suru

että aika antaa etäisyyttä susta varmaan tuntuu että se ei juuri lohduta.totta se kuitenkin on.sen olen itse saanut jo osittain huomata(4kk miehen kuolemasta).aluksi tuli kiukku joka oli valtava mutta joka sitten pieneni kun aikaa kului...huusin ja kiukuttelin kaikille jotka vain halusivat auttaa.olin niin vihainen miehelleni,jumalalle,itselleni..mutta kiukun oli annettava tulla ulos,että pystyi menemään surussa eteenpäin.älä syytä itseäsi tunteen purkauksista,se kaikki on sinulle sallittua vaikkakin lapsiin sitä ei koskaan saisi purkaa.

ootko käyny juttelemassa kenenkään kanssa?jos et harkitse sitä vaihtoehtoa,ulkopuolisen ihmisen näkökulma tuo toisenlaista näkökulmaa ja ymmärrystä itselle.kerro rehellisesti miltä sinusta tuntuu,päästä kaikki se ulos mitä pidät sisällä.ajan kanssa oikeasti kaikki helpottaa.

mieti myös lääkitystä,itse söin ruhoittavia kuukauden päivät,pääsin yli shokin ja sain kunnialla hoidettua kaikki asiat.

ehkä joku voisi hoitaa lapsianne välillä että pääsisit vaikka olemaan hetken yksin.itke ja huuda ja raivoa paha olo ulos,älä pidä sitä sisälläsi.
toivotan sinulle paljon jaksamista,sitä tulet tarvitsemaan,enkeleitä elämäänne:)
ja usko kun kerron,aika ei välttämättä kokonaan paranna valtavaa tyhjää ammottavaa haavaa mutta aika antaa etäisyyttä.

kriisiapua, miehesi kuoltua? Kannattaa hakea apua, puhuminen auttaa. Asioiden läpikäyminen yhä uudelleen ja uudelleen on ensiarvoisen tärkeää. Minä en ole syönyt rahoittavia lääkkeitä 2½kk sitten tapahtuneen mieheni äkillisen kuoleman johdosta. Vihan tunteet, kiukunpurkaukset ym itsestä epänormaalilta käytökseltä tuntuvat asiat, ovat normaali reaktio surun läpikäynnissä. Niitä ei kannata pelätä ja lapsille voi selittää jälkikäteen asian ja kertoa anteeksipyynnön jälkeen, että on vain isää niin ikävä ja syy ei ole heissä. Lapset ymmärtävät paljon ja vaistoavat vielä enemmän. Olen itsekin kiukutellut ja samoin tyttäreltäni meni kahden ensimmäisen kk aikana pinna pienistäkin asioista. Kriisiryhmässä saatiin semmoinen pikkuvihkonen, missä kerrottiin surun aiheuttamista reaktioista, mikä on normaalia ja missä tapauksissa pitäisi ottaa yhteyttä ammattiauttajiin. Puhelinnumeroita saatiin myös ja sieltä on jälkikäteenkin oltu yhteydessä ja kyselty kuulumisia.
Ota yhteys oman paikkakuntasi terveyskeskukseen ja kysy apua. Ota sairaslomaa, jos tunnet tarvitsevasi ja hae keskusteluapua.
Ennen kaikkea älä syyttele itseäsi, olet mahdottomalta tuntuvan elämänmuutoksen edessä ja kaikki kauhistaa. Menee aikaa ennen kuin asian lopullisuuden ymmärtää. Ja aika puolison kuoleman jälkeen tuntuu kulkevan niin hitaasti, niin hitaasti...
Rauhoittavia lääkkeitä kannattaa pyytää, jos todella tuntee tarvitsevansa niitä ja normaalit elämän toiminnat tuntuvat ylitsepääsemättömän raskailta.

Jaksa eteenpäin ja voimia sinulle paljon, paljon...Mikään ei kuitenkaan voi lohduttaa, aika vain parantaa.

meni ainakin itselläni. Onneksi oli ystäviä jotka auttoivat kaiken paperisodan ja hautajaisjärjestelyjen kanssa.
Maanantaina tulee jo vuosi täyteen yksioloa...
Tai siis yksin ja yksin, onhan mulla lapset!!! Lapsista ainakin minä sain, ja saan edelleen, sen merkillisen voiman tarpoa päivästä toiseen.
Ja puhuminen auttaa. Minä puhuin sukulaisten ja ystävien kanssa, samoin depressiohoitajan. Välillä ihan ulkopuoliselle puhuminen on helpottavampaa (d.hoitaja).
Rauhoittavavien/mielialalääkkkeiden kaiketi suurin apu on se, että pystyy nukkumaan, tai omalla kohdallani koin niin.
Sulla on menetyksestäsi vielä niin kovin lyhyt aika, eli on ihan ymmärrettävää nuo tuntemuksesi.
Rakkaimman menetys, "yksin" jääminen, vastuu lasten tulevaisuudesta ja siitä että jaksaa ja pystyy hoitamaan kaiken yksin tästä eteenpäin... Kaikki nuo asiat yhdessä ovat musertava yhdistelmä ja se vaati hurjia ponnisteluja! Mutta kyllä Sinä selviät! Muista vain se ikiaikainen fraasi: Päivä kerrallaan.-ja välillä vain hetkikin. Voimia Sinulle ja lapsillesi!

Suuri on sinun menetyksesi,ja tuntuu siltä että kukaan toinen ei ole kokenut niin suurta menetystä kuin sinä, ja suurin se on sinulle mutta myös lapsillesi sekä muille lähiomaisille ja ystäville.Koeta kuitenkin kaikesta huolimatta pitää itsestäsi huolta,sillä jos vielä itse sairastut ja "katkeat" niin lapsillasi on todella vaikieaa.Koettakaa tukea toinen toisianne niillä eväillä jotka teillä on nyt käsillä.Suren itsekkin tyttäreni kanssa samanlaista menetystä,on raskasta katsoa kun rakas ihminen kärsii.Tuntee niin voimattomaksi ja mitättömäksi itsensä,tässä tilanteessa.Toivottavasti sinulla on joku lähellä joka pakotta sinut näkemään arkipäivän tarpeet,lastesi ja sinun kannalta. Huolehtikaa toisistanne. Vastaa jos jaksat,niin jatketaan keskustelua.