menetin vanhempani

Otan osaan suruusi, voin vain kuvitella miltä sinusta mahtaa tuntua. En valitettavasti ole kohtalontoveri, mutta toivottavasti löydät semmoisen ja pian että jaksaisit jälleen hymyillä ja voida hyvin.

Onko sinulla sukulaisia tai läheisiä ystäviä kenen kanssa voisit jutella? on varmaan kaikista pahinta jos jäisit yksin ajatusten kanssa neljän seinän sisään miettimään.

En tiedä onko lähialueellasi jokin tukiryhmä mihin voisit mennä tai jos sinulla olisi esimerkiksi joku lemmikki, ne ovat tosi loistavia kuuntelemaan.

Kaikkea hyvää sinulle.

Mila

en ole kohtalotoveri, mutta ison surun olen kohdannut. voit meilata jos haluat.
[email protected]

Minuakin harmittaa kun ihmiset kuvittelee että suru on vuodessa ohi. Suru ei mene ohi, sen kanssa on opittava elämään. Sasman kokenut sen tietää.

Ensinnäkin otan syvästi osaa valtavaan suruusi ja menetykseesi. Itsekään en samanlaista menetystä ole kokenut, mutta tietyllä tavalla olen kohtalotoverisi kuitenkin ja voi edes jonkin verran kuvitella mitä olet joutunut käymään läpi. Itse menetin äitini hiljattain melko nuorena, hyvin äkillisesti ja myös täysin yllättäen niin kuin sinäkin. Siinä mielessä minulta myös meni perhe, että äiti oli sitä minulle. Hän oli minut kasvattanut ja hänen kanssaan olin aina elänyt. Se rakkaan menettämisen tuska on hirvittävä, tällaista ikävää en tiennyt olevakaan.

Nämä on sarjassamme niitä asioita, joita ei voi ymmärtää eikä käsittää. Joka päivä kysyn miksi näin piti tapahtua, miksi rakkain ihminen piti viedä pois...Vaikka olisikin ihmisiä auttamassa, surunsa kanssa on kuitenkin todella yksin. Muut ihmiset eivät voi ymmärtää sitä tuskaa, jonka kanssa joutuu elämään. Vertaistuki olisi hirmu tärkeää, mutta ainakin minun on ollut sitä vaikeaa löytää. Ajattelin kuitenkin kokeilla sururyhmää.

Toivon sinulle voimia ja kirjoittelehan jos se helpottaa.

Erittäin suuret myötätunnon osoitukset ja jaksamisen toivotukset täältä sinne. Itselläni oma isä kuoli kesälomallani hänen luonaan käydessäni äkilliseen sydänkohtaukseen elvytyksestäni huolimatta jokin aikaa sitten.

Ja ikäänkuin siinä ei olisi ollut tarpeeksi, niin aiemmin kesällä oli masennukseni mennyt siihen pisteeseen että jouduin hakemaan apua.

Voin vain yrittää kuvitella miten paha olo seuraa siitä jos menettää molemmat vanhemmat ja ei ole edes sisaruksia kenen kanssa jakaa surua.

Miksi joidenkin ihmisten täytyykin joutua kestämään näin paljon pahuutta? En ainakaan itse koe olevani ansainnut tällaista ja tuskin sinäkään olet...

jos olet se lapin tyttö, keneksi sinua luulen. toivottavasti saat jaettua kokemuksiasi ja pääset eteenpäin elämässäsi!

Voisin jutella kanssasi enempi koska olen samat asiat kokenut kuin sinä..Pysythän palstalla koska minäkin tarvitsisin kohtalotoverin..

Surusi on varmaan raskaampi kun tunnet voivasi/jaksavasi kantaa. Ei kukaan muu käsitä sitä kuin hän joka on kokenut samaa.
Hänkään ei kuitenkaan täysin, sillä olemme henkiseltä rakenteeltamme niin erilaiset.
Toiselle joku asia on raskaampi kuin toisella vaikka olisi samanlaisesta asiasta kyse.
Voimme vain rukoilla Jumalalta päivittäin voimaa että kestäisimme taas sen päivän.

Miten voit nyt? En ole samalla tavalla kohtalotoveri, vanhempani ovat kuolleet kylläkin, mutta eri aikaan. Isä jo yli kymmenen vuotta sitten ja äiti 3 kk sitten. Minulla on myös sisko, joten en onneksi joudu kestämään tätä yksin. Miten tuskallista voikaan olla menettää molemmat yhtä aikaa ja yllättäen. Toivon sinulle paljon voimia ja toivon,että löydät jostakin jo valoa. Vai tuntuuko pimeys loputtomalta?