Suru.. Ikävä..
En ikinä kuvitellut sitä tällaiseksi. Se syö minua sisältä.
Kaikki hokevat että aika parantaa haavat!!
Kyllä se helpottaa!!
Suojellakseni itseäni jatkuvilta kommenteilta
olen alkanut esittää että alkaa olemaan paremmin... Mutta sitten..
Yksin ollessani kaikki hajoa, maailma kaatuu päälle. YKSIN!!
Miten se vois olla paremmin??
Menetin tärkeimmän ihmisen. Ilman häntä, ei ole minua!!
Miten ihminen selviä siitä??
Haluan pois, lähteä mukaan. Ei minusta ole tähän.
Mutta tiedän myös sen että jokaisella tulee se aika silloin kun on tullaakseni.
Välillä tuntuu helpottavan, vain huomatakseen...
Että ei se ikävä ja suru mihinkään lähde.
Olen hylänyt kaikki ympäriltäni, koska EN jaksa.
Ei mikään tunnu hyvältä. En pysty edes kohtaamaan ihmisiä enää.
Jos joku tulee juttelemaan, huomaan hakevani nopea pois pääsyä.
Sulkeudun omaan suruuni, koska ei kukaan tunnu ymmärtävän minua.
En pärjää enää tässä surussa, olen onneksi ymmärtänyt hakea apua.
Toivottavasti siitä on apua.
Koska jos ei ole, niin olen yrittänyt kaikkeni ja sitten jää jäljelle vain luovuttaminen.
En ikinä kuvitellut sitä tällaiseksi. Se syö minua sisältä.
Kaikki hokevat että aika parantaa haavat!!
Kyllä se helpottaa!!
Suojellakseni itseäni jatkuvilta kommenteilta
olen alkanut esittää että alkaa olemaan paremmin... Mutta sitten..
Yksin ollessani kaikki hajoa, maailma kaatuu päälle. YKSIN!!
Miten se vois olla paremmin??
Menetin tärkeimmän ihmisen. Ilman häntä, ei ole minua!!
Miten ihminen selviä siitä??
Haluan pois, lähteä mukaan. Ei minusta ole tähän.
Mutta tiedän myös sen että jokaisella tulee se aika silloin kun on tullaakseni.
Välillä tuntuu helpottavan, vain huomatakseen...
Että ei se ikävä ja suru mihinkään lähde.
Olen hylänyt kaikki ympäriltäni, koska EN jaksa.
Ei mikään tunnu hyvältä. En pysty edes kohtaamaan ihmisiä enää.
Jos joku tulee juttelemaan, huomaan hakevani nopea pois pääsyä.
Sulkeudun omaan suruuni, koska ei kukaan tunnu ymmärtävän minua.
En pärjää enää tässä surussa, olen onneksi ymmärtänyt hakea apua.
Toivottavasti siitä on apua.
Koska jos ei ole, niin olen yrittänyt kaikkeni ja sitten jää jäljelle vain luovuttaminen.
Vastaukset 9
Vanhimmat
luovuta nyt-mäne ulos,sie niät tuon kirkkaimman tähen taivvaalla-se tähti on hän!Anna huomisen tulla ja männä-siun tuska on käytävä läpi!!!Anna surun tulla kipuna-itkuna-iänettömyytenä-mut muista tämä-rakkaus on liki sinnuu-aina!!!
Tiedän, tai oikeastaan toivon ainakin että vielä kohtaamme.
Mutta se ei siltikään riitä. Haluan enemmän.
Olen yrittänyt kaikkeni. Oikeastaan tuntuu vain menemän huonommin.
En oikeastaan jaksa mitään. Käyn kyllä töissä,
mutta se vaan vie minulta voimat. En jaksa muuta kun oleskella sen jälkeen.
Tai muutenkaan. Ruoka ei maistu, enkä edes muista milloin viimeksi söin lämpimään aterian!
Helpottuuko tämä koskaan?
Voima varani on tyhjä, enkä tiedä mitä seuraavaksi tekisin.
Neuvoja???
samanlainen tunne. Alussa olen vielä. Eilen nukuin päivällä kuusi tuntia ja yön päälle. Väsyttää, väsyttää... Paino on tippunut kahdessa kuukaudessa 7 kg. Ei vain ole nälkä, ja kun alat syödä niin kaikki oksettaa. Töitä minäkin teen, ja silloin elämä on helpompaa. Vapaata ei tarvitsisi ollenkaan. Ihmisten kysymyksiin olen minäkin alkanut vastata, että ei mene hyvin, tietenkään. Eräs ikäiseni tuttu nainen sanoi minulle, että hän ei pysty kuvittelemaan, kuinka jaksaisi itse jatkaa elämää tällaisen jälkeen. Ensimmäinen, joka otti tapahtuman kohdalleen, ja myönsi, että vaikeaa olisi. Hänen myötätuntonsa sai itkupadot murtumaan ja sitä itkua kesti kolme päivää. Tänään on ollut taas vähän "helpompaa".
Eipäs tässä muuta, yritetään jaksaa! Voimia kaikille sureville!
" En ikinä kuvitellut sitä tällaiseksi."
Niin se on, rakkaimman kuoleman aiheuttamaa olotilaa ei kukaan sitä kokematon pysty kuvittelemaan. Se on tilanne, mitä ei pysty selittämään ja kuvailemaan toisille. Se todella syö sisältä, se koskee sydämeen. Hokema ajan parantavasta voimasta ja "surun kyynelten jälkeen jäävät ihanat muistot..." tuntuu turhauttavalta - mutta kuitenkin - kyllä se pitää paikkansa. Sitä ei vain jaksa kuunnella eikä uskoa. Ihmiset tarkoittavat hyvää, mutta kun itsellä on niin toivoton ja epätodellinen olo, niin mikään ei lohduta. Kun minulta kysytään miten menee jne. vastaan että ei mene hyvin, en voi hyvin. En jaksa sanoa muuta tässä vaiheessa. Kuinka voisi mennä hyvin? Kun rakkain ihminen on pois, maailma on tyhjä, eikä itsellä ole merkitystä, elämällä ei ole merkitystä, puuttuu ilo ja takoitus! Kadulla kulkiessa ajattelen että jos auto ajaa päälleni, niin mitä siitä, eihän tällä elämällä ole mitään merkitystä.
Voimat ovat vähissä. Toisaalta tuntuu hyvältä, kun ihmiset ottavat yhteyttä, pyytävät lähtemään sinne ja tänne, ovat huolissaan, mutta useimmiten sitä vain haluaa kuitenkin olla yksin, kun on niin voimaton olo. Oman rakkaani menettämisestä on jo kuukausia, ikävä ja kaipaus on tietysti valtava ja itku on herkässä, mutta kaikesta huolimatta elämän on jatkuttava ja vaikka kuinka tympeältä se hokema ajan parantavasta voimasta tuntuukin, niin on pakko myöntää, että se on totta. Ja lohtuna ovat nämäkin jatkuvasti toistuvat sanonnat: kaikella on tarkoituksensa ja toinen: jonain päivänä tapaamme jälleen. Näihin on hyvä ja turvallista uskoa ja luottaa.
en tiedä miltä miehen menettäminen tuntuu, mutta paras ystäväni menetti miehensä viikko sitten ja minä menetin ystävän. Löysin tekstin adressiin joka kertoo mielestäni jotain sanoja enemmän. Toivottavasti se edes pienen hetken lohdutta sinua. "MURHEESEEN ON KÄTKETTY TOIVO TULEVISTA PÄIVISTÄ"
Uskon että toisella puolellla vielä tapaamme.
Niin olen luulut pikku lapsesta asti
kun isoisä meni pois.
Ja niin luulen vieläkin.
Rajan toisella puolella odottaen.
Mutta silti se ei tee asiaa helpommaksi.
Ei se tällä hetkellä helpota.
Mietin vaan: Miksi minut jätettiin yksin taistelemaan.
Minä, heikko ihminen. Ei tämä vahvista,
Tämä syö minut entistä heikommaksi.
Olen leskenä ollut jo 12 vuotta, mutta aina se ikävä joskus vaivaa.Mieheni kuoli alle viisikymppisenä. Ensimmäinen vuosi meni ettei montaakaan muistikuvaa ole jäänyt. Se kylläkin kun ihmiset lohduttelivat aika parantaa, kyllä se siitä, ja tiedän miltä sinusta tuntuu!! Tämä oli kauhein lause enkä ikinä tule sanomaan sitä kenellekään lohdutuksena. Ei kukaan voi tietää miltä minusta tuntui jäädä neljän alaikäisen yksinhuoltajaksi.Toinen voi vain kuvitella tilanteen.
Minut piti elossa vain se, että katsoin lasteni tulevan toimeen.Sairastuin itse syöpään pari vuotta mieheni kuoleman jälkeen ja nyt tuli lapsile pelko, että menettäisivät vielä äidinkin.Sisu kasvoi ja suru muuttui elämäntahdoksi. Oli pakko nousta että näkisi lastensa täyttävän viisitoista ja sitten olisin valmis lähtemään aikaa kului.
Lapset täysi-ikäisiä ja neljä lastenlastakin jo saatettu maailmaan.Minä vanha mummo löytänyt uuden vanhuuden rakkauden ja elämä hymyilee.
Tässä tarina siitä, että elämä voittaa.Neuvo ÄLÄ JÄÄ YKSIN kukaan meistä ei pärjää yksin tarvitsemme toisiamme.Toivottavasti saat apua siltä taholta mistä olet sitä hakenut.Ja tämä palstakin on hyvä missä voi purkaa "itkunsa" Elän myötäsi surussasi. Onnellinen mummi
menetin avo-mieheni 14.9.07.....suru on suuri,keskustele asiasta se auttaa[vaikeaa on]itse ajattelen paremminkin mitä saimme yhdessä tehdä,kuin mitä jäi tekemättä,se auttaa.elämä jatkuu,älä anna periksi vaan anna aikaa.
Yhteinen aikamme on kullan arvoista tällä hetkellä.
Iloitsen kaikesta mitä sain kokea hänen kans'
mutta silti nousee esiin kysymys,
miksi minun piti jää.
Hän oli minulle kaikki kaikessa.
Elämäni on ollut yhtä h......iä, mutta silti hän hyväksyi minut sellaisena kuin olen.
Hän piti minut elämässä kiinni.
Vanhempanikin hylkäsivät minut, mutta ei hän.
Saimme 16 vuotta elää yhdessä.
Olen kiitollinen siitä.
En vain tiedä miten päästä eteenpäin.
En pysty tukea hakemaan vanhimmiltanikaan enää.
Ei ole edes ystäviä...
En luovuta senkin tiedän.
Voimat vaan ovat hiipuneet.
Tiedän että tulee parempia päiviä.
Mutta silti, tämä hetki on liian raskas.
Sietämätön!!!