Olen ensimmäistä kertaa raskaana ja nyt olen nähnyt miehen käytöstä raskauden edetessä. Tietenkään ei saa yleistää ja voihan olla että oma "rakkaani" on ikävä poikkeus tulevien isien joukossa mutta...
Raskauden edetessä oma mieleni ailahtelee pohjattomasta surusta rajattomaan riemuun ja niin varmaan monelle raskaana olevalle käy.
Lisäksi olen huomannut että kaipaisin extra-annoksen hellyyttä, läheisyyttä ja turvaa miehestäni. Rakasteleminenkin kiinnostaisi kovin. Mitä edemmäs raskauteni etenee, sitä enemmän mieheni pitää minua sekä fyysisesti että henkisesti kauempana. Välttää koskemasta, halimasta, ei puhu kauniita asioita ja kun ehdotan rakastelemista, päätä särkee, väsyttää tms. Välillä syynä on vatsassa kasvava, yhteinen, vauvamme.
Mitä pitäisi tehdä? Eikö hän kertakaikkiaan ymmärrä miltä minusta tuntuu? Olen yrittänyt asiasta puhuakin mutta ei vaikutusta kuin hetkeksi. Itsellänikin on vaikeuksia "olla sinut" kasvavan vatsan kanssa saati että mies käytöksellään saa minut tuntemaan että hän inhoaa pelkästään minun näkemistänikin saati että haluaisi koskettaa...
Ovatko kaikki tulevat isät tällaisia vai onko nyt niin että tämä minun nyt sattuu olemaan tavallista ... siis mitä? En edes osaa sanoiksi pukea... Muuten kuin että sydän tässä särkyy ja olo on pohjattoman surullinen, hylätty ja yksinäinen... Auttakaa...
Tuleva isä ja raskaana oleva tuleva äiti
19
1894
Vastaukset
- jouluodottelija
varmasti ihan yhtä iso mullistus kuin äidillekin, joka tietty henkisen mullistuksen lisäksi kokee ne fyysisetkin. Miehen fiiliksiin vaikuttaa varmasti 1001 asiaa ja samalla lailla niilläkin tunteen ailahtelee ja ajatukset laukkaa laidasta laitaan. Oletteko kauan ollu yhdessä, minkä ikäisiä olette, elämäntilanteenne eli onko teillä melkeinpä ylimitoin vapaa-ajan aktiviteetteja, sosiaalinen elämä jne. jne.
Miehesi saattaa pohtia asioiden mahdollisesta menettämistä tai niiden rajoittumista, vaikkei lapsi nyt mikään elämän myllynkivi olekaan (näin siis itse asiaa funtsailen).
Ehkä teiden kannattaisi joku ilta hieman rentoutua ja jutella tulevasta elämän muutoksesta, myös miehesi kantilta. Yrittäkää avoimesti puhua siitä, mikä molempia mahdollisesti painaa ja siitä, mitä miten molemmilla olisi parempi fiilis tulevan suhteen. Myös se on ihan hyvä tiedostaa, ettei asioiden etukäten murehtimisella auta ketään tai mitään.
Ymmärrän toki itsekin odottavana, että sitä kaipaa erilailla henkistä tukea mieheltään kuin ennen. Ja tulevan äidin kyllä sitä tukea pitäisikin saada nyt enemmän, tasa-arvopuheista huolimatta ;) Mutta miehen tunteita ei saa heittää romukoppaan, kova pala se on niillekin. Tsemppiä keskusteluun.- alkup. kirjoittaja
Olen yrittänyt jutella ja vakuuttaa että elämä jatkuu ja ei tämä ole maailmanloppu vaan uuden alku, meille kummallekin. Ja että hän voi harrastaa niin kuin ennenkin kunhan muistaa sen että myös minulla voi olla omia menoja jolloin hän on sitten hoitovuorossa.
Puhuttu ja puhuttu on, minä kun olen sellainen etten malta olla jos jokin painaa... Mutta nyt pelottaa edes yrittää keskustella kun toinen on koko ajan sen näköinen ja oloinen että älä koske, älä yritä keskustella, anna asian olla... Niin kuin näkymätön muuri koko ajan kasvaisi välillämme.
En edes ykskaks osaa sanoa mitä aihetta en ois yrittänyt läpikäydä... kaikki vain on kuulemma ok.
Mihin tämä voi päättyä? Sitten kun lapsi syntyy, on sitten taas tulossa uusia tunteita ja uusia asioita mietittäväksi ja nyt on jo näin vaikeaa...
Kaikilla tavoin olen yrittänyt huomioida miestäni alkuraskauden aikana, ettei hän kokisi oloaan ulkopuoliseksi mutta kun tuollainen jäätävyys kuolettaa minunkin aloitekykyni ja tulee pelko että tähänkö tämä parisuhde kaatuu vaikka yhdessä tähän on alunperin lähetty.
- rv31
Olen aina ollut tyypiltäni itsenäisehkö, enkä kovinkaan kauhean hellyydenkipeä, mutta nyt tuntuu että kaipaisin läheisyyttä, hellyyttä, välittämisen osoituksia yms Todella paljon enemmän kuin koskaan. Eikä mieheni tee mitään.
On todella mieltä alentavaa joutua pyytelemään kosketuksia, ylipäätään kontaktia..
Olo on kuin huonekalulla; mies tulee illalla töistä kotiin, lukee tai tuijottaa illan tv:tä, nukahtaa ja minä kipuineni ja oloineni, kosketuksen kaipuineni saan aivan taatusti olla rauhassa ja ilman mitään merkkejä kiinnostuksesta kumpaankaan, minua tai vauvaa kohtaan. Edes päivän kuulumisia ei kysytä ja huom tämä raskaus ei ole ollut ihan helpoimmasta päästä.
Apua en saa mihinkään. En kämpän kunnossapitoon, en mihinkään. Täällä eletään saastan keskellä, sillä en jaksa enää tulkuttaa asiasta.
Itse en kykene enää kyykkimään ja konttaamaan lattioilla ja tämä sotku oksettaa. Mihinkään en kuitenkaan pääse pois; olen sairauslomalla ja pakotettu muistakin syistä olemaan nyt kotona "vankina".
Rakastelu on mennyt lähinnä miehen halujen tyydyttelyyn, paskat minusta. Menin typeränä kertomaan, että jostain syystä orgasmia on nyt vaikeampaa saada ja -simsalabim-, kaikki yritykset minun tyydyttämiseksi loppui siihen. Hän ei vaivaudu tekemään kertakaikkiaan mitään. Puhetta riittää kyllä, mutta kun omat on toimitettu niin kiinnostus loppuu siihen.
Jos minulla on mielenkiintoa laueta, saan tehdä ihan varmasti kaiken "työn" itse sen eteen ja se vaatii rautaista keskittymiskykyä, joka on tietysti tällaisessa tilassa aivan tiessään.
Kysyessäni, miksi hän on muuttunut niin välinpitämättömäksi ja "kaukaiseksi" saan vastaukseksi milloin mitäkin tekosyitä; aina on jotakin tärkeämpää tekemistä ja kiirettä. IHAN kaikki menee minun ja tämän raskauden edelle.
Minua on alkanut mietityttämään pahasti koko tilanne. Mies on käynyt koko ajan vain kylmemmäksi ja etäisemmäksi...tosin sanoo kyllä välittävänsä, muttei osaa sitä näyttää tarpeeksi..ja minä ihmettelen ääneen, että miksei tee asialle mitään kun kerran tietää ihan suoraan minun tästä kärsivän.
Olen jopa miettinyt, että häivyn loppuraskauden ajaksi pois. On järjettömän ahdistavaa elää tällaisessa ilampiirissä kun ei tiedä ollenkaan mikä oma rooli on, ja pelkään tulevaisuutta todella; tätä menoa meillä ei tule olemaan enää mitään yhteistä eikä hellyyttä enää koskaan.
Omanarvontuntoni on miinuksella, sillä ns. vanha minä olisi lähtenyt kauan sitten jo pois tällaisesta suhteesta. En minä ole valmis elämään kenenkään huonekaluna, joka viihdyttää juuri silloin kun vain toisella tekee mieli.
Mutta nyt en uskallakaan enää noin vain lähteä.
En minä kykene suhteeseen, jossa ollaan enemmänkin kuin kaverukset; kaikki materiaalinen on yhteistä lapsi, mutta muutoin on aivan erilliset itsenäiset elämät. En mitenkään.
Minä kaipaan intohimoa, suuria tunteita, läheisyyttä ja tiedostamista siitä, että me olemme "me" ja "samaa porukkaa", pidämme toistemme puolia ja tiedämme toisistamme kaiken.
Tätä menoa se jää haaveeksi, sillä jos jotain ei tapahdu, minä olen valmis lähtemään ja elämään lämpimässä äiti-lapsi suhteessa vauvan kanssa kahdestaankin; mitä me teemme ihmisellä, josta koituu vain mielipahaa ja epävarmuutta?
_ _ _
Olipas purkaus :)
Halusin vain kertoa, että täällä on joku joka kärsii myös eikä tiedä yhtään, miten pitäisi nyt toimia.
Ei varmastikaan kaikki isät ole tällaisia kuin meidän tapauksessa. En halua usko niin.
Omalle kohdalle nyt vain on sitten -kuitenkin- sattunut persoona, joka paljastui välinpitämättömäksi ja kylmäksi.
Omat odotukseni suhteemme kehityksestä olivat aivan erilaiset ja se taitaa olla se pahin mikä sattuu henkisesti.
Mistä siis rohkeutta nostaa katti pöydälle ja kertoa vaihtoehdot; joko ero tai mies alkaa "kehittämään" ihmissuhdetaitojaan...ja miten tehdä tuo Kiristämättä mitenkään?!
Se kun on itselleni liiankin varma asia, että ei tämä tästä ainakaan tule paranemaan, ellen itse tee aloitetta lopullisiin vaihtoehtoihin.
Voimia sinulle, Surullinen Äityli.
Toivottavasti löydät rohkeutta tehdä päätöksen sinun ja lapsen edun mukaisesti. Pidän peukkuja :)- miehiä!
Miettikää miten miehistä on tullut tuollaisia välinpitämättömiä idiootteja jotka ottavat naisen ja tässä tapauksessa vielä lapsenkin itsestäänselvyytenä. Pohtikaa tilanteeseen sopivia ratkaisuja, joilla herättää mies näkemään miten hyvin asiat hänellä ovat ja että elämänne ei ole itsestäänselvyys. Tuollainen arvostuksen puute saa mielen varmasti synkäksi ja vielä raskausaikana eritoten. Yleensä heräämiseen tarvitaan valitettavan usein kriisi josta selviäminen ei välttämättä ole sekään itsestäänselvyys. On varmasti todella vaikeaa tehdä ratkaisuja ja valintoja nyt kun vauva on mukana kuvioissa. Toivon sydämeni pohjasta että saatte miehenne muuttumaan ja arvostamaan teitä. Toisaalta on myös todettava että arvostus myös ansaitaan joten myös sen mukaan on itse käyttäydyttävä.
- potuttaakin että
miehiä! kirjoitti:
Miettikää miten miehistä on tullut tuollaisia välinpitämättömiä idiootteja jotka ottavat naisen ja tässä tapauksessa vielä lapsenkin itsestäänselvyytenä. Pohtikaa tilanteeseen sopivia ratkaisuja, joilla herättää mies näkemään miten hyvin asiat hänellä ovat ja että elämänne ei ole itsestäänselvyys. Tuollainen arvostuksen puute saa mielen varmasti synkäksi ja vielä raskausaikana eritoten. Yleensä heräämiseen tarvitaan valitettavan usein kriisi josta selviäminen ei välttämättä ole sekään itsestäänselvyys. On varmasti todella vaikeaa tehdä ratkaisuja ja valintoja nyt kun vauva on mukana kuvioissa. Toivon sydämeni pohjasta että saatte miehenne muuttumaan ja arvostamaan teitä. Toisaalta on myös todettava että arvostus myös ansaitaan joten myös sen mukaan on itse käyttäydyttävä.
miehiä pitäisi paapoa... Raskaus ei ole sairaus mutta ei se poista sitä tosiasiaa että se on nainen, joka on raskaana 9 kk ja se on nainen, jonka hormonitasapaino heittelee, keho muuttuu jne jne ja sitten tosiaan vielä löytyy neuvojia jotka sanoo että miestä pitää ymmärtää ja antaa aikaa jne.
Mielestäni neuvolassa (jos miehiä sinne saa, omani onneksi on ollut joka kerta mukana, siitä ISO plussa ja hali) pitäisi ensi käynnillä valistaa miehiä siitä miten tärkeä niiden "rooli" raskauden aikana on. Monille miehille sitten kun vauva on syntynyt, on ehkä selvää että nyt ollaan isä ja huolehditaan omistamme mutta kertooko niille kukaan että raskaana oleva nainen kaipaa HIRVITTÄVÄSTI sitä että hänestä välitetään ja rakastetaan juuri semmoisena "tynnyrinä" kuin hän missäkin vaiheessa on.
Monetkin minun keskusteluyritykseni on torpedoitu sillä että nyt sinä liioittelet ja kaikki on hyvin , välillä jopa sanottu että sairas sinä olet... Ette usko miten se satuttaa... Ainoa mitä haluan on hellyyttä ja tunnetta siitä että toinen välittää minusta yhä vaikka vartalo ei ole enää entisensä...
t. Surullinen äityli, alkuperäinen kirjoittaja - rv31
miehiä! kirjoitti:
Miettikää miten miehistä on tullut tuollaisia välinpitämättömiä idiootteja jotka ottavat naisen ja tässä tapauksessa vielä lapsenkin itsestäänselvyytenä. Pohtikaa tilanteeseen sopivia ratkaisuja, joilla herättää mies näkemään miten hyvin asiat hänellä ovat ja että elämänne ei ole itsestäänselvyys. Tuollainen arvostuksen puute saa mielen varmasti synkäksi ja vielä raskausaikana eritoten. Yleensä heräämiseen tarvitaan valitettavan usein kriisi josta selviäminen ei välttämättä ole sekään itsestäänselvyys. On varmasti todella vaikeaa tehdä ratkaisuja ja valintoja nyt kun vauva on mukana kuvioissa. Toivon sydämeni pohjasta että saatte miehenne muuttumaan ja arvostamaan teitä. Toisaalta on myös todettava että arvostus myös ansaitaan joten myös sen mukaan on itse käyttäydyttävä.
"Pohtikaa tilanteeseen sopivia ratkaisuja, joilla herättää mies näkemään miten hyvin asiat hänellä ovat ja että elämänne ei ole itsestäänselvyys."
Tähän minä ainakin kaipaisin apuja ja pahasti; olen kokeillut puhua hyvällä, pahalla ja vielä pahemmalla, "puhaltanut pelin poikki" jo kerran (ei pitkäaik.tuloksia), kirjoittanut meilejä jne jne.
Siksi mielessä häämöttääkin se kertakaikkinen katoaminen paikalta; vasta kunnon PAHA tilanneko on se, mikä saa miehen pysähtymään ja miettimään vakavasti asioita?
Olen tuostakin puhunut ääneen ja kysynyt, että kuinka pitkälle minun olisi mentävä, että jotain alkaisi tapahtuman. En saa vastausta. Tiedän sen, että en alennu mihinkään vippaskonsteihin asian suhteen vaan kun tilanne kärjistyy tarpeeksi pitkälle, minä otan ja häviän hyvinki hiljaisin äänin; en ole niitä jotka jaksavat olla papukaijana kiljumassa asioista koko aikaa. Sanon kerran tai kaksi ja jos ei mene perille niin minä luen sen halventamiseksi..
Joten joku, joka osaa neuvoa taktiikkaa, millä saada mies avaamaan silmänsä niin kertokaa herranjumalasentään, please! Meitä epätoivoisia on varmasti enemmänkin..
- Mamero rv 40+4
Täällä myös esikoista odottava äiti.
Mieheni on todellakin muuttunut nyt raskauden aikana aivan älyttömästi. Ei enää helliä hetkiä, seksiä, kauniita sanoja tms., jos ei niitä vaatimalla vaadi.
Itsellä tosi outo olo kun tarvitsisi kuitenkin niin paljon huomiota ja lämpöä, kuitenkin kun raskaus ei ole ollut mitenkään helpoimmasta päästä.
Aina jos erehtyy kysymään että näytänkö jossain asussa norsulta, -tai muuta vastaavaa- vastaukseksi tulee että elä höpötä.. Alkuraskaudessa vastaus vielä oli että et näytä, olet kaunis.. mutta heti kun painoa tuli ja masu alkoi kunnolla näkymään niin asia meni näin.
On ihan oikeasti ikävä niitä aikoja kun mieheni tuli kotiin töistä innoissaan ja melkein heti hyppäämässä sänkyyn tai sanomassa jotain kaunista, nyt on hyvä jos edes tervehtii kun tulee. Kyllä se rupeaa rasittamaan kun tässä tilassa väsää toiselle ruuan aina valmiiksi, ja kiitosta ei kuulu. Kyllä se parin yskäsyn jälkee sieltä tulee. :D
Ollaan juteltu asiasta, ja mies sanoo olevansa niin väsynyt töiden ja treenien jälkeen (kilpaurheilija), ettei jaksa tehdä/sanoa mitään. Mitä energiaa ne pienet kauniit sanat vie?!?! ihmettelen..
Harmittaa niin kovasti etten älynnyt aikaisemmin tätä, että mies muuttuu tuollaiseksi heti kun vauva on tulossa. Mieluiten melkein odottaisin yksin tätä pienoista, ehkä itsetuntonikin olisi paljon korkeammalla.. (nytten sitä ei kyllä ole enää jäljellä laisinkaan)
Toivottavasti tämä elämä edes vähän muuttuu vauvan syntymän jälkeen, jollei niin pakko sitä on tehdä valintoja.. oman jaksamisen takia.
Vaikka aina olen ollut sitä mieltä etten halua erota miehestäni koskaan, minkään asian takia..mutta jos minulla hajoaa pää niin kuka vauvasta huolehtii :/
Kai se on ensin jonkun pariterapian paikka, ennen kun eroa suunnitellaan..
Täällä tarvittais kyllä myös todella paljon apua tämän asian suhteen :S- tietoa...
vähän helpottaa kun tänne ilmaantuu uusiakin kirjoittajia, joilla samanlaisia tunteita, kokemuksia. Vielä kun saatais tänne lisää kohtalotovereita tai vielä parempaa, niitä jotka ovat olleet vastaavassa tilanteessa ja ovat löytäneet viisastenkiven millä ovat ratkaisseet tilanteen.
Raskaus vasta puolivälissä ja jos tämä on tätä helvettiä koko loppuaika, ei kait tässä enää ole parisuhdetta mistä huolehtia.
t. Alkup.kirjoittaja
- jouluodottelija
aavistuksen sekaisin, mutta ainakin osan kommenteista lukien tilanne ei vaikuta niin pahalta kuin se itseltä tuntuu. Siis meinaan sitä, että kaikilla ei asiat ole noinkaan hyvin. Ite käyn aina yksin neuvolassa, en odota kiitosta tekemästäni ruoasta, en odota kehuvia kommentteja ulkonäöstäni tms., mutta kaikki on suhteellista. En kaipaakaan mieheltäni mitään, mitä en ennenkään ole saanut...miksi sen pitäisi muuttua toisenlaiseksi? Älkää nyt sitten ottako pulttia mun kommenteista.
Mulle riittää, että mies on läsnä eikä sen tarvii tämän raskauden takia muuttua toisenlaiseksi kuin mitä oli alunperinkään. Seksiä ei pahemmin harrastella, mutta sekin johtuu miehen pelosta, että vahingoittaa lasta jotenkin jne. Siis mun mies on 98%:sti tasan sellainen kuin oli ennen raskauttakin, mitä nyt lievää intomieltä ja satunnaista masuhöpöttelyä lukuunottamatta. Toisaalta 10 vuoden jälkeen sitä vaan on jotenkin tottunut, että toinen on mitä on enkä itsekään aina ole mikään maailman herttaisin...joustoa suuntaan jos toiseenkin.
En osaa selittää. Ehkä tunnen oloni kuitenkin turvalliseksi, vaikkei mieheni mikään maailman huomioivin olekaan. Ainakin tiedän, että voin raivota ja mesota vaikka hulluna, niin se ei lähde ulos ryyppäämään/ pettämään tms., vaan painuu yläkertaan katsomaan tv:tä kunnes rauhoitun. Moni ei varmaan tyytyisi tähänkään, mutta mulle on tosi tärkeetä, että se jaksaa sietää mua ja tosiaan olla läsnä. Meitä on moneksi, jaksamista odottamiseen.- mennään.,.,.,
Olen hieman samoilla linjoilla. Ollaan miehen kanssa oltu jo vuosia yhdessä ja tämä kauan toivottu raskaus joka sai alkunsa hoidoilla ei ole muuttanut suhdettamme juuri mihinkään. Kaikki on ennallaan, pieniä muutoksia lukuunottamatta.
Mies on kympillä mukana vaikka neuvolassa ei mukana käykkään. Muissa tutkimuksissa kyllä. Ihan yhtälailla mies miettii ja huolehtii, vaikka meillä tämä vauva ei ole edes päivittäinen puheenaihe. Ollaan jo kuitenkin viikolla 30. En ole tehnyt vielä mitään hankintoja ja mies tuossa miettikin juuri aamulla että pitäsi lähteä ostoksille. Ollaan mietitty niin että mies hommaa isoimmat tarvikkeet ja minä pienemmät. Miehelle on jotenkin tärkeää saada valita ne parhaat mahdolliset kaukalot ynnä muut. Myös auto meni vaihton ja nyt tuossa pihalla seisoo "huipputurvallinen" katujyrätila-automaasturi.
Ei taideta hirmuisia hössöttäjiä olla kumpainenkaan. Elämä menee painoillaan ja kun koko ajan ollaan tiedetty mihin aletaan niin ei tämä ns. tunnu missään. Ei ole ollut ylläreitä.
Raskauskin on ollut helppo, iskiasta lukuunottamatta. En valita mistään, kaikki on ok. En ole kyllä huomannut itselläni suurempaa tarvetta hellyyteen yms. joka on kai aika yleistä raskaana. Jotenkin mukava vielä vähän nauttia tästä kahdestaan olosta, kohtahan meitä on kolme.
Olen kyllä lukenut että raskaus on parisuhteelle "erikoista" aikaa. Silloin sitä ja tätä. Olen pitkään miettinyt meneekö meillä tämä homma jotenkin väärin kun mitää isoja mullistuksia ole ollut ja tullut. Kaikki on melkein niinkuin ennenkin. Ihan yhtäpaljon saadaan ja annetaan hellyyttä ja rakkaudenosoituksia. Ollaan lähellä. Tyytyväinen kyllä olen. En kaipaisikaan draamaa. Ollaan vissiin molemmat niin tasapaksuja juntturoita että ei vaan osata reagoida tähän niin suuresti. Tätä odotettiin ja kaivattiin niin kauan että vieläkin päällimmäinen tunne on vain suuri helpotus ja onni.
Paljon voimia teille keillä raskaus on vaikea ja parisuhdekkin tökkii. Teidän täytyy nyt pääsääntöisesti pitää hirmu syvää huolta itsestänne ja vauvasta, mies jääköön vähemmälle jos se vaan siellä taustalla häärii. Olkaa ihan hyvällä omallatunnolla itsekkäitä ja levtkää niin paljon kun haluatte. Harmi että mies käyttäytyy noin, vaikka kasvunaikaa se on hänellekkin. Mutta siksihän niitä lapsia vasta aletaankin miettimään kun on itse kasvettu aikuiseksi sitten on vasta lasten vuoro.
Hyvää syksyä kaikille =) - alkup.kirjoittaja
mennään.,.,., kirjoitti:
Olen hieman samoilla linjoilla. Ollaan miehen kanssa oltu jo vuosia yhdessä ja tämä kauan toivottu raskaus joka sai alkunsa hoidoilla ei ole muuttanut suhdettamme juuri mihinkään. Kaikki on ennallaan, pieniä muutoksia lukuunottamatta.
Mies on kympillä mukana vaikka neuvolassa ei mukana käykkään. Muissa tutkimuksissa kyllä. Ihan yhtälailla mies miettii ja huolehtii, vaikka meillä tämä vauva ei ole edes päivittäinen puheenaihe. Ollaan jo kuitenkin viikolla 30. En ole tehnyt vielä mitään hankintoja ja mies tuossa miettikin juuri aamulla että pitäsi lähteä ostoksille. Ollaan mietitty niin että mies hommaa isoimmat tarvikkeet ja minä pienemmät. Miehelle on jotenkin tärkeää saada valita ne parhaat mahdolliset kaukalot ynnä muut. Myös auto meni vaihton ja nyt tuossa pihalla seisoo "huipputurvallinen" katujyrätila-automaasturi.
Ei taideta hirmuisia hössöttäjiä olla kumpainenkaan. Elämä menee painoillaan ja kun koko ajan ollaan tiedetty mihin aletaan niin ei tämä ns. tunnu missään. Ei ole ollut ylläreitä.
Raskauskin on ollut helppo, iskiasta lukuunottamatta. En valita mistään, kaikki on ok. En ole kyllä huomannut itselläni suurempaa tarvetta hellyyteen yms. joka on kai aika yleistä raskaana. Jotenkin mukava vielä vähän nauttia tästä kahdestaan olosta, kohtahan meitä on kolme.
Olen kyllä lukenut että raskaus on parisuhteelle "erikoista" aikaa. Silloin sitä ja tätä. Olen pitkään miettinyt meneekö meillä tämä homma jotenkin väärin kun mitää isoja mullistuksia ole ollut ja tullut. Kaikki on melkein niinkuin ennenkin. Ihan yhtäpaljon saadaan ja annetaan hellyyttä ja rakkaudenosoituksia. Ollaan lähellä. Tyytyväinen kyllä olen. En kaipaisikaan draamaa. Ollaan vissiin molemmat niin tasapaksuja juntturoita että ei vaan osata reagoida tähän niin suuresti. Tätä odotettiin ja kaivattiin niin kauan että vieläkin päällimmäinen tunne on vain suuri helpotus ja onni.
Paljon voimia teille keillä raskaus on vaikea ja parisuhdekkin tökkii. Teidän täytyy nyt pääsääntöisesti pitää hirmu syvää huolta itsestänne ja vauvasta, mies jääköön vähemmälle jos se vaan siellä taustalla häärii. Olkaa ihan hyvällä omallatunnolla itsekkäitä ja levtkää niin paljon kun haluatte. Harmi että mies käyttäytyy noin, vaikka kasvunaikaa se on hänellekkin. Mutta siksihän niitä lapsia vasta aletaankin miettimään kun on itse kasvettu aikuiseksi sitten on vasta lasten vuoro.
Hyvää syksyä kaikille =)Ehkäpä minä sitten tavoittelen kuuta taivaalta ; (
Sehän tässä onkin että kun tultiin suhteessa, läheisyydessä, kaikessa takapakkia ja vielä jotenkin ymmärtäisin jos oltaisiin nuoria mutta ollaan jo kuitenkin 40-siä eli kyllä kait sitä tässä iässä pitäisi jo olla kaikki enimmät myllerrykset läpikäyty ja asiat tärkeysjärjestyksessä.
Minä en vain kertakaikkiaan suostu uskomaan että on ok että mies vain puuhailee omiaan, kertoo omista murheistaan eikä mitenkään huolehdi minun jaksamisestani tai ettei halua osoittaa mulle hellyyttä kun kuitenkin kannan yhteistä lastamme. Pitäiskö minun jaksaa uskoa että hän osaa rakastaa lastakin sitten kun se maailmaan putkahtaa ja osoittaa tälle hellyyttä kun äidin huomioiminen 9 kk aikana on ylivoimaista? Lasta kun "hoivataan" vähintään se 20 vuotta ellei peräti enemmän : )
Muille kyllä saattaa höpistä ja kertookin höpisseensä vauvajuttuja mutta mun kanssani niistä ei juurikaan halua puhua tai vaivaantuu... Helkkeri, kait tää nyt kuitenkin on hänen ja minun vauva eikä hänen ja kavereittensa vauva?? - ehkäpä .,.m.,
alkup.kirjoittaja kirjoitti:
Ehkäpä minä sitten tavoittelen kuuta taivaalta ; (
Sehän tässä onkin että kun tultiin suhteessa, läheisyydessä, kaikessa takapakkia ja vielä jotenkin ymmärtäisin jos oltaisiin nuoria mutta ollaan jo kuitenkin 40-siä eli kyllä kait sitä tässä iässä pitäisi jo olla kaikki enimmät myllerrykset läpikäyty ja asiat tärkeysjärjestyksessä.
Minä en vain kertakaikkiaan suostu uskomaan että on ok että mies vain puuhailee omiaan, kertoo omista murheistaan eikä mitenkään huolehdi minun jaksamisestani tai ettei halua osoittaa mulle hellyyttä kun kuitenkin kannan yhteistä lastamme. Pitäiskö minun jaksaa uskoa että hän osaa rakastaa lastakin sitten kun se maailmaan putkahtaa ja osoittaa tälle hellyyttä kun äidin huomioiminen 9 kk aikana on ylivoimaista? Lasta kun "hoivataan" vähintään se 20 vuotta ellei peräti enemmän : )
Muille kyllä saattaa höpistä ja kertookin höpisseensä vauvajuttuja mutta mun kanssani niistä ei juurikaan halua puhua tai vaivaantuu... Helkkeri, kait tää nyt kuitenkin on hänen ja minun vauva eikä hänen ja kavereittensa vauva??Voisiko olla että miehesi ei koe saavansa sinuun yhteyttä koska olet kuitenkin jo sinut raskauden ja vauvan kanssa ja mies ei?
Jos hän kuitenkin puhuu muille asiasta? Muut = tasaveroinen asian suhteen?
En tiedä mutta miksi ei. Kuten tuossa kirjoituksessa missä isä havahtui isäksi kun lapsi kasvoi. Hänellä saattaa olla vaikeaa koska tavallaanhan mikään muu ei ole vielä muuttunut kuin sinä. Lapsikaan ei vielä välttämättä tunnu konkreettiselta. Voin ihan kuvitella tuon tunteen kun en itsekkään vielä oikein ymmärrä koko asiaa vaikka raskaus on jo pitkällä.
Hän saattaa panikoida kun mikään ei tunnu miltään vaikka jo pitäisi? ainakin kuulemma pitäisi jo tuntua jossain? Miehet on aika simmppeleitä... naiset on vähän niinkuin ehkä ja jos ja miehet taasen joko tai. Ei ole vaikea kuvitella että mies hätääntyy siitä kun ei osaa reagoida.
Entä jos kokeilisit sellaista että otat päivän pari ja olet vain oma hurmaava itsesi. Älä puhu raskaudesta, vaivoista, vauvasta ja tarvikkeista. Ole ja näytä tyytyväiseltä. Näin tulet häntä vähän vastaan sinne tavisten tasolle. Teillä on se seuraavat 20 vuotta todellakin vauvanelämää... muutaman päivän jos asia on nyt unohduksissa niin se ei haittaa.
Ja kyllähän se mieskin hoivaa ja lämpöä kaipaa. Vaikka sinä olet tällä hetkellä tärkein asia maailmassa niin muista vähän miestäkin. Vaikka mikä olisi.
NO joo, en jaarittele kauempaa mutta tälläinen käsitys minulle tuli tilanteestanne. Olette nyt vain niin kaukana toisistanne. Mene vähän vastaan niin jospa se miskin sieltä sitten mukaan tulee. JOtenkin jäi hieman sellainen olo että miehesi "pelkää" sinua nyt. Olet häntä niin paljon edellä kasvussa vanhemmuuteen. Ota siis takapakkia ja alkakaa kasvaa yhdessä.
Paljon voimia ja tsemppiä tulevaan =) Paljon onnea myös raskaudesta =) - alkup.kirjailija
ehkäpä .,.m., kirjoitti:
Voisiko olla että miehesi ei koe saavansa sinuun yhteyttä koska olet kuitenkin jo sinut raskauden ja vauvan kanssa ja mies ei?
Jos hän kuitenkin puhuu muille asiasta? Muut = tasaveroinen asian suhteen?
En tiedä mutta miksi ei. Kuten tuossa kirjoituksessa missä isä havahtui isäksi kun lapsi kasvoi. Hänellä saattaa olla vaikeaa koska tavallaanhan mikään muu ei ole vielä muuttunut kuin sinä. Lapsikaan ei vielä välttämättä tunnu konkreettiselta. Voin ihan kuvitella tuon tunteen kun en itsekkään vielä oikein ymmärrä koko asiaa vaikka raskaus on jo pitkällä.
Hän saattaa panikoida kun mikään ei tunnu miltään vaikka jo pitäisi? ainakin kuulemma pitäisi jo tuntua jossain? Miehet on aika simmppeleitä... naiset on vähän niinkuin ehkä ja jos ja miehet taasen joko tai. Ei ole vaikea kuvitella että mies hätääntyy siitä kun ei osaa reagoida.
Entä jos kokeilisit sellaista että otat päivän pari ja olet vain oma hurmaava itsesi. Älä puhu raskaudesta, vaivoista, vauvasta ja tarvikkeista. Ole ja näytä tyytyväiseltä. Näin tulet häntä vähän vastaan sinne tavisten tasolle. Teillä on se seuraavat 20 vuotta todellakin vauvanelämää... muutaman päivän jos asia on nyt unohduksissa niin se ei haittaa.
Ja kyllähän se mieskin hoivaa ja lämpöä kaipaa. Vaikka sinä olet tällä hetkellä tärkein asia maailmassa niin muista vähän miestäkin. Vaikka mikä olisi.
NO joo, en jaarittele kauempaa mutta tälläinen käsitys minulle tuli tilanteestanne. Olette nyt vain niin kaukana toisistanne. Mene vähän vastaan niin jospa se miskin sieltä sitten mukaan tulee. JOtenkin jäi hieman sellainen olo että miehesi "pelkää" sinua nyt. Olet häntä niin paljon edellä kasvussa vanhemmuuteen. Ota siis takapakkia ja alkakaa kasvaa yhdessä.
Paljon voimia ja tsemppiä tulevaan =) Paljon onnea myös raskaudesta =)viestistäsi. On hienoa kun olet noin kypsä ja ymmärtäväinen miestäsi kohtaan.
Tilannehan on se etten minä enää tosiaankaan uskalla puhua mtn vauva-asioita, en enää pitkiin aikoihin, kun hän menee lukkoon tai panikoi tai mitä lie tekeekin.
Ja olen osoittanut huomiota ja yrittänyt helliä ja puhua nättiä koko suhteemme alun ja nyt raskauden alkuajan mutta ei sitäkään enää uskalla tehdä kun toinen vetäytyy ja on torjuva, sekä elein että sanallisesti.
Hyviä neuvoja varmasti kaikki mutta kun tuota kaikkea olen jo kokeillut.
t. ehken ole kypsä parisuhteeseen saati sitten äidiksi... - äskeiseen
alkup.kirjailija kirjoitti:
viestistäsi. On hienoa kun olet noin kypsä ja ymmärtäväinen miestäsi kohtaan.
Tilannehan on se etten minä enää tosiaankaan uskalla puhua mtn vauva-asioita, en enää pitkiin aikoihin, kun hän menee lukkoon tai panikoi tai mitä lie tekeekin.
Ja olen osoittanut huomiota ja yrittänyt helliä ja puhua nättiä koko suhteemme alun ja nyt raskauden alkuajan mutta ei sitäkään enää uskalla tehdä kun toinen vetäytyy ja on torjuva, sekä elein että sanallisesti.
Hyviä neuvoja varmasti kaikki mutta kun tuota kaikkea olen jo kokeillut.
t. ehken ole kypsä parisuhteeseen saati sitten äidiksi...En todellakaan koe olevani mitenkään tärkein tällä hetkellä tai että tuleva vauva ois tärkein vaan tämä parisuhteen ankeus vie kaiken ilon tästä odottamisestakin. Aikani menee vain sen pohtimiseen että mitä minä teen koko ajan väärin kun toinen vain etääntyy ja etääntyy.
Enkä todellakaan voivottele vaivojani, päinvastoin, hänen vaivojaan tässä saa päivät pääksytysten kuunnella. Välillä tuntuu että hän se on raskaana enkä minä : )
t. alkuperäinen - minä taas .,. =)
alkup.kirjailija kirjoitti:
viestistäsi. On hienoa kun olet noin kypsä ja ymmärtäväinen miestäsi kohtaan.
Tilannehan on se etten minä enää tosiaankaan uskalla puhua mtn vauva-asioita, en enää pitkiin aikoihin, kun hän menee lukkoon tai panikoi tai mitä lie tekeekin.
Ja olen osoittanut huomiota ja yrittänyt helliä ja puhua nättiä koko suhteemme alun ja nyt raskauden alkuajan mutta ei sitäkään enää uskalla tehdä kun toinen vetäytyy ja on torjuva, sekä elein että sanallisesti.
Hyviä neuvoja varmasti kaikki mutta kun tuota kaikkea olen jo kokeillut.
t. ehken ole kypsä parisuhteeseen saati sitten äidiksi...Voi sinua. Vaikutat todella herttaiselle ja mutkattomalle ihmiselle. Harmi että teillä on tuollainen tilanne nyt päällä. Varmaan kukaan muu ei osaa sanoa kuin miehesi siihen mikä hänellä nyt on.
Jospa todellisuus löi vasten kasvoja =) Mies säikähti niin kovasti. Onhan siinä paljon mietittävää, yksin ja yhdessä. Jospa miehesi on vain niin tosissaan että meni ihan sekaisin... kaikki se vastuu ja kaikki se ... kaikki... =)
Ei kai tuossa auta kuin nyt odottaa että toinen toipuu ja palautuu ennalleen. Pidä itsestäsi hyvää huolta ja yritä hyväksyä se että miehesi nyt vain taitaa tulla siellä jäljessä. Ei kai tuossa mitään osaa tehdä.
Harmi tuo miehesi reaktio juuri nyt kun sinä kaipaisit kovasti tukea ja hellyyttä. Mutta elämä on tälläistä... hyväksi se kaikki vielä kääntyy. Jospa saat myöhemmin kaksinverroin kaiken sen minkä nyt haluaisit.
Älä mieti tuollaisia ettekö olisi valmis äidiksi tai parisuhteeseen. Meitä ketään ei ole kahta samanlaista. Kukaan ei voi tietää tulevasta. Tarpeet ja halut meillä kaikilla on niin erilaiset. Joskus ne kohtaa sattumalta, joskus tehdään kompromissejä ja joskus kovasti töitä sen eteen. Jos teillä on asiat muuten kunnossa ja halua olla yhdessä niin kyllä te tästäkin selviätte. Molemmat ehkä eri tahtiin. Älä katkeroidu miehellesi, kerro nyt tai myöhemmin tunteesi. Perustele ne, älä syytä. Äläkä ota vastaan mitään sellaista missä sinua syytettäisiin jostain.
Molemmat te lasta halusitte ja te molemmat lapsen nyt kohta saatte. Olette kohta perhe jossa pidätte huolta lapsestanne ja toisistanne.
Miehelläni oli muuten alkuraskaudessa kova pelko (kuin myös minulla) siitä että kaikki ei ole hyvin tai menee kesken. Kun sitten käytiin 12 viikon ultrassa niin uskallettiin oikeastaan ensimmäisiä kertoja ruveta puhumaan koko asiasta. Siihen asti melkein pidättelimme henkeä ja vältimme aihetta aika paljon. Molemmat ihan yhtälailla. Mitä pidemmälle raskaus on edennyt sen luonnolisemmalle siitä puhuminen on tuntunut. Nyt todellakin kun jouluun ei ole enää kauan olemme vapautuneet puhumaan asiasta. Kyllä se sieltä taitaa tulla =) Mutta alussa se pelko ja huoli oli melkein käsinkoskelteltavaa. Molemmat me olimme aika ajatuksissamme ja etäsiä, silloin sitä ei oikein huomannut mutta nyt jälkeenpäin sen tiedosti.
Kyllähän se tämä raskausaika on ihanaa ja hirveää samaan aikaan =) - alkup.kirjoittaja
minä taas .,. =) kirjoitti:
Voi sinua. Vaikutat todella herttaiselle ja mutkattomalle ihmiselle. Harmi että teillä on tuollainen tilanne nyt päällä. Varmaan kukaan muu ei osaa sanoa kuin miehesi siihen mikä hänellä nyt on.
Jospa todellisuus löi vasten kasvoja =) Mies säikähti niin kovasti. Onhan siinä paljon mietittävää, yksin ja yhdessä. Jospa miehesi on vain niin tosissaan että meni ihan sekaisin... kaikki se vastuu ja kaikki se ... kaikki... =)
Ei kai tuossa auta kuin nyt odottaa että toinen toipuu ja palautuu ennalleen. Pidä itsestäsi hyvää huolta ja yritä hyväksyä se että miehesi nyt vain taitaa tulla siellä jäljessä. Ei kai tuossa mitään osaa tehdä.
Harmi tuo miehesi reaktio juuri nyt kun sinä kaipaisit kovasti tukea ja hellyyttä. Mutta elämä on tälläistä... hyväksi se kaikki vielä kääntyy. Jospa saat myöhemmin kaksinverroin kaiken sen minkä nyt haluaisit.
Älä mieti tuollaisia ettekö olisi valmis äidiksi tai parisuhteeseen. Meitä ketään ei ole kahta samanlaista. Kukaan ei voi tietää tulevasta. Tarpeet ja halut meillä kaikilla on niin erilaiset. Joskus ne kohtaa sattumalta, joskus tehdään kompromissejä ja joskus kovasti töitä sen eteen. Jos teillä on asiat muuten kunnossa ja halua olla yhdessä niin kyllä te tästäkin selviätte. Molemmat ehkä eri tahtiin. Älä katkeroidu miehellesi, kerro nyt tai myöhemmin tunteesi. Perustele ne, älä syytä. Äläkä ota vastaan mitään sellaista missä sinua syytettäisiin jostain.
Molemmat te lasta halusitte ja te molemmat lapsen nyt kohta saatte. Olette kohta perhe jossa pidätte huolta lapsestanne ja toisistanne.
Miehelläni oli muuten alkuraskaudessa kova pelko (kuin myös minulla) siitä että kaikki ei ole hyvin tai menee kesken. Kun sitten käytiin 12 viikon ultrassa niin uskallettiin oikeastaan ensimmäisiä kertoja ruveta puhumaan koko asiasta. Siihen asti melkein pidättelimme henkeä ja vältimme aihetta aika paljon. Molemmat ihan yhtälailla. Mitä pidemmälle raskaus on edennyt sen luonnolisemmalle siitä puhuminen on tuntunut. Nyt todellakin kun jouluun ei ole enää kauan olemme vapautuneet puhumaan asiasta. Kyllä se sieltä taitaa tulla =) Mutta alussa se pelko ja huoli oli melkein käsinkoskelteltavaa. Molemmat me olimme aika ajatuksissamme ja etäsiä, silloin sitä ei oikein huomannut mutta nyt jälkeenpäin sen tiedosti.
Kyllähän se tämä raskausaika on ihanaa ja hirveää samaan aikaan =)... vain olen tällainen luonnonlapsi : ) Haluaisin vain että pystyisimme nauttimaan tästä kumpikin.
Me ollaan 40-kymppisiä ja odotetaan ensimmäistä ja kait tämä on jo iän puolestakin se ainokainen.
Ja kummallekin todellakin ensimmäinen lapsi.
Ja siksi tämä niin harmittaakin kun tuntuu että menee ilmanaikoiseen pohtimiseen tämä aika kun tämä on varmastikin niin ainutkertaista aikaa meille molemmille.
Ei kait tässä voi kuin ihmettä odottaa, enempään en mielestäni kykene. Jospa tämä tästä vielä kirkkenee : )
- iiristiiris
Meidän esikoisemme on vajaa kaksivuotias ja nyt odotellaan toista, mitä en olisi ensimmäisen raskauden aikana ikinä uskonut tapahtuvan. Meillä oli myös suunnattoman suuria vaikeuksia, mieheni tuntui kadottaneen empatiakyvyn kokonaan. Siinä sitten sattuikin isojakin asioita, mutta jotenkin vaan asiasta selvittiin. Vielä vauvan synnyttyäkin mies mielestäni asetti työt ja harrastukset (ja ne pakolliset työpaikan pippalot) perheen edelle, mutta annas olla kun juniori täytti vuoden ja alkoi liikkua, kommunikoida, näyttää tunteitaan -tulla ihmiseksi. Jopas isäkin muuttui! Ei ole olemassa mitään parempaa kuin nähdä nuo kaksi touhuilemassa keskenään ja minäkin saan arvostusta siitä, että olen ollut lapsen kanssa kotona.
Pointtini on, että miehen voi olla vaikeaa kuvitella itsensä isänä ja nähdä vaimonsa kasvavan äitiyteen -nainen joutuu sen prosessin käymään läpi jo raskauden aikana. Mutta antakaa miehillenne aikaa, usein vaatii isojakin asioita muuttuakseen isäksi ja samalla myös perheen pääksi. Koittakaahan jaksaa! - 2?+
Hei! Oli pakko alkaa kirjoittaa omista kokemuksista! meidä suhteen eka kriisi oli kun me mentiin kihloihin... mies alkoi yhtääkkiä elää kuin maailan lopun edellä. Siis kihlauksen jälkeen. Tillanne rauhoittui, mies huomasi että eipä se maailman loppu tullutkaan...
Toinen kriisi oli, kun saimme tietää, että meille tulee vauva (toivottu)! Mies käyttäytyi taas kuin maailmanlopun edellä. hän jotenkin pelkäsi että elämä lopuu, kun vauva syntyy.
Ja kun vauva syntyi, niin eipä ole ollut huolen häivää. Mies on ollut yhtä innokas kuin minäkin hoitamaan lasta. Lapsemme on nyt 2 ja toinen on masussa. Ja nyt ei ole ollut ollenkaan maailman lopun elkeitä. Ajattele, että ehdotin miehelle, jos hän pitäisi "viikonloppuvapaan" ja tekisi omia juttuja... Niin mieheni sanoi, että hän on mielummin meidän kanssa kotona! Kyllä raskaus on niin iso juttu miehelle, kuin naisellekin, jokainen meistä sopeutuu omalla tavalla! Toivon että teiläkin kaikki käy hyvin!- Anonyymi
Kyllähän se niin o nettä kun o nrojut torveen lasketu kannattaa ottaa hatkat!
Siinä kun ämmä venyy ja paukkuu ei ole enää paluuta menneisyyteen,värkki väljistyy ja korkkarit vaihtuu tasamaantallaajiin.
Onneksi ei penskoja meillä ole.
Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
Kiitos nainen
Kuitenkin. Olet sitten ajanmerkkinä. Tuskin enää sinua näen ja huomasitko, että olit siinä viimeisen kerran samassa paik113485MTV: Kirkossa saarnan pitänyt Jyrki 69 koki yllätyksen - Paljastaa: "Se mikä oli hyvin erikoista..."
Jyrki Linnankivi alias Jyrki 69 on rokkari ja kirkonmies. Teologiaa opiskeleva Linnankivi piti elämänsä ensimmäisen saar681878Hyväksytkö sinä sen että päättäjämme ei rakenna rauhaa Venäjän kanssa?
Vielä kun sota ehkäpä voitaisiin välttää rauhanponnisteluilla niin millä verukkeella voidaan sanoa että on hyvä asia kun5411566Kirjoita yhdellä sanalla
Joku meihin liittyvä asia, mitä muut ei tiedä. Sen jälkeen laitan sulle wappiviestin811194Olet hyvin erilainen
Herkempi, ajattelevaisempi. Toisaalta taas hyvin varma siitä mitä haluat. Et anna yhtään periksi. Osaat myös ilkeillä ja61992Yksi syy nainen miksi sinusta pidän
on se, että tykkään luomusta. Olet luonnollinen, ihana ja kaunis. Ja luonne, no, en ole tavannut vielä sellaista, joka s33958Hyödyt Suomelle???
Haluaisin asettaa teille palstalla kirjoittelevat Venäjää puolustelevat ja muut "asiantuntijat" yhden kysymyksen pohditt213886- 170823
Hyvää Joulua mies!
Toivottavasti kaikki on hyvin siellä. Anteeksi että olen hieman lisännyt taakkaasi ymmärtämättä kunnolla tilannettasi, o59816Paljastavat kuvat Selviytyjät Suomi kulisseista - 1 päivä vs 36 päivää viidakossa - Katso tästä!
Ohhoh! Yli kuukausi viidakossa voi muuttaa ulkonäköä perusarkeen aika rajusti. Kuka mielestäsi muuttui eniten: Mia Mill3768