisilla, oli edessä ehdottoman antautumisen tie. Teheranin huippukokouksessa marraskuun lopussa Stalin kuitenkin ilmoitti tyytyvänsä vuoden 1940 rajoihin ja sotakorvauksiin. Churchill yritti vastustaa korvauksia, mutta lopulta länsi katsoi, että Neuvostoliiton kanta oli kohtuullinen. Tammikuussa 1944 USA vielä kerran kehotti Suomea pyrkimään rauhaan, mutta muutoin jäimme käytännössä Neuvostoliiton kontolle.
Sotatoimista on riittävää todeta Saksan jatkuva ahdinko itärintamalla. Suomen kannalta huolta aiheutti Leningradin saarron lopullinen purkautuminen tammikuussa 1944. Lännessä seurasi Normandian maihinnousu 6.6. , ja kolmea päivää myöhemmin Neuvostoliitto käynnisti strategisen iskun Suomea vastaan.
Ennen kesäkuuta tapahtui paljon. Lähettiläs Kollontayn toimesta ja Ruotsin samansuuntaisesta myötävaikutuksesta kehkeytyi prosessi, joka vei Paasikiven salakähmäisesti Tukholmaan Kollontayn luo. Matka ei pysynyt salassa, ja rauhanehdot tulivat julki Neuvostoliiton toimesta. Maaliskuussa Paasikivi lensi Moskovaan kuullakseen tulkinnan ehdoista. Hän olisi hyväksynyt saamansa tarjouksen, mutta hallitus ja eduskunta eivät. Vaikeimmilta tuntuivat vaatimukset saksalaisten joukkojen – yli 200 000 miestä (muonavahvuus vuoden vaihteessa 234 000 miestä) – internoimisesta vähän yli kuukauden kuluessa sekä 600 milj. dollarin sotakorvaus viidessä vuodessa. Niinikään tuntui mahdottomalta hyväksyä vuoden 1940 rajoja – lisäksi piti luopua Petsamosta.
Saksan reaktio pelotti, sillä se oli juuri miehittänyt Unkarin, joka sekin oli elätellyt rauhantoiveita. Stalin puolestaan totesi suomalaisten olevan hidasälyistä kansaa, jonka päähän piti takoa järkeä moukarilla. Neuvostoliitto näytti nyt palaavan Suomenkin osalta ehdottoman antautumisen linjalle. Saksa rankaisi Suomea ase- ja viljantoimituskiellolla huhtikuussa 1944. Tilanne lukkiutui Suomessa – myös rauhanoppositio lamaantui, ja hallitus jäi odottavalle kannalle. Tannerin yritys hakea kontaktia vastapuoleen toukokuussa jäi vaille vastausta.
Kesäkuun ahdistus
Neuvostoliiton suurhyökkäys tuntui shokkina kaikilla tahoilla. Päämaja reagoi nopeasti, ja Valkeasaaren läpimurron jälkeen se pyysi Saksaa purkamaan asetoimituskiellon. Myönteinen vastaus tuli välittömästi (12.6). Tavaraa, mm. pst-aseita ,alkoi tulla jo 16.6. Seuraavana päivänä Immolaan saapui n.70 koneen vahvuinen lento-osasto Kuhlmey (noihin aikoihin ilmavoimillamme oli käyttökunnossa kaikkiaan 150 hävittäjäkonetta, joista vain 38 ensilinjan Me- hävittäjiä). Venäläiset lähettivät Kannaksen taivaalle yli 1000 konetta. Tässä vaiheessa Hitlerin kanta oli, että apua annetaan, kunhan Suomi taistelee; mutta jos Suomi neuvottelee, apu katkaistaan, hän uhkasi. Mittava virallinen avunpyyntö – peräti 6 divisioonaa – annettiin saksalaisille Mannerheimin toimesta 19.6. Ruotsiltakin pyydettiin apua - tuloksetta. Viljasaarto purettiin 12.6., aivan viime hetkellä, sillä leipäannosten puolittaminen oli vireillä. Saksan lähettiläs v. Blücher toimi tässä asiassa ansiokkaasti.
Poliittiset piirit kävivät kuumina – rauhanoppositio vaati ”rauhanhallituksen” perustamista marskin johdolla. Tästä Mannerheim kieltäytyi. Kesäkuun puolivälissä Kuuterselän läpimurron jälkeen myös presidentti Ryti, pääministeri Linkomies ja ministeri Tanner katsoivat, että hallitusta oli vaihdettava. Mannerheimkin kiirehti asiaa. Kenraali Waldenin kieltäydyttyä hallitukselle haettiin uutta vetäjää, ja arpa lankesi lopulta ulkoministeri Ramsaylle. Asiassa oli monta mutkaa maalaisliiton eduskuntaryhmän sekoillessa ja Kekkosen vastustaessa Ramsayn ehdokkuutta. Myös demarien piirissä oltiin hajallaan, jolloin Kekkosenkin nimi tuli esille Tannerin kummastukseksi. Lopulta Ramsayn lista hyväksytttiin.
Hallituksen oli määrä vaihtua 19.6. – toisin kävi. Kenraali Waldenin kieltäydyttyä tulemasta hallitukseen, vallitsi melkoinen hämminki. Mannerheimin mielenmuutos ratkaisi asian, eivätkä poliitikkojen käynnit Mikkelissä asiaa muuttaneet. Miksi näin ? Marsalkan mielestä tilanne rintamalla oli kohentunut, sillä joukot oli saatu aika onnistuneesti VKT-asemaan, ja Saksan apu toimi. Marskin mielestä hallituksen vaihdos oli lykättävä paremman neuvotteluaseman varmistamiseksi, minkä lisäksi muutos olisi voinut vaarantaa jo toimivan aseavun ja aiheuttaa levottomuutta kansalaisissa. Tässä tilanteessa hallitus ei voinut muuta kuin tiedustella Tukholman kautta Neuvostoliiton rauhanehtoja. Ahdistus huipentui 22.6, kun saatiin kuulla, että v. Ribbentrop oli tulossa kaupunkiin. Tannerin kommentti oli ”nyt menee kaikki sekaisin”. Siltä todella näytti, sillä Tukholmasta tuli tyly viesti.
Suomea vaadittiin antautumaan:” Kun Neuvostoliitto on useat kerrat joutunut suomalaisten pettämäksi, toivomme Suomen hallitukselta saavamme presidentin ja ulkoasiainministerin allekirjoittaman selityksen, että Suomi on valmis antautumaan ja pyytämään rauhaa…” Asia ratkaistiin nopeasti 23.6. Ryti ja Tanner olisivat olleet valmiit keskustelemaan vastapuolen kanssa tältä pohjalta, mutta Linkomies, Ramsay, Walden, Reinikka ja tietenkin Mannerheim vastustivat jyrkästi antautumisajatusta. Dialogia ei Neuvostoliiton kanssa jatkettu – neuvostoarmeija rynnäköi Tienhaarassa ja Talin taistelu oli alkamassa.
Ulkoministeri v. Ribbentrop oli kovempi pähkinä. Hän vaati nyt selvää poliittista sitoumusta siitä, että Suomi taistelisi Saksan rinnalla, luvaten avuksi jalkaväkidivisioonan ja kaksi rynnäkkötykkiprikaatia. Myös armeijakunnan esikuntaa tarjottiin, mutta sellaista ei tänne varmuussyistä haluttu. Kädenvääntö vei kolme päivää. Asiaa hoiti Suomen puolesta taitavasti ministeri Ramsay, onnistuen lieventämään tekstiä jossain määrin. Päämajan viesti oli selvä – sitoumus oli annettava. Saatuaan kahden juristin lausunnon, jonka mukaan presidentti voisi omissa nimissään antaa vaaditun sitoumuksen kirjeellä Hitlerille, Ryti otti vastuun. Kirjeessään hän ilmoitti, ettei tekisi rauhaa Neuvostoliiton kanssa, eikä sallisi nimittämänsä hallituksen ryhtyä aselepoa tai rauhaa koskeviin keskusteluihin Neuvostoliiton kanssa muuten kuin yhteisymmärryksessä Saksan kanssa. Ribbentrop sai paperin illalla 26.6.
Ankara jälkipyykki
Asian käsittely hallituksessa, poliittisissa piireissä ja ennen muuta SDP:n sisällä oli todella vaikeaa, ja sitä puitiin kaiken aikaa jo neuvottelujen kestäessä. Jo 25.6. hallitus päätti, että sitoumus Saksalle tuli antaa ja että ratkaisu tuli esittää eduskunnalle. Äänestysluvut hallituksessa olivat 10-5-1 ts. demarit äänestivät vastaan edistyspuolueen Kaupin pidättyessä. SDP:n eduskuntaryhmää informoi Tanner mainitsematta Ribbentropin tuloa, käyttäen tästä ilmausta ”eräs korkea saksalainen virkamies”. Ed. Reinikainen katsoi, että tehtäviin sitoumuksiin olisi saatava eduskunnan suostumus.
Eduskuntaan ei Linkomies asiaa halunnut tuoda, koska Tanner ei voinut taata SDP:n ryhmän kantaa. Hän hylkäsi myös Mannerheimin idean, että sopimus hyväksyttäisiin eduskunnassa vain parin äänen enemmistöllä. 26.6. hallitus hyväksyi sitoumuksen lopullisesti äänin 10-6. Tilanne oli räjähdysherkkä, hallituskriisi uhkasi Talin-Ihantalan taistelujen lähestyessä huippuvaihettaan. Maalaisliiton ryhmässä Kekkonen laati sopimuksen hylkäämistä tarkoittavan ponnen ja oli valmis välikysymyksen allekirjoittajaksi.
Linkomies piti demarien pysymistä hallituksessa tärkeänä, mutta asia oli SDP:n ryhmälle tuskallinen. Tanner kertoi 26.6. antautumisvaatimuksesta ja Saksan uhkauksesta lopettaa ase- ja vilja-apu. Vaikka hän epäilikin Saksan avun tehokkuutta, oli jatkuva aseiden saanti välttämätöntä, ja viljan saannin lakatessa, olisi leipäannoksia pienennettävä elokuussa. Kiivaassa keskustelussa Väinö Voionmaa optimistisesti arveli, että vaikka Venäjä vaatii antautumista, voitaisiin ehdoista silti neuvotella. Veteraani Matti Turkia puolestaan ennusti, että kun antautumisesta olisi kulunut viikko, ei maassa olisi enää sosialidemokraattista puoluetta ! Ed. Jokinen vaati lähtöä hallituksesta – siihen ei otettu kantaa, mutta ryhmä hylkäsi Ribbentrop-sopimuksen. Keskustelu jatkui kiivaana seuraavat kaksi päivää niin ryhmässä kuin muissakin puolue-elimissä. Tanner kysyi, mitä saadaan tilalle, jos hallitus hajoaa. Voionmaa esitti kauhukuvia Unkarin tapaan – tämän Tanner kiisti. Hän sekä Hakkila antoivat ymmärtää, että presidentin vaihtuessa sitoumus raukeaisi. Wuori, joka piti tapahtunutta ”poliittisena kaappauksena” vaati SAK:n nimissä lähtöä hallituksesta.
Illalla 28.6. esitti ed. Kuusisto, että jäädään hallitukseen, ja sai jonkin verran tukea. Väittelyssä puhuttiin puolueen kunniasta ja porvarien vastuusta; toisaalta varoitettiin hajaannuksesta sekä hallituskriisin vaikutuksesta rintamalla. Silti eduskuntaryhmän valmistava valiokunta äänin 8-5 katsoi, että hallituksesta on lähdettävä. Puoluetoimikunnassa luvut olivat 6-1. Viimeinen taisto käytiin iltapäivällä 29.6. Keskustelu oli yhä kiivasta, mutta Tannerin argumentit alkoivat purra. Ed. Simonen katsoi, että vain hallituksesta käsin SDP voi vaikuttaa, ja ed. Mäkeläinen tokaisi peräti, että jos ryhmä päättää, että hallituksesta lähdetään, olisi se kokonaisuudessaan vietävä Niuvanniemeen ! Keskustelu päättyi Tannerin upeaan vetoomukseen: ”Jos haluatte tehdä meille henkilökohtaisen palveluksen, olisi meidät kutsuttava pois hallituksesta. Jos sen sijaan haluatte tehdä maalle palveluksen, olisi meitä kehotettava jäämään hallitukseen.” Tannerin kanta voitti äänin 36-26. Linkomiehelle hän lausahti: ”Pakkotöihin jäätiin.” Mielestäni tämä oli yksi kesän 1944 torjuntavoitoista. Alikersantti Veikko Helle ajatteli rintamalla: ”Jos demarit lähtevät hallituksesta, niin mekin lähdemme rintamalta”, ja kuultuaan ratkaisusta, olo keveni, ”oltiin kuitenkin yhteisrintamassa.”
Kesäkuun loppupäivinä pelättiin saksalaismiehitystä, hajaannusta, sisällissotaa – mielikuvitus oli valloillaan. Rauhanoppositio oli raivoissaan ”valtiokaappauksesta”, ja Paasikivi langetti Ramsaylle yksityiskeskustelussa jyrkän tuomion. Ruotsin kaikkitietävä lehdistö julisti, että Suomi ei enää ollut pohjoismaa – siitä oli tullut diktatuuri. Pääministeri Hanssonkin arvosteli Suomea, mutta UD:n korkein virkamies kabinettisihteeri Boheman, joka tunsi hyvin maamme asiat, sanoi lähettiläs Gripenbergille olevansa viimeinen tuomitsemaan Suomen hallitusta. Sveitsissä Suomea ymmärrettiin , ja Saksassa iloittiin SDP:n ratkaisusta. Pikantti yksityiskohta: Romanian varapääministeri sanoi Suomen lähettiläälle, että Ribbentrop-sopimus oli Suomen kohtalokas virhe.
Erillissotateesi oli nyt murtunut, ja USA katkaisi diplomaattisuhteet Suomeen 30.6. Pois lähtevä asiainhoitaja Gullion kysyi ministeri Ramsaylta, mitä Suomi oli sopimuksellaan voittanut. Vastaus – ”aikaa” – osoittautui oikeaksi. Suomen puolustus kesti, Kuhlmeyn koneet antoivat ratkaisevaa ilmatukea, ja Greif-divisioona torjui tehokkaasti venäläisten viimeisen suuren rynnistyksen Viipurinlahdella.
Loppusuoralle
Rauhanoppositio pohti kuumeisesti ulospääsyä, ja ajatus pakolaishallituksesta tuli taas esille. Sille taisi olla karvas yllätys, että Kollontay ei halunnut ottaa vastaan Tukholmaan saapuneita ”rauhanryhmän” edustajia. Neuvostoliitto pani etusijalle Mannerheimin ja istuvan hallituksen. Tieto tästä saatiin Suomen johdolle kiertotietä 14.7. Samoihin aikoihin kävi ilmi, että puna-armeijan offensiivi Kannaksen rintamalla oli keskeytynyt – tilanne hiljeni heinäkuun loppuun mennessä Laatokan takana, ja kohta sen jälkeen Ilomantsissa. Saksalaiset sen sijaan kokivat katastrofin – 23.6 alkanut suurhyökkäys murskasi ns. Keskisen Armeijaryhmän (Heeresgruppe Mitte) , ja eteneminen Itämeren rantaan alkoi. Neuvostojoukot saavuttivat sen 27.7. Attentaatti Hitleriä vastaan lisäsi dramatiikkaa. Virossa ahtaalle joutuneet saksalaiset halusivat Kuhlmeyn ja Greif-divisioonan takaisin – ne lähtivät Suomesta kuun lopussa.
Mikkelin saksalainen kenraali Erfurth totesi päämajassa salamyhkäistä toimintaa, mutta ei päässyt siitä perille. Ryti, Tanner ja Walden tulivat 28.7. päämajaan, ja samana päivänä saatiin Tukholmasta vahvistus, että Neuvostoliitto oli valmis neuvottelemaan, kunhan Suomessa olisi uusi hallitus. Ryti ilmoitti olevansa valmis eroamaan, mikäli Mannerheim tulisi tilalle. Nyt marski suostui – tarjous oli neljäs v.1944 ! Tapahtumat vyöryivät nopeasti – Rytin ero todettiin hallituksessa 1.8. ,mitä eräät maalaisliiton ja kokoomuksen ministerit eivät tahtoneet ymmärtää. Ei sitä moni muukaan tajunnut, mutta Paasikivi iloitsi asiasta heti, samoin Voionmaa. Tarpeelliset toimet hoidettiin eduskunnassa nopeasti – Mannerheimista tuli presidentti 4.8.
Erfurth ei haistanut palaneen käryä, mutta lähettiläs v.Blücher oli huolissaan. Propagandaministeri Goebbelsin kommentti kuului: ”Kun jossakin sotaakäyvässä maassa marsalkka asettuu valtakunnan johtoon, se haiskahtaa antautumiselta.”
Ennen seuraavaa siirtoa oli saatava aikaan uusi hallitus – tiedettiin, että Rytin lisäksi myös Linkomiehen ja Tannerin oli väistyttävä. Ruotsalainen pankkiiri Wallenberg varoitti Kollontayta vaatimasta äärivasemmistolaisten tuloa hallitukseen. Antti Hackzell sai lähes vanhalta pohjalta ministeristön kokoon. Hän, kuten ulkoministeri Carl Enckell, oli vanha Venäjän-tuntija, ja puolustusministerinä jatkoi kenraali Walden. Rauhanopposition ainoa edustaja oli Eero A. Wuori. Mukaan tuli myös Ernst v. Born. Paasikivi ei kelvannut – häntä pidettiin ”antautumisen symbolina”. K.A.Fagerholm kritisoi Hackzellille ratkaisua, eikä uskonut hallituksen menestyvän tehtävässään.
Rauhan halu oli yleisesti vahva ja kasvoi päivä päivältä. Vaikka Saksan ote oli lipsumassa, sitä pidettiin yhä uhkana. Mannerheim pelasi varman päälle ja halusi ennen seuraavaa siirtoa informoida Saksan ja odottaa reaktiota. Mikkeliin 17.8 saapuneelle kenraalisotamarsalkka Keitelille marsalkka ilmoitti , ettei katsonut olevansa sidottu Rytin kirjeeseen muuttuneissa olosuhteissa. Tyrmistynyt Keitel ei ollut valmis poliittiseen keskusteluun, eikä kotimatkan tunnelmaa lieventänyt marskin mukaan antama suuri korillinen rapuja. Tämän jälkeen suomalaiset ja saksalaiset kiistelivät asiasta monissa yhteyksissä. Saksa tietenkin halusi pitää sitoumuksesta kiinni.
Lähettiläs Gripenberg on muistelmissaan valaissut rauhantien loppusuoraa. Tavatessaan presidentin 10.8. hän sai kuulla arvion, että Suomi voisi taistella enää 2-3 kuukautta. Viikkoa myöhemmin marski kertoi lähettiläälle Keitelin käynnistä lisäten, että koska Hitler on ”hysteerikko”, on odotettava muutamia päiviä. Tukholmaan palattuaan Gripenberg kertoi Ruotsin ulkoministerille mm. sotakorvausten aiheuttamasta huolesta. Ministeri Günther lupasi tähän auliisti apua. Myös viljaa oli luvassa. Ratkaisu tehtiin 24.8. ja Gripenberg on kuvaillut sisäpiirin neuvottelua marskin salonkivaunussa Herttoniemessä: Hackzellin ja Tannerin puhuttua voimakkaasti rauhan puolesta, marski ilmoitti heti olevansa samaa mieltä. Sitten keskusteltiin viestistä Neuvostoliitolle sekä Suomen valtuuskunnan kokoonpanosta. Tilanne laukesi - ”marsalkka vaati, että joisimme kaikki lasillisen hänen hyvää whiskyään ja polttaisimme hänen voimakkaita havannasikarejaan.”
Seuraavana päivänä Gripenberg toimitti viestin Kollontaylle. Siinä oli ripaus dramatiikkaa, sillä hän joutui hiiviskelemään pimeässä illassa kohtauspaikkaa etsien. Kolmen päivä kuluttua tavattiin uudelleen, jolloin Kollontay ilmoitti ”kolmen suuren” hyväksyneen seuraavat ehdot: ensiksi Suomen tuli julkisesti ilmoittaa katkaisevansa välit Saksaan; ja toiseksi vaatia saksalaisten lähtöä 15.9. mennessä. Tässä viestissä, jonka sisäpiiri hyväksyi , oli sen verran epätarkkuutta, ettei oikein ymmärretty, kuka riisuisi saksalaiset aseista – liittoutuneet vai suomalaiset ? Näin syntyi hermoja repivä viive, joka uhkasi keskeyttää prosessin. Asiaa ei tässä vaiheessa oikeastaan uskallettu selvittää, mutta Suomen toimintamahdollisuuksista annettiin lähetystöneuvos Semjonoville kenraali Heinrichsiltä saadut tiedot. Mannerheimin lähetti Stalinille sähkeen selostaen Suomen valmiutta hoitaa asia.
Helsingissä pantiin toimeksi. Mannerheim kuvasi ratkaisua kirjeellä Hitlerille. Lähettiläs v.Blücherin sekä kenraali Erfurthin viimeiset audienssit suomalaisten avainhenkilöiden luona olivat emotionaalisesti rankat. Illalla 2.9. eduskunta saatiin koolle poliisin virka-apua käyttäen. Hallituksen kanta neuvotteluihin ryhtymisestä hyväksyttiin äänin 113-45 (IKL ja paikalla olleiden maalaisliiton ja kokoomuksen edustajien enemmistö äänestivät vastaan). Myöhään samana iltana piti Hackzell radiopuheen. Rasittunut pääministeri sekosi papereissaan pahan kerran, ja ilmoitus suhteiden katkaisemisesta jäi kertomatta. Olavi Paavolainen kuvasi tunnelmaa näin: ”Radion särinää, epämääräistä puheen muminaa. Äkkiä käheä kuiskaus ´… onko nyt oikea aika´. Ei vaikuta lupaavalta. Sitten kuuluu kolme rykäisyä, ja taas seuraa jännittävä, pitkä hiljaisuus. Loppumattomalta tuntuvan odotuksen jälkeen alkaa aivan käheä ja väsynyt ääni puhua ja menee suoraan asiaan.”
Hackzellin lipsahdus pitkitti rintaman rauhoittumista – suomalaiset lopettivat tulen aamulla 4.9., venäläiset vuorokautta myöhemmin. Kun muuan suomalainen yksikkö Laatokan Karjalassa otti yhteyttä vastapuoleen iltapäivällä, saatiin vastaus, ettei heillä ollut tietoa aselevosta. Tieto venäläisille tuli aamuyöstä 5.9. Aseet vaikenivat, neuvottelijain raskas matka Moskovaan alkoi, ja 19.9 allekirjoitettiin välirauhansopimus – sotakorvauksia vaadittiin nyt 300 milj. dollaria kuuden vuoden kuluessa, ja aika saksalaisten karkottamiseksi piteni. Uutta oli Porkkalan vuokraus. Näin alkoi uusi aika maan historiassa.
Sotasyyllisyysoikeudenkäyntiä kerrattaessa tuntuu nyt uskomattomalta, että useimpia ns. syyllisistä syytettiin mm. rauhan estämisestä. Syntejä olivat Ramsayn matka Berliiniin, riittämättömien valtuuksien antaminen Paasikivelle 1944 ja Ribbentrop- sopimus. Olivatko nuo vaikeat päätökset rikoksia ? Eivät, mutta SDP:ssä haavat iskivät syvälle – ja se tiedetään parhaiten tässä talossa.
Kirjoittaja on entinen Ahon hallituksen ulkoministeri. Ulkoministeriön entinen kauppapoliittinen alivaltiosihteeri, Washingtonin suurlähettilään paikalta Nokian johtoon loikannut Paavo Rantanen teki pari kuukautta kestäneen pikavierailun Esko Ahon hallitukseen ulkoministerinä Heikki Haaviston sairastuttua.
Viime vuonna muisteltiin innokkaasti kesän 1944 torjuntavoittoja, jotka avasivat Suomelle tien rauhaan. Silloin ei juuri käsitelty jutun poliittista puolta, minkä vuoksi ryhdyin sitä tarkemmin tutkimaan. Havaitsin rauhanprosessin kuvauksissa paljon aukkoja ja virheitäkin, ja näin syntyi oma näkemys siitä, kuinka se oikein tapahtui. Keskityn kesään 1944, joskin juonen aikaisempia vaiheita on pakko lyhyesti käsitellä.
Taustakehitys kesään 1944 mennessä
Suomen irtautuminen sodasta oli esillä jo syksyllä 1941, ja joulukuussa torjuttiin Neuvostoliiton Tukholman kautta tekemä tunnustelu. Ryti ja Mannerheim olivat sitä mieltä, että Saksan voima ja elintarvikehuollon turvaaminen tekivät ajatuksen mahdottomaksi. Näillä argumenteilla oli myöhemminkin painoa. Keväällä 1942 laskettiin, että 93 % maan tuonnista oli Saksan varassa.
Vuosien 1942 ja 1943 aikana asia kupli yhä, ja mm. syksyllä 1942 jätettiin vastaamatta vanhan tutun, Jartsevin, aloitteeseen Tukholmassa. Mutta talvella 1943 alkoi tapahtua – Saksan tappio Stalingradissa oli vakava ennusmerkki, poliittisen johdon ydin käsitti, että uusi Moskovan rauha oli edessä. Linkomiehen hallitus muodostettiinkin mm. rauhaan pyrkimistä varten. Kun tätä ei voitu turuilla ja toreilla julistaa, syyllistettiin hallitusta rankasti rauhan vastustamisesta. USA:n tarjottua hyviä palveluksiaan rauhanasiassa , vieraili uusi ulkoministeri Henrik Ramsay maaliskuun lopulla Berliinissä tunnustellen Suomen liikkumavapauden rajoja. Tuloksena olivat rajut haukkumiset, minkä lisäksi ulkoministeri v.Ribbentrop vaati poliittisen liittosopimuksen tekemistä. Ramsay joutui tästä vaikeisiin neuvotteluihin, joiden tuloksena syntyi Saksaa tyydyttävä paperi. Hallituksen ulkoasiainvaliokunta sen hyväksyi – eräänä perusteena viljakysymys - mutta Mannerheimin jyrkän kielteinen kanta teki asiasta lopun. Saksa joutui tyytymään vesitettyihin selityksiin.
Elokuussa tuli julki ns. 33:n adressi, jossa hallitusta patisteltiin rauhan tielle. Tämä tempaus koettiin Suomen neuvotteluasemia heikentävänä tekona. Jo aiemmin oli rauhanopposition piirissä esillä ajatus pakolaishallituksesta – ja toivoipa joku Suomen joutumista sotimaan Saksaa vastaan ja vaikka miehitetyksi – näin nähtäisiin, että olimme ”oikealla puolella”. Rauhaa pohdiskeli eduskunnassa syntyneen yhteistoimintakomitean (lähinnä RKP:n ja SDP:n väkeä) ohella myös ns. Nystenin piiri, jossa oli talouselämä vahvasti edustettuna. K.A. Fagerholm oli tässä ryhmässä mukana.
Syksyllä 1943 näytti Moskovan ulkoministerikonferenssin valossa siltä, että Suomella, kuten muillakin Saksan liittolaisilla, oli edessä ehdottoman antautumisen tie. Teheranin huippukokouksessa marraskuun lopussa Stalin kuitenkin ilmoitti tyytyvänsä vuoden 1940 rajoihin ja sotakorvauksiin. Churchill yritti vastustaa korvauksia, mutta lopulta länsi katsoi, että Neuvostoliiton kanta oli kohtuullinen. Tammikuussa 1944 USA vielä kerran kehotti Suomea pyrkimään rauhaan, mutta muutoin jäimme käytännössä Neuvostoliiton kontolle.
Sotatoimista on riittävää todeta Saksan jatkuva ahdinko itärintamalla. Suomen kannalta huolta aiheutti Leningradin saarron lopullinen purkautuminen tammikuussa 1944. Lännessä seurasi Normandian maihinnousu 6.6. , ja kolmea päivää myöhemmin Neuvostoliitto käynnisti strategisen iskun Suomea vastaan.
Ennen kesäkuuta tapahtui paljon. Lähettiläs Kollontayn toimesta ja Ruotsin samansuuntaisesta myötävaikutuksesta kehkeytyi prosessi, joka vei Paasikiven salakähmäisesti Tukholmaan Kollontayn luo. Matka ei pysynyt salassa, ja rauhanehdot tulivat julki Neuvostoliiton toimesta. Maaliskuussa Paasikivi lensi Moskovaan kuullakseen tulkinnan ehdoista. Hän olisi hyväksynyt saamansa tarjouksen, mutta hallitus ja eduskunta eivät. Vaikeimmilta tuntuivat vaatimukset saksalaisten joukkojen – yli 200 000 miestä (muonavahvuus vuoden vaihteessa 234 000 miestä) – internoimisesta vähän yli kuukauden kuluessa sekä 600 milj. dollarin sotakorvaus viidessä vuodessa. Niinikään tuntui mahdottomalta hyväksyä vuoden 1940 rajoja – lisäksi piti luopua Petsamosta.
Saksan reaktio pelotti, sillä se oli juuri miehittänyt Unkarin, joka sekin oli elätellyt rauhantoiveita. Stalin puolestaan totesi suomalaisten olevan hidasälyistä kansaa, jonka päähän piti takoa järkeä moukarilla. Neuvostoliitto näytti nyt palaavan Suomenkin osalta ehdottoman antautumisen linjalle. Saksa rankaisi Suomea ase- ja viljantoimituskiellolla huhtikuussa 1944. Tilanne lukkiutui Suomessa – myös rauhanoppositio lamaantui, ja hallitus jäi odottavalle kannalle. Tannerin yritys hakea kontaktia vastapuoleen toukokuussa jäi vaille vastausta.
Kesäkuun ahdistus
Neuvostoliiton suurhyökkäys tuntui shokkina kaikilla tahoilla. Päämaja reagoi nopeasti, ja Valkeasaaren läpimurron jälkeen se pyysi Saksaa purkamaan asetoimituskiellon. Myönteinen vastaus tuli välittömästi (12.6). Tavaraa, mm. pst-aseita ,alkoi tulla jo 16.6. Seuraavana päivänä Immolaan saapui n.70 koneen vahvuinen lento-osasto Kuhlmey (noihin aikoihin ilmavoimillamme oli käyttökunnossa kaikkiaan 150 hävittäjäkonetta, joista vain 38 ensilinjan Me- hävittäjiä). Venäläiset lähettivät Kannaksen taivaalle yli 1000 konetta. Tässä vaiheessa Hitlerin kanta oli, että apua annetaan, kunhan Suomi taistelee; mutta jos Suomi neuvottelee, apu katkaistaan, hän uhkasi. Mittava virallinen avunpyyntö – peräti 6 divisioonaa – annettiin saksalaisille Mannerheimin toimesta 19.6. Ruotsiltakin pyydettiin apua - tuloksetta. Viljasaarto purettiin 12.6., aivan viime hetkellä, sillä leipäannosten puolittaminen oli vireillä. Saksan lähettiläs v. Blücher toimi tässä asiassa ansiokkaasti.
Poliittiset piirit kävivät kuumina – rauhanoppositio vaati ”rauhanhallituksen” perustamista marskin johdolla. Tästä Mannerheim kieltäytyi. Kesäkuun puolivälissä Kuuterselän läpimurron jälkeen myös presidentti Ryti, pääministeri Linkomies ja ministeri Tanner katsoivat, että hallitusta oli vaihdettava. Mannerheimkin kiirehti asiaa. Kenraali Waldenin kieltäydyttyä hallitukselle haettiin uutta vetäjää, ja arpa lankesi lopulta ulkoministeri Ramsaylle. Asiassa oli monta mutkaa maalaisliiton eduskuntaryhmän sekoillessa ja Kekkosen vastustaessa Ramsayn ehdokkuutta. Myös demarien piirissä oltiin hajallaan, jolloin Kekkosenkin nimi tuli esille Tannerin kummastukseksi. Lopulta Ramsayn lista hyväksytttiin.
Hallituksen oli määrä vaihtua 19.6. – toisin kävi. Kenraali Waldenin kieltäydyttyä tulemasta hallitukseen, vallitsi melkoinen hämminki. Mannerheimin mielenmuutos ratkaisi asian, eivätkä poliitikkojen käynnit Mikkelissä asiaa muuttaneet. Miksi näin ? Marsalkan mielestä tilanne rintamalla oli kohentunut, sillä joukot oli saatu aika onnistuneesti VKT-asemaan, ja Saksan apu toimi. Marskin mielestä hallituksen vaihdos oli lykättävä paremman neuvotteluaseman varmistamiseksi, minkä lisäksi muutos olisi voinut vaarantaa jo toimivan aseavun ja aiheuttaa levottomuutta kansalaisissa. Tässä tilanteessa hallitus ei voinut muuta kuin tiedustella Tukholman kautta Neuvostoliiton rauhanehtoja. Ahdistus huipentui 22.6, kun saatiin kuulla, että v. Ribbentrop oli tulossa kaupunkiin. Tannerin kommentti oli ”nyt menee kaikki sekaisin”. Siltä todella näytti, sillä Tukholmasta tuli tyly viesti.
Suomea vaadittiin antautumaan:” Kun Neuvostoliitto on useat kerrat joutunut suomalaisten pettämäksi, toivomme Suomen hallitukselta saavamme presidentin ja ulkoasiainministerin allekirjoittaman selityksen, että Suomi on valmis antautumaan ja pyytämään rauhaa…” Asia ratkaistiin nopeasti 23.6. Ryti ja Tanner olisivat olleet valmiit keskustelemaan vastapuolen kanssa tältä pohjalta, mutta Linkomies, Ramsay, Walden, Reinikka ja tietenkin Mannerheim vastustivat jyrkästi antautumisajatusta. Dialogia ei Neuvostoliiton kanssa jatkettu – neuvostoarmeija rynnäköi Tienhaarassa ja Talin taistelu oli alkamassa.
Ulkoministeri v. Ribbentrop oli kovempi pähkinä. Hän vaati nyt selvää poliittista sitoumusta siitä, että Suomi taistelisi Saksan rinnalla, luvaten avuksi jalkaväkidivisioonan ja kaksi rynnäkkötykkiprikaatia. Myös armeijakunnan esikuntaa tarjottiin, mutta sellaista ei tänne varmuussyistä haluttu. Kädenvääntö vei kolme päivää. Asiaa hoiti Suomen puolesta taitavasti ministeri Ramsay, onnistuen lieventämään tekstiä jossain määrin. Päämajan viesti oli selvä – sitoumus oli annettava. Saatuaan kahden juristin lausunnon, jonka mukaan presidentti voisi omissa nimissään antaa vaaditun sitoumuksen kirjeellä Hitlerille, Ryti otti vastuun. Kirjeessään hän ilmoitti, ettei tekisi rauhaa Neuvostoliiton kanssa, eikä sallisi nimittämänsä hallituksen ryhtyä aselepoa tai rauhaa koskeviin keskusteluihin Neuvostoliiton kanssa muuten kuin yhteisymmärryksessä Saksan kanssa. Ribbentrop sai paperin illalla 26.6.
Ankara jälkipyykki
Asian käsittely hallituksessa, poliittisissa piireissä ja ennen muuta SDP:n sisällä oli todella vaikeaa, ja sitä puitiin kaiken aikaa jo neuvottelujen kestäessä. Jo 25.6. hallitus päätti, että sitoumus Saksalle tuli antaa ja että ratkaisu tuli esittää eduskunnalle. Äänestysluvut hallituksessa olivat 10-5-1 ts. demarit äänestivät vastaan edistyspuolueen Kaupin pidättyessä. SDP:n eduskuntaryhmää informoi Tanner mainitsematta Ribbentropin tuloa, käyttäen tästä ilmausta ”eräs korkea saksalainen virkamies”. Ed. Reinikainen katsoi, että tehtäviin sitoumuksiin olisi saatava eduskunnan suostumus.
Eduskuntaan ei Linkomies asiaa halunnut tuoda, koska Tanner ei voinut taata SDP:n ryhmän kantaa. Hän hylkäsi myös Mannerheimin idean, että sopimus hyväksyttäisiin eduskunnassa vain parin äänen enemmistöllä. 26.6. hallitus hyväksyi sitoumuksen lopullisesti äänin 10-6. Tilanne oli räjähdysherkkä, hallituskriisi uhkasi Talin-Ihantalan taistelujen lähestyessä huippuvaihettaan. Maalaisliiton ryhmässä Kekkonen laati sopimuksen hylkäämistä tarkoittavan ponnen ja oli valmis välikysymyksen allekirjoittajaksi.
Linkomies piti demarien pysymistä hallituksessa tärkeänä, mutta asia oli SDP:n ryhmälle tuskallinen. Tanner kertoi 26.6. antautumisvaatimuksesta ja Saksan uhkauksesta lopettaa ase- ja vilja-apu. Vaikka hän epäilikin Saksan avun tehokkuutta, oli jatkuva aseiden saanti välttämätöntä, ja viljan saannin lakatessa, olisi leipäannoksia pienennettävä elokuussa. Kiivaassa keskustelussa Väinö Voionmaa optimistisesti arveli, että vaikka Venäjä vaatii antautumista, voitaisiin ehdoista silti neuvotella. Veteraani Matti Turkia puolestaan ennusti, että kun antautumisesta olisi kulunut viikko, ei maassa olisi enää sosialidemokraattista puoluetta ! Ed. Jokinen vaati lähtöä hallituksesta – siihen ei otettu kantaa, mutta ryhmä hylkäsi Ribbentrop-sopimuksen. Keskustelu jatkui kiivaana seuraavat kaksi päivää niin ryhmässä kuin muissakin puolue-elimissä. Tanner kysyi, mitä saadaan tilalle, jos hallitus hajoaa. Voionmaa esitti kauhukuvia Unkarin tapaan – tämän Tanner kiisti. Hän sekä Hakkila antoivat ymmärtää, että presidentin vaihtuessa sitoumus raukeaisi. Wuori, joka piti tapahtunutta ”poliittisena kaappauksena” vaati SAK:n nimissä lähtöä hallituksesta.
Illalla 28.6. esitti ed. Kuusisto, että jäädään hallitukseen, ja sai jonkin verran tukea. Väittelyssä puhuttiin puolueen kunniasta ja porvarien vastuusta; toisaalta varoitettiin hajaannuksesta sekä hallituskriisin vaikutuksesta rintamalla. Silti eduskuntaryhmän valmistava valiokunta äänin 8-5 katsoi, että hallituksesta on lähdettävä. Puoluetoimikunnassa luvut olivat 6-1. Viimeinen taisto käytiin iltapäivällä 29.6. Keskustelu oli yhä kiivasta, mutta Tannerin argumentit alkoivat purra. Ed. Simonen katsoi, että vain hallituksesta käsin SDP voi vaikuttaa, ja ed. Mäkeläinen tokaisi peräti, että jos ryhmä päättää, että hallituksesta lähdetään, olisi se kokonaisuudessaan vietävä Niuvanniemeen ! Keskustelu päättyi Tannerin upeaan vetoomukseen: ”Jos haluatte tehdä meille henkilökohtaisen palveluksen, olisi meidät kutsuttava pois hallituksesta. Jos sen sijaan haluatte tehdä maalle palveluksen, olisi meitä kehotettava jäämään hallitukseen.” Tannerin kanta voitti äänin 36-26. Linkomiehelle hän lausahti: ”Pakkotöihin jäätiin.” Mielestäni tämä oli yksi kesän 1944 torjuntavoitoista. Alikersantti Veikko Helle ajatteli rintamalla: ”Jos demarit lähtevät hallituksesta, niin mekin lähdemme rintamalta”, ja kuultuaan ratkaisusta, olo keveni, ”oltiin kuitenkin yhteisrintamassa.”
Kesäkuun loppupäivinä pelättiin saksalaismiehitystä, hajaannusta, sisällissotaa – mielikuvitus oli valloillaan. Rauhanoppositio oli raivoissaan ”valtiokaappauksesta”, ja Paasikivi langetti Ramsaylle yksityiskeskustelussa jyrkän tuomion. Ruotsin kaikkitietävä lehdistö julisti, että Suomi ei enää ollut pohjoismaa – siitä oli tullut diktatuuri. Pääministeri Hanssonkin arvosteli Suomea, mutta UD:n korkein virkamies kabinettisihteeri Boheman, joka tunsi hyvin maamme asiat, sanoi lähettiläs Gripenbergille olevansa viimeinen tuomitsemaan Suomen hallitusta. Sveitsissä Suomea ymmärrettiin , ja Saksassa iloittiin SDP:n ratkaisusta. Pikantti yksityiskohta: Romanian varapääministeri sanoi Suomen lähettiläälle, että Ribbentrop-sopimus oli Suomen kohtalokas virhe.
Erillissotateesi oli nyt murtunut, ja USA katkaisi diplomaattisuhteet Suomeen 30.6. Pois lähtevä asiainhoitaja Gullion kysyi ministeri Ramsaylta, mitä Suomi oli sopimuksellaan voittanut. Vastaus – ”aikaa” – osoittautui oikeaksi. Suomen puolustus kesti, Kuhlmeyn koneet antoivat ratkaisevaa ilmatukea, ja Greif-divisioona torjui tehokkaasti venäläisten viimeisen suuren rynnistyksen Viipurinlahdella.
Loppusuoralle
Rauhanoppositio pohti kuumeisesti ulospääsyä, ja ajatus pakolaishallituksesta tuli taas esille. Sille taisi olla karvas yllätys, että Kollontay ei halunnut ottaa vastaan Tukholmaan saapuneita ”rauhanryhmän” edustajia. Neuvostoliitto pani etusijalle Mannerheimin ja istuvan hallituksen. Tieto tästä saatiin Suomen johdolle kiertotietä 14.7. Samoihin aikoihin kävi ilmi, että puna-armeijan offensiivi Kannaksen rintamalla oli keskeytynyt – tilanne hiljeni heinäkuun loppuun mennessä Laatokan takana, ja kohta sen jälkeen Ilomantsissa. Saksalaiset sen sijaan kokivat katastrofin – 23.6 alkanut suurhyökkäys murskasi ns. Keskisen Armeijaryhmän (Heeresgruppe Mitte) , ja eteneminen Itämeren rantaan alkoi. Neuvostojoukot saavuttivat sen 27.7. Attentaatti Hitleriä vastaan lisäsi dramatiikkaa. Virossa ahtaalle joutuneet saksalaiset halusivat Kuhlmeyn ja Greif-divisioonan takaisin – ne lähtivät Suomesta kuun lopussa.
Mikkelin saksalainen kenraali Erfurth totesi päämajassa salamyhkäistä toimintaa, mutta ei päässyt siitä perille. Ryti, Tanner ja Walden tulivat 28.7. päämajaan, ja samana päivänä saatiin Tukholmasta vahvistus, että Neuvostoliitto oli valmis neuvottelemaan, kunhan Suomessa olisi uusi hallitus. Ryti ilmoitti olevansa valmis eroamaan, mikäli Mannerheim tulisi tilalle. Nyt marski suostui – tarjous oli neljäs v.1944 ! Tapahtumat vyöryivät nopeasti – Rytin ero todettiin hallituksessa 1.8. ,mitä eräät maalaisliiton ja kokoomuksen ministerit eivät tahtoneet ymmärtää. Ei sitä moni muukaan tajunnut, mutta Paasikivi iloitsi asiasta heti, samoin Voionmaa. Tarpeelliset toimet hoidettiin eduskunnassa nopeasti – Mannerheimista tuli presidentti 4.8.
Erfurth ei haistanut palaneen käryä, mutta lähettiläs v.Blücher oli huolissaan. Propagandaministeri Goebbelsin kommentti kuului: ”Kun jossakin sotaakäyvässä maassa marsalkka asettuu valtakunnan johtoon, se haiskahtaa antautumiselta.”
Ennen seuraavaa siirtoa oli saatava aikaan uusi hallitus – tiedettiin, että Rytin lisäksi myös Linkomiehen ja Tannerin oli väistyttävä. Ruotsalainen pankkiiri Wallenberg varoitti Kollontayta vaatimasta äärivasemmistolaisten tuloa hallitukseen. Antti Hackzell sai lähes vanhalta pohjalta ministeristön kokoon. Hän, kuten ulkoministeri Carl Enckell, oli vanha Venäjän-tuntija, ja puolustusministerinä jatkoi kenraali Walden. Rauhanopposition ainoa edustaja oli Eero A. Wuori. Mukaan tuli myös Ernst v. Born. Paasikivi ei kelvannut – häntä pidettiin ”antautumisen symbolina”. K.A.Fagerholm kritisoi Hackzellille ratkaisua, eikä uskonut hallituksen menestyvän tehtävässään.
Rauhan halu oli yleisesti vahva ja kasvoi päivä päivältä. Vaikka Saksan ote oli lipsumassa, sitä pidettiin yhä uhkana. Mannerheim pelasi varman päälle ja halusi ennen seuraavaa siirtoa informoida Saksan ja odottaa reaktiota. Mikkeliin 17.8 saapuneelle kenraalisotamarsalkka Keitelille marsalkka ilmoitti , ettei katsonut olevansa sidottu Rytin kirjeeseen muuttuneissa olosuhteissa. Tyrmistynyt Keitel ei ollut valmis poliittiseen keskusteluun, eikä kotimatkan tunnelmaa lieventänyt marskin mukaan antama suuri korillinen rapuja. Tämän jälkeen suomalaiset ja saksalaiset kiistelivät asiasta monissa yhteyksissä. Saksa tietenkin halusi pitää sitoumuksesta kiinni.
Lähettiläs Gripenberg on muistelmissaan valaissut rauhantien loppusuoraa. Tavatessaan presidentin 10.8. hän sai kuulla arvion, että Suomi voisi taistella enää 2-3 kuukautta. Viikkoa myöhemmin marski kertoi lähettiläälle Keitelin käynnistä lisäten, että koska Hitler on ”hysteerikko”, on odotettava muutamia päiviä. Tukholmaan palattuaan Gripenberg kertoi Ruotsin ulkoministerille mm. sotakorvausten aiheuttamasta huolesta. Ministeri Günther lupasi tähän auliisti apua. Myös viljaa oli luvassa. Ratkaisu tehtiin 24.8. ja Gripenberg on kuvaillut sisäpiirin neuvottelua marskin salonkivaunussa Herttoniemessä: Hackzellin ja Tannerin puhuttua voimakkaasti rauhan puolesta, marski ilmoitti heti olevansa samaa mieltä. Sitten keskusteltiin viestistä Neuvostoliitolle sekä Suomen valtuuskunnan kokoonpanosta. Tilanne laukesi - ”marsalkka vaati, että joisimme kaikki lasillisen hänen hyvää whiskyään ja polttaisimme hänen voimakkaita havannasikarejaan.”
Seuraavana päivänä Gripenberg toimitti viestin Kollontaylle. Siinä oli ripaus dramatiikkaa, sillä hän joutui hiiviskelemään pimeässä illassa kohtauspaikkaa etsien. Kolmen päivä kuluttua tavattiin uudelleen, jolloin Kollontay ilmoitti ”kolmen suuren” hyväksyneen seuraavat ehdot: ensiksi Suomen tuli julkisesti ilmoittaa katkaisevansa välit Saksaan; ja toiseksi vaatia saksalaisten lähtöä 15.9. mennessä. Tässä viestissä, jonka sisäpiiri hyväksyi , oli sen verran epätarkkuutta, ettei oikein ymmärretty, kuka riisuisi saksalaiset aseista – liittoutuneet vai suomalaiset ? Näin syntyi hermoja repivä viive, joka uhkasi keskeyttää prosessin. Asiaa ei tässä vaiheessa oikeastaan uskallettu selvittää, mutta Suomen toimintamahdollisuuksista annettiin lähetystöneuvos Semjonoville kenraali Heinrichsiltä saadut tiedot. Mannerheimin lähetti Stalinille sähkeen selostaen Suomen valmiutta hoitaa asia.
Helsingissä pantiin toimeksi. Mannerheim kuvasi ratkaisua kirjeellä Hitlerille. Lähettiläs v.Blücherin sekä kenraali Erfurthin viimeiset audienssit suomalaisten avainhenkilöiden luona olivat emotionaalisesti rankat. Illalla 2.9. eduskunta saatiin koolle poliisin virka-apua käyttäen. Hallituksen kanta neuvotteluihin ryhtymisestä hyväksyttiin äänin 113-45 (IKL ja paikalla olleiden maalaisliiton ja kokoomuksen edustajien enemmistö äänestivät vastaan). Myöhään samana iltana piti Hackzell radiopuheen. Rasittunut pääministeri sekosi papereissaan pahan kerran, ja ilmoitus suhteiden katkaisemisesta jäi kertomatta. Olavi Paavolainen kuvasi tunnelmaa näin: ”Radion särinää, epämääräistä puheen muminaa. Äkkiä käheä kuiskaus ´… onko nyt oikea aika´. Ei vaikuta lupaavalta. Sitten kuuluu kolme rykäisyä, ja taas seuraa jännittävä, pitkä hiljaisuus. Loppumattomalta tuntuvan odotuksen jälkeen alkaa aivan käheä ja väsynyt ääni puhua ja menee suoraan asiaan.”
Hackzellin lipsahdus pitkitti rintaman rauhoittumista – suomalaiset lopettivat tulen aamulla 4.9., venäläiset vuorokautta myöhemmin. Kun muuan suomalainen yksikkö Laatokan Karjalassa otti yhteyttä vastapuoleen iltapäivällä, saatiin vastaus, ettei heillä ollut tietoa aselevosta. Tieto venäläisille tuli aamuyöstä 5.9. Aseet vaikenivat, neuvottelijain raskas matka Moskovaan alkoi, ja 19.9 allekirjoitettiin välirauhansopimus – sotakorvauksia vaadittiin nyt 300 milj. dollaria kuuden vuoden kuluessa, ja aika saksalaisten karkottamiseksi piteni. Uutta oli Porkkalan vuokraus. Näin alkoi uusi aika maan historiassa.
Sotasyyllisyysoikeudenkäyntiä kerrattaessa tuntuu nyt uskomattomalta, että useimpia ns. syyllisistä syytettiin mm. rauhan estämisestä. Syntejä olivat Ramsayn matka Berliiniin, riittämättömien valtuuksien antaminen Paasikivelle 1944 ja Ribbentrop- sopimus. Olivatko nuo vaikeat päätökset rikoksia ? Eivät, mutta SDP:ssä haavat iskivät syvälle – ja se tiedetään parhaiten tässä talossa.
Vastaukset 23
Vanhimmat
jota kukaan ei jaksa lukea läpi. Paneppas tulemaan sama takaisin uudestaan ymmärrettävässä muodossa.
joitten perustiedot vaikeassa asiassa ovat riittävät pystyvät analysoimaan ja tekemään päätelmiä paremmin kuin joku sellainen joka hyppää ns.liikkuvaan junaan. Tämän artikkelin koen merkitykselliseksi koska näkemys on niin hiton rationalinen.
Täydentäkää ja pilkkokaa tämä palasiin, kun otatte kantaa Suomen kohtalonkysymykseen, eli oliko vuoden 1944 syksyn rauha parempi kuin juhanuksenseudun kapitulaation sisältävä tarjous. Ja nämä poliittiset päätökset, niitä kun lukee ja samaistuu Tannerin tai Linkomiehen asemaan muistaen missä olosuhteissa he päätöksiä tekivät on kuin jännitysnäytelmää seuraisi.
Saksa painosti jatkamaan sotaa, ja Stalin vaati kapitulaatiota, sekä vielä Saksan uhat viljan toimitusten lopettamisella ja pelko mahdollisella miehityksellä eivät tehneet helpoksi rauhantunnusteluja Tukholmassa.
Kyllä melkoisen näytelmän virittelisi myös politikoista, kuten Kekkonen akselilla Tanner, ja Paasikiven ja Mannerheimin täysin vastakkaisten näkemysten analysointi, ja mitä oli tuleman kun sota lopulta päättyi monen kiemuran jälkeen.
Paasikivi olikin sankari kun oli kapitulaation kannattaja, mutta varsinainen rauhanhallituksen pääministeri joka oli realisti joutui tuomiolle rauhanestämisestä.
hävinneet ja akat jankuttavat samaa juttua vuodesta toiseen.
kyllä tämä sitten on vähäksi aikaa kaluttu, kunnes tulee uusia todisteita.
Tuohon yllä ja edelleen olevaan.......
" Paasikivi olikin sankari kun oli kapitulaation kannattaja, mutta varsinainen rauhanhallituksen pääministeri joka oli realisti joutui tuomiolle rauhanestämisestä."
Tällä tarkoitin Karhuvaaran poikain isoisää - pääministeri EdvinLinkomiestä.
http://fi.wikipedia.org/wiki/Pekka_Karhuvaara
http://fi.wikipedia.org/wiki/Lauri_Karhuvaara
Joskus tässä vuosia sitten joku muisteli saitillamme, kun oli lukenut kuinka Karhuvaaran pojat pappansa kanssa kusivat ikkunasta kadulle stadissa. -:)) No, se onkin jo tarinan toisen puolen ulottavuuden mystiikkaa.
antoi hyvän kuvan siitä painostavasta ja raskaasta tunnelmasta mikä vastuullisilla henkilöillä tuohon aikaan oli.
Vaikka Marskin osa ei kyllä ollut helppo, niin silti ehkä kuitenkin noista vaihtoehdoista se paras paikka katsella tilanteen kehittymistä. Nimenomaan siitä näkökulmasta, että hän sentään tiesi jo virkansa puolesta rintamatilanteen ja sen kehityksen.
Vaikka juttu oli hyvä niin kyllä siinä ihan taisi asiavirheitäkin olla. Käsittääkseni tuo aseidenvientikielto Saksasta ei todellisuudessa vaikuttanut paljon paskaakaan. Näin muistaakseni luin "Kesäkuun Kriisistä". Ja toinen selvä asiavirhe on olettaa, että tuon kiellon seurauksena Suomen asetilanne rintamalla olisi parantunut. Se taisi ainoastaan parantua tuon osasto Kuhlmeyn tulon vuoksi, sillä kaikki nuo aseet, joita käytettiin sitten suurhyökkäyksen pysäyttämisessä, olivat olleet Suomessa jo viikkoja -ellei peräti kuukausia. Ne vain eivät olleet siellä missä niiden olisi pitänyt olla eli rintamalla.
Saksan asetoimitukset 1944
Kirjoittanut: keväällä 23.10.2006 klo 12.08
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=114&conference=4000000000000028&posting=22000000020666516#22000000020666516
Kovin innokkaasti ollaan aina todistelemassa tuon Ryti-Ribbentrop -sopimuksen kaikkivoipaisuutta aseavun saamiseksi Saksalta.
Mikähän oli kuitenkin lopullinen tilanne aseavun suhteen? Aseita ja varaosia toimitettiin kaiken aikaa, vaikka sanottiin Saksan sulkeneen "hanat" Suomen rauhantunnustelujen vuoksi. Ruokatoimitukset taisi olla aika pieniä keväällä 1944, mutta tulihan sitäkin pieniä määriä.
Saksa toimitti Suomelle aseita koko ajan tasaiseen tahtiin. Myöskin keväällä 1944, vaikka monissa teoksissa toisin väitetään. Osasto Kuhlmay oli jo toiminnassa esim. 20.6.1944 Viipurissa, missä se pommitti kolmen otteeseen kohteita. Marskihan oli jo aiemmin pyytänyt apua Saksalta ja sitä siis saatiin heti tämän pyynnön pohjalta.
Panssarintorjuntaan oli toimitettu kauhuja ja nyrkkejä jo keväällä 1944 YHDEN SUURHYÖKKÄYKSEN torjuntaa varten. Tässä suhteessa Kannaksen joukkojen komentaja Oesch puhuu pötyä kirjassaan Suomen kohtalon ratkaisu Kannaksella 1944, Otava 1956. Oesch kyllä puhuu pötyä monessa muussakin kohdassa tuossa kirjassaan. Suomihan oli saanut panssari-nyrkkejä, noita ihmeaseita, jo keväällä 1944 muutamia tuhansia. Ne oli tosin haudattu armeijakuntien asevarikoihin ja pidetty ihan naurettavasti "salaisina aseina". Niillä olisi pitänyt kouluttaa suomalaisia mosureita ja kovaa vauhtia. Kesällä 1944 menetettiin paljon arvokkaita maaleja ja miehiä tuon virheen vuoksi!
Sakemannithan toimitti lisää nyrkkejä ja kauhuja lentämällä Lapista ja pikaveneillä Virosta...
Lue Martti V. Terän kirjat ja katso niiden tilastoliitteet, josta käy ilmi laivaustilastot ja -tiedot!
Tanner: Suomen tie rauhaan 1943-1944 Tammi 1952.
Tuossa kirjassa Tanner puhuu pötyä Saksa asetoimituksista Suomeen 1944 kesällä ja niiden keskeyttämisestä. Tannerin mukaan toimitukset jatkuivat vasta Rytin tekemän Ribbentrop-sopimuksen jälkeen, samoin viljatoimitukset.
Kuitenkin Martti V Terä kertoo tarkoin tilastotiedoin kirjassaan, Kesäkuun kriisi 1944, Otava, 1967, 184s liitteitä, kuinka aseita virtasi Saksasta Suomeen koko suurhyökkäyksen ajan! Siis ennen ja jälkeen tuon Rytin sopimuksen teon.
Tuo Terän kirjoittama kirja on häkellyttävän tarkka kaikilta osiltaan ja antaa hyvän kuvan kesän 1944 tapahtumista.
Tuossa on tarkka kuvaus materiaalihankinnoista sotiemme aikana:
Talvisodan aikaiset asehankinnat:
Terä Martti V Tienhaarassa. Syksyn 1940 tapahtumat Barbarossa-suunnitelman taustaa vasten, Otava, 1962,
Asehankinnat lähinnä Saksasta:
Martti V Terä kertoo tarkoin tilastotiedoin asehankinnat, lähinnä Saksasta, kirjassaan, Kesäkuun kriisi 1944, Otava, 1967
Noista Oeschin pötypuheista mainittakoon JR61:n
pysyminen Tienhaarassa sodan loppuun asti, vaikka kaikihan tietää kuinka JR61 vaihdettiin reserviin Tienhaarasta elokuun 5 päivän tietämillä.
Samaten Viipurin menetyksestä ja sen syistä kertoessaan hän näyttää nielaisseen sellaisenaan IV AK:n komentaja Laatikaisen ja tykistökomentaja
Sippolan selitykset ja suoranaiset valheet 20.Pr:n ammustilanteesta, jonka oli alunperin laatinut ihan asiaa tuntematon uusi 20.Pr:n ammushuollosta vastaava mies edeltäjänsä laatimien paperilukemien perusteella. Ne varmaankin oli oikeita, mutta kun ammuksethan jäi sinne lähtöpäähän, vaikka niitä oli useita tuliannoksia, siis vain kirjanpidollisesti!
Pelkkä Rytin uhraus ei pelastanut Suomea?
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=110&conference=1500000000000105&posting=22000000016593142
... kirjoittaa väitöskirjassaan "Aseveljiä vai liittolaisia? Suomi, Hitlerin Saksan liittosopimusvaatimukset ja Rytin-Ribbentropin sopimus" VTT Markku Jokisipilä.
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=110&conference=1500000000000105&posting=22000000016599664
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=110&conference=1500000000000105&posting=22000000016625034
http://www.turunsanomat.fi/sunnuntai/?ts=1,3:1012:0:0,4:12:0:1:2004-03-28,104:12:214591,1:0:0:0:0:0:
http://www.kaapeli.fi/~pulut/RaPu-lehti/lehdet/2005/205/erill.html
http://www.tieteessatapahtuu.fi/0205/sisalto.htm
http://www.tieteessatapahtuu.fi/0205/jokisipila.pdf
Aseita oli, ja sodan tiedettiin loppuvan ennenkuin aseet loppuvat? Terän tietojen pohjaltako Marski teki päätökset? Kyllä Marskilla oli realistinen näkemys sodasta ja aseista. Panssarinyrkkejä ja kauhuja tarvittiin enempi kuin niitä varastoissa oli. Tykkiveneet toivat 5000 kauhua ja nyrkkiä heti sopimuksen astuttua voimaan. Ja viljatoimitukset jatkuivat. Et valaissut kantaasi MIKSI aseapu olisi jatkunut ilman poliittista Rytin tekemää sopimusta. Saksa painosti jo keväällä asevientikiellolla, ja näkemys aseita oli jo maassa "TARPEEKSI" olisi vaatinut silloin puikoissa olleilta maamme johtajilta Aino Kassisen ennustajan lahjoja, ja ennakkotietoa sodan kestosta!
On varsin korkealta tasoltakin JÄLKEENPÄIN otettu kovin viisas näkemys Saksan aseitten tarpeellisuudesta, nimenomaan koskien aseita, jotka Ryti sai sopimalla Ribbentropin kanssa.
Marskihan pyysi Ruotsilta panssarintorjuntatykkejä mutta Ruotsi kieltäytyi, kyllä tämäkin kertoo sen että riittämätön oli aseitten määrä, ja sota söi jatkuvasti kalustoa. Muuten Jatkosota (suurhyökkäys) ei ollut projekti, jonka torjumiselle oli asetettu aikataulu, alku ja loppu, eikä aseitten kulutusta näin voitu ennakoida. Kaikki riippui Stalinin tahdosta, kapitulaatio suurimpana peikkona.
Lue muuten ensiksi tuo alempi vastaukseni. Saksan aseavun vaikutuksen arvioinnista sodan lopputulokseen voi tehdä oikeita päätelmiä vain, asettumalla senaikaisen ylijohtomme saappaisiin, noin kuvitteellisesti. Miksi Marski oli vahvasti aseavun puolella? Kyllä hän katsoi nimenomaan Saksan aseavun saamisen olevan erittäin tärkeä, koska vain Saksan avulla Suomi mahdollisesti saisi paremman rauhansopimuksen aikaan, kuin mitä Stalin tarjosi juhannuksen tietämillä. Aseapu oli sidoksissa poliittiseen sopimukseen, jonka Ryti otti kontolleen.
Ei kai kukaan armeijan komentaja kieltäydy aseavusta!?
Eikä sitä paitsi sodan päättymisestä ollut mitään tietoa. Edelliset rauhantunnustelut taisivat päättyä lähes kapitulaatio -vaatimukseen ja puna-armeija jyräsi kaikilla rintamilla.
Marski tiesi, että venäläisten kanssa neuvotellessa täytyy olla jotain kovaa mitä iskeä pöytään. Ensimmäinen lähtökohta oli koko hommalle se, että suurhyökkäys saadaan pysäytettyä hinnalla millä hyvänsä. Ja sekään ei vielä olisi luultavasti riittänyt. Täytyi vielä pystyä "osoittamaan" Stalinille, että reservejä oli paljon jäljellä jopa pitkäänkin sotaan.
Tällöinhän sillä ei ole mitään merkitystä minkälaisen sopimuksen olisimme Saksan kanssa tehneet jos puna-armeijaa ei oltaisi saatu pysäytettyä. Siksi tuossa tilanteessa on ymmärrettävää, että kaikki kortit käytettiin. Vaikka sopimus olisi Saksan kanssa ollut kuinka sitova tahansa niin maksu siitä lankeaisi silti myöhemmin kuin toisessa pahemmassa tilanteessa NL:lle.
Oletko muuten lukenut tuon Terän kirjan? Kannattaisi lukea. Siitä ainakin huomaa, että mitään jyrkkää aseidenvientikieltoa Suomella ei koskaan ollut Saksan kanssa. Mikään ei tietenkään olisi taannut vilja- ja asetoimitusten jatkumista myöhemmässä vaiheessa ilman sopimusta. Niin kuin ei siis ollut taannut aikaisemminkaan. Saksalaiset olivat kuitenkin valmiita aina neuvottelemaan asioista, joten liikkumavaraa siis oli. Lisäksi tuo saksalaisten vaatimus sitoutumisesta sotaan tuli silloin kun suomalaisten avunpyynnötkin kasvoivat. No free lunch, sanotaan.
Tämä sopimus, kuten taisit sanoakin, lisäksi antoi vaikutelman NL:lle, että Suomella ei olisi mitään hätää materiaalitoimitusten suhteen. Niin kuin ei ollut oikeastikaan. Jossakin kirjassa mainittiin, että Suomi olisi voinut jatkaa sotimista samalla intensiteetillä jouluun asti. Joten ei tuo ainakaan kerro siitä, että ammukset olisivat olleet lopussa.
Eli kiteytetysti tuolla sopimuksella oli positiivinen vaikutus. Sitä en osaa sanoa pelastiko se Suomen vai ei, mutta suurhyökkäyksen pysäyttämisessä sillä ei ollut niin suurta vaikutusta kuin yleensä annetaan ymmärtää. Aseita alkoi virrata rintamalle juuri tuon sopimuksen tekovaiheessa, josta saa siis sellaisen kuvan, että nuo aseet ovat toimitettu Saksasta tuon sopimuksen seurauksena. Näin ei kuitenkaan ole asianlaita. Esimerkiksi noita legendaarisia panssarikauhuja ja nyrkkejä oli toimitettu Suomeen jo kauan ennen suurhyökkäystä. Miksi ne eivät olleet valmiiksi rintamalla ja miksi niitä täytyi odottaa niin kauan? Se onkin sitten toinen asia..
Yksittäistapauksena tietysti täytyy mainita osasto Kuhlmey, joka taisi saapua Suomeen tuon sopimuksen myötä?? Ilmeisesti heidän panoksensa oli suuri tuon hyökkäyksen pysäyttämisessä ja kuollettamisessa, joten voidaan tietysti ajatella, että ilman heitä hyökkäystä ei olisi saatu pysäytettyä. Jos näin on niin silloinhan tuon sopimuksen merkitys on hyvinkin suuri.
Mutta kukaan ei tiennyt silloin mitä tuleman pitää, meinaan Viipurin menetyksen jälkeen, ja Stalinin vaatiessa kapitulaatiota ja Ribbentropin sopimusta. Jälkiviisauden näkökulmasta emme pysty asiaa valottamaan miten olisi käynyt sodassa jos Saksaa ei oltaisi saatu vakuuttuneeksi siitä ettei Suomi pyri erillisrauhaan NL kanssa.
Entä minkälaisen vallan rauhanoppositio olisi saanut hallituksenkin piirissä aikaan jos oltaisiin tieten tahtoen ajettu Ribbentrop kotiinsa?
Mitkä olisivat olleet seuraukset?
Aseita Suomella jo oli joilla suurhyökkäys torjuttiin, mutta Mannerheim varautukin kuten pitikin parempan neuvotteluasemaan ja kun sodan lopusta ei ollut vielä tietoa niin kyllä aseita edelleen tarvittiin. Entä jos Viipurinlahdelta puna-armeija olisi päässyt läpimurtoon, Saksalainen divisioona joka saatiin sopimuksella oli juuri siellä? Nythän voimme lukea toteutunutta historiaa, mutta miten ylijohtomme katsoi tulevaisuuteen, siihen meidänkin pitäisi yrittää samaistua, tarkoitan edelleen sitä, että suurhyökkäys ei ollut projekti, jonka alku ja päättyminen oli määrätty edeltäpäin, ja tämä "projekti" muka sisälsi aseita määrätyn. Sota olisi voitu toki lopettaa jo keväällä jos Paasikivi olisi saannut tahtonsa läpi, mutta entä miten Suomen olisi käynyt?
"Oletko muuten lukenut tuon Terän kirjan? Kannattaisi lukea. Siitä ainakin huomaa, että mitään jyrkkää aseidenvientikieltoa Suomella ei koskaan ollut Saksan kanssa."
Aseita ilmeisesti saatiin mutta ei tarpeita vastaavasti. Naputtelinpa Linkomiehen kirjasta pätkän, jossa hän kuvaa Saksan aseavun tarpeellisuutta, ja keskusteluaan Marskin kanssa erityisesti Heinrichin käynnistä Hitlerin päämajassa.
"Ylipäällikkö esittikin päämajassa olevalle Saksan sotilasjohdon edustajalle, kenraali Ertfurthille, ne avustusmäärät,joita armeijamme välttämättä tarvitsisi kyetäkseen jatkamaan puolustusta. Suhteemme Saksaan olivat kuitenkin keväisistä rauhanneuvotteluista lähtien olleet sangen viileät. Sotamateriaalia oli tullut sangen niukalti. Sen johdosta olikin ylipäällikkö kesäkuun 4.päivänä hänet tavatessani esittänyt minulle suuren huolestumiesensa. Välien parantamiseksi oli ylipäällikkö lähettänyt toukokuussa kenraali Heinrichsin Hitlerin päämajaan neuvottelemaan armeijojen välisen yhteyden parantamiesesta, mutta Heinrich oli saanut erittäin kylmän vastaanoton. Sotamarsalkka Keitel oli esittänyt hänelle selvän uhkauksenkin sanomalla, että jos joku uskoi voivansa käsitellä Saksaa guantite negligeablena (merkityksettömänä suureena), hän saisi aiheen sitä ankarasti katua. Ei siis ollut suuriakaan toiveita saada Saksalta apua ilman poliittisia sitoumuksia, mutta kuitenkaan hallitus ei katsonut olevan syytä ryhtyä diplomaattista tietä pyytämään apua."
Näin Edvin Linkomies, Vaikea Aika teoksensa s.340.
tainnut olla saksalaisillakaan riittävästi. Ottaako Linkomies tuon seikan huomioon tuossa kirjassaan?
Saksa kävi sotaa olemassaolostaan. Miten heidän sitten pitäisi suhtautua suomalaisten kaksinaamaiseen toimintaan venäläisten kanssa? Tarkasteliko Linkomies myös tätä näkökulmaa kirjassaan. Kovasti sitä odotetaan lojaaliutta ja uskollisuutta muilta mutta kuinkas lojaaleita me itse loppujenlopuksi olimme? Olivatko nuokin aseet kieroilemalla saatu Saksasta? Vai mainitsiko esim. Linkomies saksalaisille ystävilleen Suomen perimmäisistä tarkoitusperistä?
Linkomies oli pääministeri tuohon aikaan. Hän tuskin ymmärsi armeijan kulutusta tai mitään muutakaan tuollaista yksittäistä seikkaa ko. asiasta. Tarkoitan tuolla sitä, että nuo olettamukset, joita hän mainitsee kirjassaan, on hänelle kerrottu joltakin taholta. Hän siis itse tuskin on kirjanpitoja tutkiskellut ja haistellut. Luultavasti asioiden kulusta on informoitu häntä Marskin taholta. Ja Marskin kanta armeijan komentajana on selvä.
Asemasotavaiheessa Suomen armeijan kulutus oli aktiiviseen toiminta-aikaan huomattavasti pienempää. Tällöin myös tuona aikana asetoimitukset saksasta olivat pieniä. Perustui siis ihan käytännön seikkaan.
Suomella sen sijaan oli monta vuotta aikaa laittaa puolustus kuntoon. Saksa toimitti jopa suurhyökkäyksen -torjuntaohjeetkin. Mutta mitä tekivät suomalaiset? Eivät yhtään mitään. Koristelimme korsuja tuonkin ajan.
Sitten kun rytinä alkoi niin samana päivänä alkoi itkeminen Saksan suuntaan. Minusta tuollainen toiminta on hyvinkin selkärangatonta. Saksa oli päästänyt Suomen liiankin helpolla, sillä mitään kun ei itse tarvinnut tehdä niin ei sitä mitään opittu tekemäänkään. Odotettiin vaan, että milloinkas sakut tulevat ja korjaavat tilanteen. Ja sakut tulivat ja korjasivat. Kiitokseksi Suomi teki rauhan NL:n kanssa.
Lisäksi suhteiden kylmenemiseen vaikutti lienee Suomen vehtaaminen amerikkalaisten kanssa koko sodan ajan. Marski käski esim. lopettaa etenemisen Muurmannin radalle juuri amerikkalaisten toivomuksesta. Sitä ei tainnut muistaa Linkomies tuossa nerokkaassa kirjasessaan mainita.
Kuten Linkomieskin toteaa, niin sotamateriaalia oli tullut. Tosin hänen mielestään niukalti. Tämä kuitenkin osoittaa, että mitään ehdotonta aseidenvientikieltoa ei Saksasta koskaan ollut tullut.
Lisäksi asemasodan aikana kulutus on murto-osan siitä mitä se on esim. suurhyökkäyksen aikana. Suomeen oli toimitettu varastoon materiaalia reilusti yhden suurhyökkäyksentorjuntaan riittävän määrän. Jos ja kun tällainen hyökkäys tulisi, niin silloin Saksa luonnollisesti toimittaisi lisää. Niin kuin se teki nytkin. Toimitti aseita, miehiä ja jopa osasto Kuhlmeyn, joka ehkä pelasti koko Suomen. Missä kiitos? Missä kunniapatsas? Eipä tainnut Linkomies pahemmin saksalaisia kiitellä kirjassaan vai?
Linkomies oli pääministeri tuohon aikaan. Hän tuskin ymmärsi armeijan kulutusta tai mitään muutakaan tuollaista yksittäistä seikkaa ko. asiasta........ Luultavasti asioiden kulusta on informoitu häntä Marskin taholta. Ja Marskin kanta armeijan komentajana on selvä.
Näinhän asia tietenkin oli. Ylipäätäänkin keskustelun katsoin tarpeelliseksi koska on kovin viisaita kantoja tutkijainkin piireistä tullut ilmi että Ryti teki sopimuksen Saksan kansa turhaan, koska aseita JO oli maassamme muutenkin, ja todisteita haetaan tilastoista, kuinka ja koska niitä tuli ja kuinka niillä jo maassamme ennen paktia olleilla aseilla voitiin torjua suurhyökkäys. Noilla näkemyksillähän on selvä tarkoitushakuisuus, näin pyritään osoittamaan Rytin tehneenkin sopimuksen luhistumassa olevan Saksan kanssa vain polittisista lähtökohdista, halusta sitoutua Saksaan pelkästä idologisista syistä.
JOS Marskilla ja muulla ylijohdollamme olisi ollut "niin selvä näkemys" Saksalaisten aseavusta Suomen kohtalon hetkellä, kuin esim. tutkija Jokisipilällä on nyt jälkiviisana;
"Nämä aseet riittävät täysin torjumaan puna-armeijan suurhyökkäyksen, aseet RIITTÄVÄT koko loppuvuodeksi, silloin sota on jo ohi!"
Ja jos Marski olisi ajanut Ribbentropin kotiinsa sopimuksen sijaan, niinkuin Jokisipilä olisi varmaan tehnyt, olisiko sekään ollut maamme etujen mukaista? Stalin nimittäin vaati kapituloitumaan, ja ilmoittamaan sen kirjallisesti Presidentin allekirjoitamana, ennen minkäänlaisia mahdollisuuksiakaan päästä neuvottelemaan rauhasta!
Lisäksi tykistömme Kannaksella oli menettänyt kesäkuussa 49% kalustostaan, ja Viipurin katastrofi lisäsi vain paineita.
"Maaliskuussa Paasikivi lensi Moskovaan kuullakseen tulkinnan ehdoista. Hän olisi hyväksynyt saamansa tarjouksen, mutta hallitus ja eduskunta eivät. Vaikeimmilta tuntuivat vaatimukset saksalaisten joukkojen – yli 200 000 miestä (muonavahvuus vuoden vaihteessa 234 000 miestä) – internoimisesta vähän yli kuukauden kuluessa sekä 600 milj. dollarin sotakorvaus viidessä vuodessa. Niinikään tuntui mahdottomalta hyväksyä vuoden 1940 rajoja – lisäksi piti luopua Petsamosta."
Tästä Paasikiven rauhanehtojen tunnusteluista, ja selvittelyistähän oli kyse kun hänet laitettiin Moskovaan. Linkomies kertoo selvää kieltään eduskunnan vastustuksesta ja Ruotsin välittäjänä pitämästä painostuksesta kehoittaessaan Suomen hyväksymään rauhantarjous, myös kuningas laittoi sähkeen jossa kehoitti yksioikoisesti Suomea rauhaan.
Kun Paasikivi meni Tukholmaan keväällä,hänellä ei olluut valtuuksia sopia rauhasta, hän meni ottamaan selvää oliko ehdoissa neuvotteluvaraa, Karjalan kysymys ja valtavat sotakorvaukset, Saksalaisten MÄÄRÄAJASSA suoritettava internointi, ja armeijan DEmobilisaatio.
Paasikivelle selvisi Moskovassa että ehdoista ei NL neuvottele.
Näitten Paasikivelle antamatta jättyjä neuvotteluvaltuuksia puitiin sitten sotasyyllisyysoikeudessakin.
Linkomies toteaakin teoksesaan Vaikea Aika, sivu 324:
" Moskovassa sitten ilmeni,että ohjeet olivat täysin riittävät. Jokaiselle, joka ennakkokäsityksettä lukee Moskovan keskusteluista laaditun pöytäkirjan eli selostuksen, on ilman muuta selvää,ettei niiden tulos olisi voinut olla toinen, vaikka valtuutetuilla olisi ollut lupa tehdä kiiteitä tarjouksia.
Siksi suorin sanoin Molotov ilmoitti, että se, mitä neuvostohallitus vaati, oli lopullista ja muuttumatonta. Mitä olisi siis hyödyttänyt kiinteiden tarjousten tekeminen? Valtuutetuthan nimenomaisesti esim. korostivat, että määräaika saksalaisten internoimiseen oli aivan liian lyhyt. Tämähän merkitsi, että he pitivät ehdon hyväksymistä mahdollisena, jos määräaikaa pidennettäsiin.
Mutta Paasikivelle vastattiin gategorisesti: Emme voi sitä pidentää."
Palattuaan Moskovasta Paasikivi kehoitti hyväksymään ehdot SILTI sellaisinaan. Ja oli todennut ehtojen olevan lopulliset.
Linkomies jatkaa: "Kun hän (Paasikivi)myöhemmin on väittänyt että jatkuvilla neuvotteluilla olisi ollut mahdollista vähentää 600 miljoonan dollarin sotakorvausta hän käyttää jälkiviisautta,jolla ei ole mitään pohjaa todellisuuden kanssa.
Sillä se että ehdot muuttuivat toisenlaisiksi, ilmeisesti saksalaisten internoimiseksi annettu lyhyt määräaika tähtäsi siihen että Suomen olisi ollut pakko pyytää tätä varten NL sotilaallista apua, ja näin miehittää Suomen tai osia maastamme.
Syksyllä intressit olivat toiset, valvontakomissiolla NL saavutti päämääränsä.
Mannerheim oli selvittänyt vielä hallitukselle mitä merkitsee jos sodassa armeija demobilisoidaan.
Jatketaanko seuraavaksi syksyn ehtojen tiimoilta?
Kyllä Linkomies ruttaa Paasikiven näkemyksen tuon kevään rauhanehtojen hyväksymisen puoltajana. Onhan se merkillistä kun Paasikivi on nostettu kansakunnan kaapin päälle vaikka oli hyväksyttämässä mahdotonta rauhantarjousta, mitkä ne keväänrauhanehdot pitivät sisällään. Hän painosti sanallisesti hyvästellessään Rytiä ja Tanneria:" Ei ole Suomessa miehiä." ja hyvin ponnekkaasti todennut:" Ehdot tällaisenaan on hyväksyttävä." Ministeri Enckell oli ollut aivan vaiti,eikä yrittänyt taivutella toisia, vaan oli todennut:" Neuvostohallituksen tarkoitus on tuhota Suomi." Linkomies kertoo mielenkiintoisen puolen Mannerheimin häilyvästä mielestä, hän oli välillä hyväksymässä tarjottua rauhaa, mutta Rytin ja muiten talousgurujen päätelmät 600 miljoonan dollarin sotakorvausten mahdottomuudesta sai hänetkin torjuvalle kannalle. Linkomiehen mukaan hän olisi saattanut hyväksyä sotilaallisen aseistariisumisen ja lyhyessä ajassa suoritettavan Saksalaisten invaasion mutta miten asioista olisi suoriuduttu, se jäi Linkomieheltä avoimeksi kysymykseksi.
Ryti ja Tanner olivat aikoinaan myöskin osasyyllisiä "malli Cajanderiin". Nämä Suomen Pankin rahamiehet piti niin tiukkaa rahapolitiikkaa, ettei ruostuvia aseita olisi edes voitu hankkia vaikka olisi haluttukin!
Risto Ryti oli eräs syypää huonoon varustilanteeseen 1939. Hän vastusti ankarasti rahan haaskaamista aseisiin ja tässä on hänen paljon puhuva kommenttinsa vuodelta 1938:
Suomen pankin pääjohtaja Risto Ryti lausui valtiovarainvaliokunnassa keväällä 1938 näin:
"Emmehän voi hankkia patruunia, terästä ja lentokoneita sillä, mitä meidän lapsemme mahdollisesti ansaitsevat."
"Vielä syyskesällä 1939 Aimo Cajander kertoo yrittäneensä painostaa Rytiä, jotta voitaisiin saada huomattavampaa luottoa puolustustarkoituksiin. - Vaikuttaa siltä, ettei Ryti yrittänytkään hankkia lainaa. lainan vastustajiin kuului myös Tanner. Molemmat rahamiehet olivat sangen mielissään siitä, että Suomen talous vaikean pula-ajan jälkeen nyt oli erinomaisessa kunnossa, eivätkä he olleet mitenkään halukkaista heikentämään sitä ottamalla lainoja, ei edes siviilivarastojen hankkimiseen."
Sellaisia isänmaan ystäviä meillä oli ja Cajanderia aina vain moititaan!
Lainaukset otettu Annikki Kalelan kirjasta Isäni A. K.Cajander, Kirjayhtymä 1985.
Kirjassa on luku Puhe Viipurin Espilässä, s. 441-443 ja liitteenä kirjan lopussa on koko puhe sivuilla 458-462.
Cajanderin puhe Viipurin Espilässä 12.8.1939 pidettiin ennen NL:n ja Saksan solmimaa hyökkäämättömyyssopimusta, joka tuli muuttamaan poliittista asennoitumista ja aikana, jolloin kukaan ei voinut tietää sodan syttyvän 1.9.1939
s. 442: "Vain harvat kuulivat puheen ja vielä harvemmat ovat lukeneet sen."
A. K. Cajander tarkastelee puheensa aluksi itsenäisen Suomen kahden ensimäisen vuosikymmenen taloudellista kehitystä.
Tässä on sen puheen kaikkein eniten polemiikkia herättänyt kohta:
s. 459: "Jos meidän olisi ollut pakko alusta alkaen kiihdyttää varustelujamme, olisimme epäilemättä nyt köyhä kansa. Emme ole vieläkään mikään varakas kansa, kaukana siitä, mutta meidän vaurautemme on nyt, pulavuosistakin huolimatta, kokonaan toisenlainen kuin oli v. 1918. Nyt on kansallisvarallisuutemme sellainen, että olemme jaksaneet ja jaksamme sotatarpeitakin hankkia vallan toisella tavalla kuin silloin, sekä voimme huomattavaksi osaksi niitä valmistaa omassa maassamme, mihin silloin ei ollut mahdollisuuksia olemassa. Ja lisäksi, mitä silloin olisimme hankkineet esim. lentokoneita, ilmatorjuntavälineitä, tankkeja y.m. olisivat nyt jo suurelta osalta vanhentuneita, ehkäpä romutettaviakin. Sitäpaitsi mahdollisuutemme kestää pitkäaikainenkin sota, on toinen kuin silloin, koska talouselämämme on, kuten äsken osoitin, voimakkaasti kehittynyt ja paremmin mobilisoitavissakin.
Meillä on syytä eräässä toisessakin suhteessa olla tyytyväisiä siihen, että meille on ollut suotu hengähdysaikaa. V. 1918 me olimme kahtia jakaantunut, rikkinäinen kansa, jonka vastustuskyky vakavaa ulkonaista vaaraa vastaan olisi ollut verrattain rajoitettu. Nyt olemme suurin piirtein eheä kansa, jonka suunnilleen jokainen jäsen tuntee Suomen yhtäläisesti omaksi isänmaakseen ja on yhtäläisesti sitä valmis puolustamaan. tämän seikan merkitystä ei tosin ole yliarvioitava mutta ei myöskään aliarvioitava. Yksimielinenkään kansa ilman aseita ei pitkälle pysty, mutta hampaisiinkaan aseistettu ei ulkoista painoa kestä, jos siltä puuttuu sisäinen yhteenkuuluvaisuuden tunto."
On puhetta Bohemannista ja Gripenbergistä sekä Mannerheimin osuudesta rauhaan.
http://www.tietotori.fi/wanhattoverit/?sivu=Muistelot&viesti=I001F26E6
Logot ovat paikallaan.
Hyvä kooste. Jopa yhdysvaltalaiset tutkijat ovat maininneet, että Suomi oli täysin riippuvainen Saksan elintarvikeavusta jo 1941 eikä sillä ollut muita vaihtoehtoja - jos Stalin piti laskea pois. Mutta meille itsellemme, syntisille, tuo realismi ei kelpaa...
Tässä olisi venäläisänkyröille luettavaa koko rahan edestä.
Paavo Rantanen julkisti teoksensa torstaina 2.9.2010 Helsingissä.
http://fi.wikipedia.org/wiki/Paavo_Rantanen