Hallinnossa tapahtunut muutos koettelee
Monet veli Russellin tovereista luottivat lujasti siihen, että tilanne oli täysin Herran hallinnassa. W. E. Van Amburgh sanoi veli Russellin hautajaisissa: ”Jumala on käyttänyt monta palvelijaa menneenä aikana ja hän käyttää epäilemättä monta tulevassakin ajassa. Me emme vihkiydy ihmiselle, tai ihmistyölle, vaan tehdäksemme Jumalan tahdon, semmoisena kuin hän ilmaisee sen meille sanansa ja kaitselmuksensa johdatusten kautta. Jumala on yhä johdossa.” Veli Van Amburgh oli järkkymättömän uskollinen tuolle vakaumukselleen aina kuolemaansa saakka.
Valitettavasti oli kuitenkin joitakuita, jotka sanoivat ihailevansa Russellia, mutta jotka ilmaisivat aivan erilaista henkeä. Russellin kuolemaa seuranneet olosuhteiden muutokset johtivat siksi koetteluun ja seulontaan. Luopioryhmiä erosi paitsi Yhdysvalloissa myös muun muassa Belfastissa ja Kööpenhaminassa sekä Vancouverissa ja Victoriassa, Kanadan Brittiläisessä Kolumbiassa. Helsingissä jotkut alkoivat ajatella, että Russellin kuoleman jälkeen ei ollut enää kanavaa, jonka välityksellä saataisiin lisää hengellistä valoa. Joidenkin huomattavien yksilöiden kehotuksesta 164 henkeä jättikin täällä järjestön. Siunasiko Jumala heitä? Jonkin aikaa he julkaisivat omaa lehteään ja pitivät omia kokouksiaan. Aikanaan tuo ryhmä kuitenkin hajosi, kuivui kokoon ja lakkasi olemasta, ja monet siihen kuuluneista palasivat ilomielin raamatuntutkijoiden kokouksiin. Toiset jäivät kuitenkin sille tielleen.
Veli Russellin kuolema ja sitä seuranneet vaiheet koettelivat myös R. E. B. Nicholsonia, Australian haaratoimiston sihteeriä, ja ne saivat hänet ilmaisemaan selvästi, mitä hänen sydämessään oli. Veli Nicholson kirjoitti Russellin kuoleman jälkeen: ”Olen rakastanut häntä yli neljännesvuosisadan sekä hänen työnsä että hänen erinomaisen luonteensa vuoksi, olen iloinnut totuuksista, jotka hän on lähettänyt ’ruokana ajallansa’, ja hänen neuvoistaan, ihaillut hänen miellyttävää, huomaavaista ja rakkaudellista luonnettaan, joka aivan suurenmoisella tavalla yhdistyy voimaan ja päättäväisyyteen tehdä ja uskaltaa mitä tahansa sen toteuttamiseksi, minkä hän uskoi olevan Jumalan tahto tai Hänen Sanansa paljastus. – – Sen tajuaminen, että tämä voimakas tuki on poissa, synnyttää yksinäisyyden tunteen.”
Vartiotorni-seuran uusi presidentti Joseph F. Rutherford ei ollut sellainen mies, jonka Nicholson olisi halunnut veli Russellilla olleeseen johtoasemaan. Nicholson alkoi avoimesti arvostella sitä, että uudessa raamatuntutkisteluaineistossa tuomittiin väärä uskonto hyvin suorasukaisesti. Ennen pitkää hän jätti järjestön ja vei mukanaan paljon Seuran omaisuutta (jonka hän oli rekisteröinyt omiin nimiinsä) sekä ne melbournelaiset, jotka puolestaan olivat pitäneet häntä suuressa arvossa. Miksi kävi näin? Ilmeisesti Nicholson oli alkanut seurata ihmistä, ja nyt kun tuo ihminen oli poissa, Nicholsonin rehellisyys kaikkosi ja into Herran palvelemiseen jäähtyi. Ketkään niistä, jotka silloin lähtivät pois, eivät menestyneet. On kuitenkin huomion arvoista, että Nicholsonin hentorakenteinen vaimo, Jane, ei seurannut aviomiestään tämän luopuessa totuudesta. Jane oli vihkiytynyt ennen kaikkea Jehova Jumalalle, ja hän jatkoi hänen palvelemistaan koko ajallaan aina vuoteen 1951 saakka, jolloin hän kuoli.
Monet tajusivat, että veli Russellin kuolemaa seuranneiden vuosien tapahtumat olivat Herran tahdon mukaisia. Eräs kanadalainen Jehovan palvelija kirjoitti tästä veli Rutherfordille seuraavaa:
”Rakas Veli, älä ymmärrä minua väärin nyt, kun kirjoitan, mitä kirjoitan. Sinun luonteesi ja veli Russellin luonne ovat niin erilaiset kuin päivä ja yö. Monet, oi, hyvin monet pitivät veli Russellista hänen henkilöllisyytensä, mielenlaatunsa jne. tähden; ja hyvin, hyvin harvat nostivat sormeansa häntä vastaan. Monet hyväksyivät totuuden juuri sentähden, että veli Russell sanoi siten. Niin monet joutuivat palvomaan ihmistä – – Sinä muistat ajan, jolloin veli Russell piti sydämeen käyvän puheen eräässä konventissa siitä, kuinka monet hyväaikeiset veljet hairahtuvat tässä suhteessa, perustellen puhettaan Johanneksen ja enkelin välisellä kohtauksella (Ilmestyskirja 22:8, 9). Kun hän meni pois, niin me kaikki tiedämme, mitä tapahtui.
”Mutta Sinulla, veli Rutherford, on luonne, jota ei voida verrata veli Russelliin. Jo teidän ulkonäkönne on erilainen. Se ei ole Sinun vikasi. Se oli Sinun syntymäpäivälahjasi, etkä Sinä voinut kieltäytyä ottamasta sitä vastaan. – – Siitä lähtien kuin Sinut asetettiin SEURAN asioiden johtoon, Sinä olet ollut mitä pahimmanlaatuisen väärinarvostelun ja parjauksen kohteena, mikä kaikki on tullut veljien taholta. Kuitenkin huolimatta kaikesta tästä Sinä olet ollut uskollinen ja antautunut rakkaalle Herralle ja hänen tehtävälleen, niinkuin Jesajan 61:1–3:ssa on kerrottu. Tiesikö Herra, mitä hän teki, kun hän asetti Sinut asioiden etunenään? Varmasti. Ennen me olimme kaikki taipuvaisia palvomaan luotua enemmän kuin Luojaa. Herra tiesi sen, ja niin hän asetti luonteeltaan toisenlaisen luomuksen johtamaan asioita, tai tahtoisin sanoa työn, elonkorjuutyön johtoon. Sinä et tahdo kenenkään palvovan itseäsi. Minä tiedän sen, mutta Sinä haluat, että kaikki, joilla on sama ihana usko, nauttisivat siitä valosta, joka loistaa nyt vanhurskasten polulle, niinkuin Herra näkee hyväksi antaa sen loistaa. Ja se on se, minkä Herra haluaa tulevan tehdyksi.”
”Uskollisen ja viisaan palvelijan” tunnistaminen
Monet tuohon aikaan pois seuloutuneet pitivät kiinni sellaisesta näkemyksestä, että ihmisyksilö, Charles Taze Russell, oli Matteuksen 24:45–47:ssä (KJ) ennustettu ”uskollinen ja viisas palvelija”, joka jakaisi hengellistä ruokaa uskon huonekunnalle. Varsinkin hänen kuolemansa jälkeen jopa Vartiotornissa esitettiin vuosien ajan tällainen näkemys. Silloisista raamatuntutkijoista asia näytti olevan näin, koska veli Russellilla oli ollut niin huomattava osa. Hän ei itse edistänyt tätä ajatusta, mutta hän myönsi sitä kannattavien esittämien perustelujen näyttävän järkeviltä. Hän kuitenkin korosti samalla, että kenen tahansa, jota Herra käyttääkin sellaisessa tehtävässä, täytyy olla nöyrä ja innokas tuottamaan kunniaa Mestarille ja että jos Herran valitsema yksilö laiminlöisi tehtävänsä, hänen tilalleen asetettaisiin joku toinen.
Kun totuuden valo veli Russellin kuoleman jälkeen kuitenkin loisti vähitellen yhä kirkkaammin ja Jeesuksen ennustama saarnaaminen laajeni laajenemistaan, kävi ilmeiseksi, että ”uskollinen ja viisas palvelija” (KJ) eli ”uskollinen ja ymmärtäväinen orja” (UM) ei ollut poistunut näyttämöltä, kun veli Russell kuoli. Veli Russell oli vuonna 1881 itse esittänyt sellaisen näkemyksen, että tuo ”palvelija” koostui uskollisten hengellävoideltujen kristittyjen koko joukosta. Hän ymmärsi sen olevan palvelijajoukko, sellaisten ihmisten luokka, jotka tekivät yksimielisesti Jumalan tahdon. (Vrt. Jes. 43:10.) Raamatuntutkijat asettuivat tämän näkemyksen taakse jälleen vuonna 1927. Nykyajan Jehovan todistajat tunnustavat, että uskollinen ja ymmärtäväinen orja käyttää Vartiotornia ja sen kaltaisia julkaisuja hengellisen ruoan jakamiseen. He eivät väitä tätä orja-luokkaa erehtymättömäksi, mutta he pitävät sitä ainoana kanavana, jota Herra käyttää tämän asiainjärjestelmän viimeisinä päivinä.
Kun ylpeys nousi esteeksi
On kuitenkin ollut aikoja, jolloin vastuullisissa asemissa olevat yksilöt ovat alkaneet pitää itseään hengellisen valon kanavina ja siksi vastustaneet järjestön ohjausta. Toiset ovat vain antaneet periksi halulleen saada enemmän vaikutusvaltaa. He ovat yrittäneet saada toiset seuraamaan heitä eli ovat apostoli Paavalin sanojen mukaisesti yrittäneet ”vetää opetuslapset mukaansa” (Apt. 20:29, 30). Tämä on tietysti koetellut niiden vaikuttimia ja hengellistä tasapainoa, joita he ovat pyrkineet houkuttelemaan. Tarkastelemme joitakin esimerkkejä:
Alleghenyssä Pennsylvaniassa asuvat raamatuntutkijat saivat erikoiskirjeitä, joissa heitä kutsuttiin 5. huhtikuuta 1894 pidettävään kokoukseen. Veli ja sisar Russellia ei kutsuttu, eivätkä he saapuneet tilaisuuteen, mutta noin 40 muuta oli läsnä. Tuossa kirjeessä, jonka olivat allekirjoittaneet E. Bryan, S. D. Rogers, J. B. Adamson ja O. von Zech, sanottiin, että kokouksessa käsiteltäisiin heidän ”parhaakseen” koituvia asioita. Tilaisuus osoittautui näiden vehkeilijöiden pahansuopaiseksi yritykseksi myrkyttää toisten mieli tuomalla päivänvaloon veli Russellin liikeasioista sellaisia piirteitä, joissa he otaksuivat toimitun väärin (vaikka tosiasiat puhuivat aivan toista), sekä väittämällä, että veli Russellilla oli liian paljon valtaa (jota he halusivat itselleen), ja valittamalla sitä, että hän kannatti evankeliumin levittämistä mieluummin painotuotteiden ja raamattuluokkien järjestämien kokousten välityksellä kuin pitämällä pelkästään puheita (joihin heidän olisi ollut helpompi ujuttaa omia näkemyksiään). Tapaus herätti seurakunnassa paljon levottomuutta, ja monet kompastuivat. Pois kääntyneistä ei kuitenkaan tullut hengellisempiä ihmisiä eikä innokkaampia Herran työssä.
Yli 20 vuotta myöhemmin, vähän ennen kuolemaansa, veli Russell ilmaisi aikovansa lähettää Paul S. L. Johnsonin, joka oli hyvin kyvykäs puhuja, Isoon-Britanniaan vahvistamaan sikäläisiä raamatuntutkijoita. Seura noudatti veli Russellin toivomusta ja lähetti Johnsonin Isoon-Britanniaan vuoden 1916 marraskuussa. Heti sinne päästyään hän kuitenkin erotti kaksi Seuran johtajaa. Hän piti itseään hyvin tärkeänä ja väitti puheissaan ja kirjeissään tekevänsä sellaista, mitä Esran, Nehemian ja Mordokain työ oli esikuvannut Raamatussa. Hän väitti olevansa se Matteuksen 20:8:ssa mainittu taloudenhoitaja (eli valtuutettu), johon Jeesus vertauksessaan viittasi. Hän yritti saada hallintaansa Seuran varat ja pani Lontoon ylioikeudessa vireille oikeusjutun päästäkseen päämääräänsä.
Epäonnistuttuaan hankkeissaan hän palasi New Yorkiin. Siellä hän yritti saada tukea joiltakuilta Seuran johtokunnassa palvelevilta. Ne, jotka hän onnistui saamaan puolelleen, pyrkivät päämääräänsä ajamalla niiden Seuran ohjesääntöjen kumoamista, joilla Seuran presidentti valtuutettiin hoitamaan sen asioita. He halusivat päätösvallan kokonaan itselleen. Veli Rutherford ryhtyi oikeudellisiin toimiin turvatakseen Seuran edut, ja niitä, jotka yrittivät häiritä sen toimintaa, pyydettiin lähtemään Beetel-kodista. Kun seuraavan vuoden alussa pidetyssä Seuran osakkaiden vuosikokouksessa valittiin yhdistyksen johtokunnan jäsenet ja virkailijat tulevaksi vuodeksi, ylivoimaisesti suurin osa torjui nuo kiihottajat. Muutamat heistä kenties ajattelivat näiden olleen oikeassa, mutta valtaenemmistö heidän hengellisistä veljistään ilmaisi selvästi olevansa eri mieltä. Ottaisivatko nuo kapinoitsijat vastaan tämän ojennuksen?
P. S. L. Johnson tuli tämän jälkeen raamatuntutkijoiden kokouksiin ja uskotteli kannattavansa heidän uskonkäsityksiään ja toimintaansa. Mutta voitettuaan joidenkuiden luottamuksen hän alkoikin kylvää epäilyksen siemeniä. Jos joku ehdotti Seurasta luopumista, hän ulkokultaisesti esteli tätä, kunnes oli saanut ryhmän uskollisuuden perusteellisesti horjumaan. Hän yritti sekä kirjeitse että jopa matkustamalla itse veljien luo vaikuttaa heihin sekä Yhdysvalloissa että Kanadassa, Jamaikassa, Euroopassa ja Australiassa. Onnistuiko hän tässä?
Siltä saattoi ehkä näyttää, kun jonkin seurakunnan enemmistö äänesti sen puolesta, että siteet Seuraan katkaistaisiin. Mutta tuollaiset ryhmät olivat kuin puusta katkaistu oksa, joka hetken viheriöi, mutta sitten kuihtuu ja kuolee. Kun vastustajat pitivät vuonna 1918 konventin, erimielisyydet nousivat esiin ja kylvivät epäsopua. Myöhemmin seurasi lisää hajaannusta. Jotkin pienet lahkot toimivat ihailemansa johtajan kanssa jonkin aikaa. Yksikään niistä ei omistautunut siihen työhön, jonka Jeesus oli uskonut seuraajilleen, julkisen todistuksen antamiseen Jumalan valtakunnasta koko asutussa maassa.
Näiden tapahtumien keskellä veljet palauttivat mieleensä 1. Pietarin kirjeen 4:12:n sanat: ”Rakkaat, älkää oudoksuko keskuudessanne olevaa paloa, joka tapahtuu teille koettelemukseksi, ikään kuin teille sattuisi jotakin outoa.”
Edellä mainittujen lisäksi oli muitakin, jotka antoivat ylpeyden jäytää uskoaan. Yksi heistä oli Alexandre Freytag, joka johti Seuran toimistoa Genevessä Sveitsissä. Hän halusi olla huomion keskipisteenä, lisäsi omia ajatuksiaan Seuran julkaisuihin kääntäessään niitä ranskaksi ja jopa käytti Seuran välineitä oman aineistonsa julkaisemiseen. Kanadassa W. F. Salter, Seuran haaratoimiston johtaja, alkoi olla eri mieltä Seuran julkaisujen kanssa. Hän ilmoitti odottavansa, että hänestä tulee seuraava Vartiotorni-seuran presidentti, ja kun hänet oli poistettu tehtävästään, hän käytti epärehellisesti Seuran kirjelomakkeita kehottaessaan Kanadassa ja muissa maissa toimivia seurakuntia tutkimaan hänen kirjoittamaansa aineistoa. Nigeriassa vaikutti muiden muassa G. M. Ukoli, joka osoitti ensin intoa totuuden puolesta, mutta alkoi sitten havitella sen avulla aineellista voittoa ja huomattavaa asemaa. Epäonnistuttuaan aikomuksissaan hän rupesi arvostelemaan uskollisia veljiä lehtien palstoilla. Näiden lisäksi oli muitakin.
Jopa viime vuosina ovat jotkut huomattavissa johtoasemissa olleet osoittaneet samanlaista henkeä.
Näillä ihmisillä oli tietysti vapaus uskoa niin kuin he halusivat. Mutta jokainen, joka julkisesti tai yksityisesti puolustaa jonkin järjestön julkaisujen kannasta poikkeavia näkemyksiä ja samalla väittää edustavansa tuota järjestöä, aiheuttaa hajaannusta. Miten Jehovan todistajat käsittelivät tällaiset tilanteet?
He eivät alkaneet vainota näitä ihmisiä (vaikka järjestöstä pois siirtyneet usein lankesivatkin entisten hengellisten veljiensä herjaamiseen), eivätkä he myöskään yrittäneet vahingoittaa heitä fyysisesti (niin kuin katolinen kirkko teki turvautuessaan inkvisitioon). Sen sijaan he noudattivat sitä, mitä apostoli Paavali sanoi kehottaessaan henkeytettynä ”pitämään silmällä niitä, jotka aiheuttavat jakaumia ja antavat kompastumisen aiheita vastoin sitä opetusta, jonka te olette oppineet, ja karttamaan heitä. Sillä sellaiset eivät ole Herramme Kristuksen – – orjia, ja lipevin sanoin ja mairittelevin puhein he viettelevät vilpittömien sydämet.” (Room. 16:17, 18.)
Nekin, jotka tarkkailivat tapahtumia, saivat tilaisuuden ilmaista, mitä heidän sydämessään oli.
Monet veli Russellin tovereista luottivat lujasti siihen, että tilanne oli täysin Herran hallinnassa. W. E. Van Amburgh sanoi veli Russellin hautajaisissa: ”Jumala on käyttänyt monta palvelijaa menneenä aikana ja hän käyttää epäilemättä monta tulevassakin ajassa. Me emme vihkiydy ihmiselle, tai ihmistyölle, vaan tehdäksemme Jumalan tahdon, semmoisena kuin hän ilmaisee sen meille sanansa ja kaitselmuksensa johdatusten kautta. Jumala on yhä johdossa.” Veli Van Amburgh oli järkkymättömän uskollinen tuolle vakaumukselleen aina kuolemaansa saakka.
Valitettavasti oli kuitenkin joitakuita, jotka sanoivat ihailevansa Russellia, mutta jotka ilmaisivat aivan erilaista henkeä. Russellin kuolemaa seuranneet olosuhteiden muutokset johtivat siksi koetteluun ja seulontaan. Luopioryhmiä erosi paitsi Yhdysvalloissa myös muun muassa Belfastissa ja Kööpenhaminassa sekä Vancouverissa ja Victoriassa, Kanadan Brittiläisessä Kolumbiassa. Helsingissä jotkut alkoivat ajatella, että Russellin kuoleman jälkeen ei ollut enää kanavaa, jonka välityksellä saataisiin lisää hengellistä valoa. Joidenkin huomattavien yksilöiden kehotuksesta 164 henkeä jättikin täällä järjestön. Siunasiko Jumala heitä? Jonkin aikaa he julkaisivat omaa lehteään ja pitivät omia kokouksiaan. Aikanaan tuo ryhmä kuitenkin hajosi, kuivui kokoon ja lakkasi olemasta, ja monet siihen kuuluneista palasivat ilomielin raamatuntutkijoiden kokouksiin. Toiset jäivät kuitenkin sille tielleen.
Veli Russellin kuolema ja sitä seuranneet vaiheet koettelivat myös R. E. B. Nicholsonia, Australian haaratoimiston sihteeriä, ja ne saivat hänet ilmaisemaan selvästi, mitä hänen sydämessään oli. Veli Nicholson kirjoitti Russellin kuoleman jälkeen: ”Olen rakastanut häntä yli neljännesvuosisadan sekä hänen työnsä että hänen erinomaisen luonteensa vuoksi, olen iloinnut totuuksista, jotka hän on lähettänyt ’ruokana ajallansa’, ja hänen neuvoistaan, ihaillut hänen miellyttävää, huomaavaista ja rakkaudellista luonnettaan, joka aivan suurenmoisella tavalla yhdistyy voimaan ja päättäväisyyteen tehdä ja uskaltaa mitä tahansa sen toteuttamiseksi, minkä hän uskoi olevan Jumalan tahto tai Hänen Sanansa paljastus. – – Sen tajuaminen, että tämä voimakas tuki on poissa, synnyttää yksinäisyyden tunteen.”
Vartiotorni-seuran uusi presidentti Joseph F. Rutherford ei ollut sellainen mies, jonka Nicholson olisi halunnut veli Russellilla olleeseen johtoasemaan. Nicholson alkoi avoimesti arvostella sitä, että uudessa raamatuntutkisteluaineistossa tuomittiin väärä uskonto hyvin suorasukaisesti. Ennen pitkää hän jätti järjestön ja vei mukanaan paljon Seuran omaisuutta (jonka hän oli rekisteröinyt omiin nimiinsä) sekä ne melbournelaiset, jotka puolestaan olivat pitäneet häntä suuressa arvossa. Miksi kävi näin? Ilmeisesti Nicholson oli alkanut seurata ihmistä, ja nyt kun tuo ihminen oli poissa, Nicholsonin rehellisyys kaikkosi ja into Herran palvelemiseen jäähtyi. Ketkään niistä, jotka silloin lähtivät pois, eivät menestyneet. On kuitenkin huomion arvoista, että Nicholsonin hentorakenteinen vaimo, Jane, ei seurannut aviomiestään tämän luopuessa totuudesta. Jane oli vihkiytynyt ennen kaikkea Jehova Jumalalle, ja hän jatkoi hänen palvelemistaan koko ajallaan aina vuoteen 1951 saakka, jolloin hän kuoli.
Monet tajusivat, että veli Russellin kuolemaa seuranneiden vuosien tapahtumat olivat Herran tahdon mukaisia. Eräs kanadalainen Jehovan palvelija kirjoitti tästä veli Rutherfordille seuraavaa:
”Rakas Veli, älä ymmärrä minua väärin nyt, kun kirjoitan, mitä kirjoitan. Sinun luonteesi ja veli Russellin luonne ovat niin erilaiset kuin päivä ja yö. Monet, oi, hyvin monet pitivät veli Russellista hänen henkilöllisyytensä, mielenlaatunsa jne. tähden; ja hyvin, hyvin harvat nostivat sormeansa häntä vastaan. Monet hyväksyivät totuuden juuri sentähden, että veli Russell sanoi siten. Niin monet joutuivat palvomaan ihmistä – – Sinä muistat ajan, jolloin veli Russell piti sydämeen käyvän puheen eräässä konventissa siitä, kuinka monet hyväaikeiset veljet hairahtuvat tässä suhteessa, perustellen puhettaan Johanneksen ja enkelin välisellä kohtauksella (Ilmestyskirja 22:8, 9). Kun hän meni pois, niin me kaikki tiedämme, mitä tapahtui.
”Mutta Sinulla, veli Rutherford, on luonne, jota ei voida verrata veli Russelliin. Jo teidän ulkonäkönne on erilainen. Se ei ole Sinun vikasi. Se oli Sinun syntymäpäivälahjasi, etkä Sinä voinut kieltäytyä ottamasta sitä vastaan. – – Siitä lähtien kuin Sinut asetettiin SEURAN asioiden johtoon, Sinä olet ollut mitä pahimmanlaatuisen väärinarvostelun ja parjauksen kohteena, mikä kaikki on tullut veljien taholta. Kuitenkin huolimatta kaikesta tästä Sinä olet ollut uskollinen ja antautunut rakkaalle Herralle ja hänen tehtävälleen, niinkuin Jesajan 61:1–3:ssa on kerrottu. Tiesikö Herra, mitä hän teki, kun hän asetti Sinut asioiden etunenään? Varmasti. Ennen me olimme kaikki taipuvaisia palvomaan luotua enemmän kuin Luojaa. Herra tiesi sen, ja niin hän asetti luonteeltaan toisenlaisen luomuksen johtamaan asioita, tai tahtoisin sanoa työn, elonkorjuutyön johtoon. Sinä et tahdo kenenkään palvovan itseäsi. Minä tiedän sen, mutta Sinä haluat, että kaikki, joilla on sama ihana usko, nauttisivat siitä valosta, joka loistaa nyt vanhurskasten polulle, niinkuin Herra näkee hyväksi antaa sen loistaa. Ja se on se, minkä Herra haluaa tulevan tehdyksi.”
”Uskollisen ja viisaan palvelijan” tunnistaminen
Monet tuohon aikaan pois seuloutuneet pitivät kiinni sellaisesta näkemyksestä, että ihmisyksilö, Charles Taze Russell, oli Matteuksen 24:45–47:ssä (KJ) ennustettu ”uskollinen ja viisas palvelija”, joka jakaisi hengellistä ruokaa uskon huonekunnalle. Varsinkin hänen kuolemansa jälkeen jopa Vartiotornissa esitettiin vuosien ajan tällainen näkemys. Silloisista raamatuntutkijoista asia näytti olevan näin, koska veli Russellilla oli ollut niin huomattava osa. Hän ei itse edistänyt tätä ajatusta, mutta hän myönsi sitä kannattavien esittämien perustelujen näyttävän järkeviltä. Hän kuitenkin korosti samalla, että kenen tahansa, jota Herra käyttääkin sellaisessa tehtävässä, täytyy olla nöyrä ja innokas tuottamaan kunniaa Mestarille ja että jos Herran valitsema yksilö laiminlöisi tehtävänsä, hänen tilalleen asetettaisiin joku toinen.
Kun totuuden valo veli Russellin kuoleman jälkeen kuitenkin loisti vähitellen yhä kirkkaammin ja Jeesuksen ennustama saarnaaminen laajeni laajenemistaan, kävi ilmeiseksi, että ”uskollinen ja viisas palvelija” (KJ) eli ”uskollinen ja ymmärtäväinen orja” (UM) ei ollut poistunut näyttämöltä, kun veli Russell kuoli. Veli Russell oli vuonna 1881 itse esittänyt sellaisen näkemyksen, että tuo ”palvelija” koostui uskollisten hengellävoideltujen kristittyjen koko joukosta. Hän ymmärsi sen olevan palvelijajoukko, sellaisten ihmisten luokka, jotka tekivät yksimielisesti Jumalan tahdon. (Vrt. Jes. 43:10.) Raamatuntutkijat asettuivat tämän näkemyksen taakse jälleen vuonna 1927. Nykyajan Jehovan todistajat tunnustavat, että uskollinen ja ymmärtäväinen orja käyttää Vartiotornia ja sen kaltaisia julkaisuja hengellisen ruoan jakamiseen. He eivät väitä tätä orja-luokkaa erehtymättömäksi, mutta he pitävät sitä ainoana kanavana, jota Herra käyttää tämän asiainjärjestelmän viimeisinä päivinä.
Kun ylpeys nousi esteeksi
On kuitenkin ollut aikoja, jolloin vastuullisissa asemissa olevat yksilöt ovat alkaneet pitää itseään hengellisen valon kanavina ja siksi vastustaneet järjestön ohjausta. Toiset ovat vain antaneet periksi halulleen saada enemmän vaikutusvaltaa. He ovat yrittäneet saada toiset seuraamaan heitä eli ovat apostoli Paavalin sanojen mukaisesti yrittäneet ”vetää opetuslapset mukaansa” (Apt. 20:29, 30). Tämä on tietysti koetellut niiden vaikuttimia ja hengellistä tasapainoa, joita he ovat pyrkineet houkuttelemaan. Tarkastelemme joitakin esimerkkejä:
Alleghenyssä Pennsylvaniassa asuvat raamatuntutkijat saivat erikoiskirjeitä, joissa heitä kutsuttiin 5. huhtikuuta 1894 pidettävään kokoukseen. Veli ja sisar Russellia ei kutsuttu, eivätkä he saapuneet tilaisuuteen, mutta noin 40 muuta oli läsnä. Tuossa kirjeessä, jonka olivat allekirjoittaneet E. Bryan, S. D. Rogers, J. B. Adamson ja O. von Zech, sanottiin, että kokouksessa käsiteltäisiin heidän ”parhaakseen” koituvia asioita. Tilaisuus osoittautui näiden vehkeilijöiden pahansuopaiseksi yritykseksi myrkyttää toisten mieli tuomalla päivänvaloon veli Russellin liikeasioista sellaisia piirteitä, joissa he otaksuivat toimitun väärin (vaikka tosiasiat puhuivat aivan toista), sekä väittämällä, että veli Russellilla oli liian paljon valtaa (jota he halusivat itselleen), ja valittamalla sitä, että hän kannatti evankeliumin levittämistä mieluummin painotuotteiden ja raamattuluokkien järjestämien kokousten välityksellä kuin pitämällä pelkästään puheita (joihin heidän olisi ollut helpompi ujuttaa omia näkemyksiään). Tapaus herätti seurakunnassa paljon levottomuutta, ja monet kompastuivat. Pois kääntyneistä ei kuitenkaan tullut hengellisempiä ihmisiä eikä innokkaampia Herran työssä.
Yli 20 vuotta myöhemmin, vähän ennen kuolemaansa, veli Russell ilmaisi aikovansa lähettää Paul S. L. Johnsonin, joka oli hyvin kyvykäs puhuja, Isoon-Britanniaan vahvistamaan sikäläisiä raamatuntutkijoita. Seura noudatti veli Russellin toivomusta ja lähetti Johnsonin Isoon-Britanniaan vuoden 1916 marraskuussa. Heti sinne päästyään hän kuitenkin erotti kaksi Seuran johtajaa. Hän piti itseään hyvin tärkeänä ja väitti puheissaan ja kirjeissään tekevänsä sellaista, mitä Esran, Nehemian ja Mordokain työ oli esikuvannut Raamatussa. Hän väitti olevansa se Matteuksen 20:8:ssa mainittu taloudenhoitaja (eli valtuutettu), johon Jeesus vertauksessaan viittasi. Hän yritti saada hallintaansa Seuran varat ja pani Lontoon ylioikeudessa vireille oikeusjutun päästäkseen päämääräänsä.
Epäonnistuttuaan hankkeissaan hän palasi New Yorkiin. Siellä hän yritti saada tukea joiltakuilta Seuran johtokunnassa palvelevilta. Ne, jotka hän onnistui saamaan puolelleen, pyrkivät päämääräänsä ajamalla niiden Seuran ohjesääntöjen kumoamista, joilla Seuran presidentti valtuutettiin hoitamaan sen asioita. He halusivat päätösvallan kokonaan itselleen. Veli Rutherford ryhtyi oikeudellisiin toimiin turvatakseen Seuran edut, ja niitä, jotka yrittivät häiritä sen toimintaa, pyydettiin lähtemään Beetel-kodista. Kun seuraavan vuoden alussa pidetyssä Seuran osakkaiden vuosikokouksessa valittiin yhdistyksen johtokunnan jäsenet ja virkailijat tulevaksi vuodeksi, ylivoimaisesti suurin osa torjui nuo kiihottajat. Muutamat heistä kenties ajattelivat näiden olleen oikeassa, mutta valtaenemmistö heidän hengellisistä veljistään ilmaisi selvästi olevansa eri mieltä. Ottaisivatko nuo kapinoitsijat vastaan tämän ojennuksen?
P. S. L. Johnson tuli tämän jälkeen raamatuntutkijoiden kokouksiin ja uskotteli kannattavansa heidän uskonkäsityksiään ja toimintaansa. Mutta voitettuaan joidenkuiden luottamuksen hän alkoikin kylvää epäilyksen siemeniä. Jos joku ehdotti Seurasta luopumista, hän ulkokultaisesti esteli tätä, kunnes oli saanut ryhmän uskollisuuden perusteellisesti horjumaan. Hän yritti sekä kirjeitse että jopa matkustamalla itse veljien luo vaikuttaa heihin sekä Yhdysvalloissa että Kanadassa, Jamaikassa, Euroopassa ja Australiassa. Onnistuiko hän tässä?
Siltä saattoi ehkä näyttää, kun jonkin seurakunnan enemmistö äänesti sen puolesta, että siteet Seuraan katkaistaisiin. Mutta tuollaiset ryhmät olivat kuin puusta katkaistu oksa, joka hetken viheriöi, mutta sitten kuihtuu ja kuolee. Kun vastustajat pitivät vuonna 1918 konventin, erimielisyydet nousivat esiin ja kylvivät epäsopua. Myöhemmin seurasi lisää hajaannusta. Jotkin pienet lahkot toimivat ihailemansa johtajan kanssa jonkin aikaa. Yksikään niistä ei omistautunut siihen työhön, jonka Jeesus oli uskonut seuraajilleen, julkisen todistuksen antamiseen Jumalan valtakunnasta koko asutussa maassa.
Näiden tapahtumien keskellä veljet palauttivat mieleensä 1. Pietarin kirjeen 4:12:n sanat: ”Rakkaat, älkää oudoksuko keskuudessanne olevaa paloa, joka tapahtuu teille koettelemukseksi, ikään kuin teille sattuisi jotakin outoa.”
Edellä mainittujen lisäksi oli muitakin, jotka antoivat ylpeyden jäytää uskoaan. Yksi heistä oli Alexandre Freytag, joka johti Seuran toimistoa Genevessä Sveitsissä. Hän halusi olla huomion keskipisteenä, lisäsi omia ajatuksiaan Seuran julkaisuihin kääntäessään niitä ranskaksi ja jopa käytti Seuran välineitä oman aineistonsa julkaisemiseen. Kanadassa W. F. Salter, Seuran haaratoimiston johtaja, alkoi olla eri mieltä Seuran julkaisujen kanssa. Hän ilmoitti odottavansa, että hänestä tulee seuraava Vartiotorni-seuran presidentti, ja kun hänet oli poistettu tehtävästään, hän käytti epärehellisesti Seuran kirjelomakkeita kehottaessaan Kanadassa ja muissa maissa toimivia seurakuntia tutkimaan hänen kirjoittamaansa aineistoa. Nigeriassa vaikutti muiden muassa G. M. Ukoli, joka osoitti ensin intoa totuuden puolesta, mutta alkoi sitten havitella sen avulla aineellista voittoa ja huomattavaa asemaa. Epäonnistuttuaan aikomuksissaan hän rupesi arvostelemaan uskollisia veljiä lehtien palstoilla. Näiden lisäksi oli muitakin.
Jopa viime vuosina ovat jotkut huomattavissa johtoasemissa olleet osoittaneet samanlaista henkeä.
Näillä ihmisillä oli tietysti vapaus uskoa niin kuin he halusivat. Mutta jokainen, joka julkisesti tai yksityisesti puolustaa jonkin järjestön julkaisujen kannasta poikkeavia näkemyksiä ja samalla väittää edustavansa tuota järjestöä, aiheuttaa hajaannusta. Miten Jehovan todistajat käsittelivät tällaiset tilanteet?
He eivät alkaneet vainota näitä ihmisiä (vaikka järjestöstä pois siirtyneet usein lankesivatkin entisten hengellisten veljiensä herjaamiseen), eivätkä he myöskään yrittäneet vahingoittaa heitä fyysisesti (niin kuin katolinen kirkko teki turvautuessaan inkvisitioon). Sen sijaan he noudattivat sitä, mitä apostoli Paavali sanoi kehottaessaan henkeytettynä ”pitämään silmällä niitä, jotka aiheuttavat jakaumia ja antavat kompastumisen aiheita vastoin sitä opetusta, jonka te olette oppineet, ja karttamaan heitä. Sillä sellaiset eivät ole Herramme Kristuksen – – orjia, ja lipevin sanoin ja mairittelevin puhein he viettelevät vilpittömien sydämet.” (Room. 16:17, 18.)
Nekin, jotka tarkkailivat tapahtumia, saivat tilaisuuden ilmaista, mitä heidän sydämessään oli.
Vastaukset 10
Vanhimmat
Heti aamusta olet palstalla puolenmetrin mittaisten lainausten kanssa, joissa ei ole yhtään omaa ajatusta eikä edes lähdettä mainittuna :( No, mikäpä minä olen tuomitsemaan, toivotaan että asiasta syntyisi kiinnostavaa keskustelua :)
Perussyy ongelmiin oli, että Rutherford ei ollut Russelin mielen mukainen seuraaja, heillä oli kaiken aikaa erimielisyyksiä. Mm. aiemmin Russell antoi Rutherfordille rahaa, jotta tämä muuttaisi byroonsa muualle ja näin tapahtuikin.
Russelin kuoltua ilmaantui useita vallantavoittelijoita ja syntyi kuppikuntia, tuollainen riitely ja vallanhimo on aivan normaalia ihmisvetoisissa järjestöissä. Häikäilemättömänä juristina Rutherford pääsi tuossa valtataistelussa voitolle. Valitettavasti Vt-seura ei anna oikeaa henkilökuvaa Rutherfordista. Hänen jatkuvaan öykkäröintiin, juopotteluun ja rakastajattariin ei puututa pitkällä kepilläkään.
Jostain muistelen lukeneeni Rutherfordin myös käyneen jatkuvasti monia käräjäjuttuja ?
R:n tuotanto oli kymmenissä kirjoissa, niistä vissiin nykyjohto olisi mielellään vaiti.
Jos kysyisi todistajalta, että mikä R:n kirjoittama kirja olisi suositeltavin, niin mitä vastataan ?
Lähimmäinen ? Mikä kirja, Lähimmäinen ?
>>Jostain muistelen lukeneeni Rutherfordin myös käyneen jatkuvasti monia käräjäjuttuja ?
No ulkomuistista tulee mieleen kaksi kertaa, jälkimmäiseen hän ei enää entinyt vastaajana, se oli painotuotteen välityksellä tehty herjaus (vai mikä virallinen termi oli). Vartiotorniseura sai langettavan tuomion ja maksoi korvaukset Rutherfordin teksteistä. Ensimmäistä juttua selitellään Raamatun profetian täyttymykseksi ja vuosia Vt-seura valehteli, että nuo miehet vapautettiin syytöksistä (eräs xjt kaivoi esille pöytäkirjat ja julkisti asian, jolloin viime kirjakorjauksessa tehtiin tarvittava muutos rehellisempään suuntaan). Tosiasiassa miehet vapautettiin lakiteknisen virheen perusteella, eikä uutta oikudenkäyntiä aloitettu kun sota oli jo päättynyt.
>>R:n tuotanto oli kymmenissä kirjoissa, niistä vissiin nykyjohto olisi mielellään vaiti.
Niistä poimitaan sopivia otteita, nykynäkemyksiin sopimattomia kohtia ei juuri haluta muistella.
>>Jos kysyisi todistajalta, että mikä R:n kirjoittama kirja olisi suositeltavin, niin mitä vastataan ?
Rutherfordin tuotannossa ei ole yhtään opusta, jota Vt-seura voisi kokonaisuutena suorittaa.
>>Jumala on käyttänyt monta palvelijaa menneenä aikana ja hän käyttää epäilemättä monta tulevassakin ajassa. Me emme vihkiydy ihmiselle, tai ihmistyölle, vaan tehdäksemme Jumalan tahdon, semmoisena kuin hän ilmaisee sen meille sanansa ja kaitselmuksensa johdatusten kautta. Jumala on yhä johdossa.”
J.Rutherford.
Hän oli niin boheemi,että hänet piti eristää Beth Sarimiin,lukkojen taakse ja päästää pois vain erityisluvalla.
juuri oikeanlainen esimerkki Internetin ihanuudesta! Kuka tahansa voi syöttää tänne mitä tahansa sontaa.
Uskokoon ken tahtoo, ja joka tahtoo niin mikäpä siinä, siitä vaan.
Voi jättää kyseenalaistamatta aina kun pelottaa.
Vartiotorniseura on varmasti kyvykkäin kirjoittamaan puolueettoman historiallisen kertomuksen omasta menneisyydestä. Sen joka ei tajua mistä on kysymys voidaan sanoa puuttuvan tervettä itsekritiikkiä. Mielen hallinalla katsotaan asioita vaaleanpunaisten lasien takaa. Näkeekö lähimmäinen ylipäätänsä mitään negatiivista omassa uskonnossaan? Vastaus kysymykseen paljastaa kuinka hyvin mieleohjaus on vaikuttanut kyseiseen henkilöön.
Lähimmäinen ei vastaa mihinkään kiprään kysymyxeen.
Ja jos vastaa johonkin se on asian vierestä, ja copy.paste.
Eihän se vastannu tuohonkaa: http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=1000000000000003&conference=4500000000000099&posting=22000000029350571