No niin elikkäs itsemurha on pyöriny nyt viikkoja mielessäni ja tuntuu siltä ,että se olisi ainoa ratkaisu kaikkeen.
Tähän ei liity mitenkään jonkun tutun tai kaverin itsemurha ,että olen päätynyt miettimään asiaa.
Haluan nyt kertoa hiukan taustoja elämästäni.
Elikkäs sivuraiteille luisuminen alkoit tuossa 13vuotiaana. Aloitin ylä-asteen ,koulu ei kiinnostanu minua yhtään. Olin aika ujo ja sisäänpäin suuntautunut. Oli muutama hyvä kaveri joiden kanssa puhuin ja pyörin. Ahdstuin pahasti ja koulun käynnistä ei tullut mitään. Uusia kavareita oli vaikea saada. Koululla pidettiin monta hätäkokousta koulunkäyntiin liittyen. Mikään ei muuttunut ,samat poissa olot jatkuivat ja jatkuivat. Luokalle jäänti oli väistämätön asia.
Valehtelu vaihemmille ja koulussa alkoi. Myös tutussa porukassa uskalsin tehdä semmosia asioita jotka johti siihen että moni opettaja tuli henkisesti kiusatuksi. Olin ilkeä. Yhtään asiaa ei auttanut se ,että olin hyvä tahtoinen ja yllytyshullu.
No niin elikkäs aloitin ylä-asteen uudelleen luokalle jäätyäni. Sama touhu jatkui. Nyt koululla oli vakavempi ote ja minut määrättiin psykologille. Vanhempani eivät suostuneet kaupungin ilmaiseen psykologiin vaan minut kuletettiin yksityisellä puolella. Äitini oli joka kerta matkassa ja mitään normaalista poikkeavaa ei tullut esille. (En puhunut psykologille mitään poikkeavaa yritin olla mahdollisemman normaali)
Sitten tuli joulun jälkeen loppu kokonaan. Koulussa en käynyt päivääkään vaan olin syrjään vetäynyt ja viihdyin omissa oloissani. (Perheemme silloin mökki laskettelu keskuksen lähellä oli hyvä paikka piiloutua asiolta) Siellä vietin melkeen koko kevään. Koulussa kävin 2viikon välein juttelemassa kuraattorin kanssa jolle avauduin vähän. Hän ehdotti minulle nuorisokotia joka tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta. Se ei todellakaan tullut kuulooni.
Kuraattori oli jutellut vanhempieni kanssa ja olivat yhdessä päättäneet ,että kävisin tutustumassa 100km säteellä olevaan nuoriskotiin.
Paikka näytti todella kamalata paikalta ja halusin kokoajan pois siitä tilanteesta.
Nuorisokotiin en lähde!
Sitten tuli kokous sossuun ja siellä päätettiin ,että siirryn erityis kouluun.
Syksyllä alkoi koulu. Jännitin aamuisin kouluun lähtöä kamalasti.
Koulun käynti luisui taas raiteelta ja löysin muutaman ystävän joiden kanssa oli helppo pinnata ja olla pois koulusta. Todellisuudessa näistä ystävistä oli vain haittaa. Seurasi laskuja ja käräjät. Itse en tehnyt mitään rikollista.
Koulusta taas liikaa poissa oloja ja luokalle jäänti oli taas selvää..
Taas oli sossupalaveri jossa päätettiin siirtämisestäni nuorisokotiin (vanhempani puolsivat asiaa koska olivat todella väsyneet kanssani)
Nuorisokotiin lähtö oli ihan hirveää..
Siellä oltuani koulu alkoi luistaa parempaan suuntaan.
Lomille päästyäni aina menin mökille. Siellä viihdyi yksin tai kaverin kanssa.
Aikaa kului ja tuntui että asiat meenee nyt hyvin.
Kunnes päätin että minulle riittää tämä nuoriskoti. Muuta en enään keksinyt kuin karkaaminen.. Siitä se sitten lähti. Kolmas kerta toden sanoi ja pääsin pakoon. Suunnittelin pakoni hyvin paperille. Pari ystävää auttoi hiukan. Tiesin tasan tarkkaan ketä pimeällä tiellä liikkui kun kävelin pikkuiselle kylän rautatie asemalle. Rahat ritti just ja just junalippuun. (saimme pienen viikko rahan josta säästin).
Päästyäni kotiin Äitini ihmettel miten mä sinne olin päässy ja samalla oli hermoissaan.
Jotenkin asiat ajaitu siihen ,että kuljin tuonne pikkupaikkakunnalle joka aamu junalla kouluun missa nuoriskoti sijaitsi. Illalla tulin aina takasin. Kevät meni silleen. Raskasta oli välillä.
Vanhempani maksoivat kaikki juna kulut. Mutta koulu todistukseni oli sinä keväänä todellä hyvä. Junamatkoilla kun ei ollut muuta tekemistä kuin tehdä läksyjä. Pääsin peruskoulusta pois. Sen jälkeen alkoivat riidat vanhempieni kanssa. Täytin kesän alussa 18v. Vanhempani moneen kertaa sanoivat ,että minun on hommattava asunto. Joten päätin semmoisen hommata. Heinäkuun alussa oli muutto edessäni. Äitini oli kääntänyt kelkkaansa ja päättänyt että en saisi muuttaa. Mutta mitäpä hän voi kun olen jo täysi ikäinen. Näin alkoi itsenäinen elämä mitä kesti 1kk 2vko. Koulu alkoi ammattikoulussa. Se ei kiinnostanut yhtään ja koulun lopetin 2viikon sisään. Tein luottoaja ja puhelin laskut hipoivat pilviä. En pystynyt maksamaan laskujani ja luottotiedot lähtivät. Siitä alkoi jyrkkä alamäki. Kaikki tuntui menevän pieleen. Vanhempani eivät tienneet enään asioistani. Alkoholi tuli elämääni ryminällä ja sattui vaikka mitä. Poliisit tuli kuvioihin mukaan. Rikosrekisteri löytyy.
Ilmottauduin kouluun uudelleen sosiaalityöntekijäni määräyksestä/pakotuksesta. Aloitin koulun joulun jälkeen. Koulu loppui samantien. Valehteli vanhemmilleni olevani koulussa koska tiesin että jos käyn koulua kunnolla saan ajokortin ja auton. Näin kävi.
Vanhempani luulivat että käyn koulua kunnes ilmoitin heille lopettavani sen ja meneväni töihin.
Töissä käyntiä kesti päälle viikko ja se loppui sitten.
Alkoholi tuli taas kuvioihin ja seurasi rattijuopumus. (aikaisemmin olen ajanut mopolla törkeärattijuopumuksen 15v.) Kortti lähti pois 7kk ja se oli todella tuskallista. Auto oli minulle kuin henkireikä. Sitä odotellessa alkoholi oli kuvioissa. (Yritin sinä syksynä itsemurhaa humalassa mutta se ei onnistunu) Kaikki rahat meni baariin. Enkä viihtynyt asunnollani ja oleilin vaan porukoiden luona. He eivät yhtään tykänneet tästä. Asunnostani jäi vuokria maksamatta päälle 2000€ edestä ja sähkökatkesi. Mutta ei se minua haitannut kun turvauduin kotona olemiseen.
Sain asioita hoidettua sen verran ,että vuokrat tuli maksettu ja sähköt tuli takaisin. En kyllä taaskaan siellä asunnolla viihtynyt vaan kotona.
Vanhempani valittivat usein miten kyllästyneitä he olivat isonmiehen elättämisestä. Aikaa meni.
Juuri ennen kortin takaisin saamista minut oli määrätty a-klinikan asiakkaaksi mutta kertaakaan en ollut käynyt paikanpäällä. Ajattelin että ehtii sitä.
Alkoholin käyttö melkeen kokonaan loppui.
Kouluja en käynyt. Töissä en käynyt. Asuin porukoiseni luona vaikka virallisesti minulla on oma asunto.
Tuli kesä ja meni kesä. Nyt syksyllä ajokorttini lähti taas kun en ollut toimittanu a-klinikalta papereita. En ollut aloittanu koko prosessia. Ei kiinnosta.
Tein yhden luoton vanhempieni nimissä ja huijaus onnistui. Hommasin myös äitini nimissä kännykkä liittymän ja kytky puhelin. (Itselläni kun ei oli luotto tietoja ja maksettavaa olisi lähemmän 10 000€)Mistä rahaa ei mistään. Sossu ei tue kun en tee mitään ja kelalta en saa kuin asumistukea. Vuokria ontaas rästissä vaikka kuinka paljon. Vanempani saiva tietää tekemästäni luotosta ja saimme sovittua asiaa. Mutta puhelin liittymä ja puhelin oli äidilleni liikaa.
Hän teki rikosilmoituksen ja kotia ei ole asiaa. Äitini on todella tempperamenttinen ihminen.
Eli todellakin vanhempani ovat kyllästyneet temppuilihini ja kotia ei ole asiaa.
Siinäpä hiukan taustoja. Ikää alkaa olemaan jo päälle 20v. ja en koe itseäni mitenkään aikuistuneeksi. On sattunu kaikkea ja tuossa on osa kerrottunu vaan.
Kärsin kummiskin täällä maanpäällä sen verran paljon ,että kaiken lopetus olisi kaikkein helpoin ratkaisu. Mutta miten sen tehdä. Siinä ongelma. Oikeita kavereita ei ole. Viihdyin vain vanhempieni luona. Päivät nukkuen ja yöt valvoen. Masentaa ihan sietämättömästi ja tuntuu että mitään ei saa aikaseksi.
Tähän ei liity mitenkään jonkun tutun tai kaverin itsemurha ,että olen päätynyt miettimään asiaa.
Haluan nyt kertoa hiukan taustoja elämästäni.
Elikkäs sivuraiteille luisuminen alkoit tuossa 13vuotiaana. Aloitin ylä-asteen ,koulu ei kiinnostanu minua yhtään. Olin aika ujo ja sisäänpäin suuntautunut. Oli muutama hyvä kaveri joiden kanssa puhuin ja pyörin. Ahdstuin pahasti ja koulun käynnistä ei tullut mitään. Uusia kavareita oli vaikea saada. Koululla pidettiin monta hätäkokousta koulunkäyntiin liittyen. Mikään ei muuttunut ,samat poissa olot jatkuivat ja jatkuivat. Luokalle jäänti oli väistämätön asia.
Valehtelu vaihemmille ja koulussa alkoi. Myös tutussa porukassa uskalsin tehdä semmosia asioita jotka johti siihen että moni opettaja tuli henkisesti kiusatuksi. Olin ilkeä. Yhtään asiaa ei auttanut se ,että olin hyvä tahtoinen ja yllytyshullu.
No niin elikkäs aloitin ylä-asteen uudelleen luokalle jäätyäni. Sama touhu jatkui. Nyt koululla oli vakavempi ote ja minut määrättiin psykologille. Vanhempani eivät suostuneet kaupungin ilmaiseen psykologiin vaan minut kuletettiin yksityisellä puolella. Äitini oli joka kerta matkassa ja mitään normaalista poikkeavaa ei tullut esille. (En puhunut psykologille mitään poikkeavaa yritin olla mahdollisemman normaali)
Sitten tuli joulun jälkeen loppu kokonaan. Koulussa en käynyt päivääkään vaan olin syrjään vetäynyt ja viihdyin omissa oloissani. (Perheemme silloin mökki laskettelu keskuksen lähellä oli hyvä paikka piiloutua asiolta) Siellä vietin melkeen koko kevään. Koulussa kävin 2viikon välein juttelemassa kuraattorin kanssa jolle avauduin vähän. Hän ehdotti minulle nuorisokotia joka tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta. Se ei todellakaan tullut kuulooni.
Kuraattori oli jutellut vanhempieni kanssa ja olivat yhdessä päättäneet ,että kävisin tutustumassa 100km säteellä olevaan nuoriskotiin.
Paikka näytti todella kamalata paikalta ja halusin kokoajan pois siitä tilanteesta.
Nuorisokotiin en lähde!
Sitten tuli kokous sossuun ja siellä päätettiin ,että siirryn erityis kouluun.
Syksyllä alkoi koulu. Jännitin aamuisin kouluun lähtöä kamalasti.
Koulun käynti luisui taas raiteelta ja löysin muutaman ystävän joiden kanssa oli helppo pinnata ja olla pois koulusta. Todellisuudessa näistä ystävistä oli vain haittaa. Seurasi laskuja ja käräjät. Itse en tehnyt mitään rikollista.
Koulusta taas liikaa poissa oloja ja luokalle jäänti oli taas selvää..
Taas oli sossupalaveri jossa päätettiin siirtämisestäni nuorisokotiin (vanhempani puolsivat asiaa koska olivat todella väsyneet kanssani)
Nuorisokotiin lähtö oli ihan hirveää..
Siellä oltuani koulu alkoi luistaa parempaan suuntaan.
Lomille päästyäni aina menin mökille. Siellä viihdyi yksin tai kaverin kanssa.
Aikaa kului ja tuntui että asiat meenee nyt hyvin.
Kunnes päätin että minulle riittää tämä nuoriskoti. Muuta en enään keksinyt kuin karkaaminen.. Siitä se sitten lähti. Kolmas kerta toden sanoi ja pääsin pakoon. Suunnittelin pakoni hyvin paperille. Pari ystävää auttoi hiukan. Tiesin tasan tarkkaan ketä pimeällä tiellä liikkui kun kävelin pikkuiselle kylän rautatie asemalle. Rahat ritti just ja just junalippuun. (saimme pienen viikko rahan josta säästin).
Päästyäni kotiin Äitini ihmettel miten mä sinne olin päässy ja samalla oli hermoissaan.
Jotenkin asiat ajaitu siihen ,että kuljin tuonne pikkupaikkakunnalle joka aamu junalla kouluun missa nuoriskoti sijaitsi. Illalla tulin aina takasin. Kevät meni silleen. Raskasta oli välillä.
Vanhempani maksoivat kaikki juna kulut. Mutta koulu todistukseni oli sinä keväänä todellä hyvä. Junamatkoilla kun ei ollut muuta tekemistä kuin tehdä läksyjä. Pääsin peruskoulusta pois. Sen jälkeen alkoivat riidat vanhempieni kanssa. Täytin kesän alussa 18v. Vanhempani moneen kertaa sanoivat ,että minun on hommattava asunto. Joten päätin semmoisen hommata. Heinäkuun alussa oli muutto edessäni. Äitini oli kääntänyt kelkkaansa ja päättänyt että en saisi muuttaa. Mutta mitäpä hän voi kun olen jo täysi ikäinen. Näin alkoi itsenäinen elämä mitä kesti 1kk 2vko. Koulu alkoi ammattikoulussa. Se ei kiinnostanut yhtään ja koulun lopetin 2viikon sisään. Tein luottoaja ja puhelin laskut hipoivat pilviä. En pystynyt maksamaan laskujani ja luottotiedot lähtivät. Siitä alkoi jyrkkä alamäki. Kaikki tuntui menevän pieleen. Vanhempani eivät tienneet enään asioistani. Alkoholi tuli elämääni ryminällä ja sattui vaikka mitä. Poliisit tuli kuvioihin mukaan. Rikosrekisteri löytyy.
Ilmottauduin kouluun uudelleen sosiaalityöntekijäni määräyksestä/pakotuksesta. Aloitin koulun joulun jälkeen. Koulu loppui samantien. Valehteli vanhemmilleni olevani koulussa koska tiesin että jos käyn koulua kunnolla saan ajokortin ja auton. Näin kävi.
Vanhempani luulivat että käyn koulua kunnes ilmoitin heille lopettavani sen ja meneväni töihin.
Töissä käyntiä kesti päälle viikko ja se loppui sitten.
Alkoholi tuli taas kuvioihin ja seurasi rattijuopumus. (aikaisemmin olen ajanut mopolla törkeärattijuopumuksen 15v.) Kortti lähti pois 7kk ja se oli todella tuskallista. Auto oli minulle kuin henkireikä. Sitä odotellessa alkoholi oli kuvioissa. (Yritin sinä syksynä itsemurhaa humalassa mutta se ei onnistunu) Kaikki rahat meni baariin. Enkä viihtynyt asunnollani ja oleilin vaan porukoiden luona. He eivät yhtään tykänneet tästä. Asunnostani jäi vuokria maksamatta päälle 2000€ edestä ja sähkökatkesi. Mutta ei se minua haitannut kun turvauduin kotona olemiseen.
Sain asioita hoidettua sen verran ,että vuokrat tuli maksettu ja sähköt tuli takaisin. En kyllä taaskaan siellä asunnolla viihtynyt vaan kotona.
Vanhempani valittivat usein miten kyllästyneitä he olivat isonmiehen elättämisestä. Aikaa meni.
Juuri ennen kortin takaisin saamista minut oli määrätty a-klinikan asiakkaaksi mutta kertaakaan en ollut käynyt paikanpäällä. Ajattelin että ehtii sitä.
Alkoholin käyttö melkeen kokonaan loppui.
Kouluja en käynyt. Töissä en käynyt. Asuin porukoiseni luona vaikka virallisesti minulla on oma asunto.
Tuli kesä ja meni kesä. Nyt syksyllä ajokorttini lähti taas kun en ollut toimittanu a-klinikalta papereita. En ollut aloittanu koko prosessia. Ei kiinnosta.
Tein yhden luoton vanhempieni nimissä ja huijaus onnistui. Hommasin myös äitini nimissä kännykkä liittymän ja kytky puhelin. (Itselläni kun ei oli luotto tietoja ja maksettavaa olisi lähemmän 10 000€)Mistä rahaa ei mistään. Sossu ei tue kun en tee mitään ja kelalta en saa kuin asumistukea. Vuokria ontaas rästissä vaikka kuinka paljon. Vanempani saiva tietää tekemästäni luotosta ja saimme sovittua asiaa. Mutta puhelin liittymä ja puhelin oli äidilleni liikaa.
Hän teki rikosilmoituksen ja kotia ei ole asiaa. Äitini on todella tempperamenttinen ihminen.
Eli todellakin vanhempani ovat kyllästyneet temppuilihini ja kotia ei ole asiaa.
Siinäpä hiukan taustoja. Ikää alkaa olemaan jo päälle 20v. ja en koe itseäni mitenkään aikuistuneeksi. On sattunu kaikkea ja tuossa on osa kerrottunu vaan.
Kärsin kummiskin täällä maanpäällä sen verran paljon ,että kaiken lopetus olisi kaikkein helpoin ratkaisu. Mutta miten sen tehdä. Siinä ongelma. Oikeita kavereita ei ole. Viihdyin vain vanhempieni luona. Päivät nukkuen ja yöt valvoen. Masentaa ihan sietämättömästi ja tuntuu että mitään ei saa aikaseksi.
Vastaukset 35
Vanhimmat
Luin tuossa hiljattain kirjan (Veikko Huovinen - Pojan kuolema)
Oli jotenkin helppo samaistua Pekan rooliin.. Tuntui että sieltä löyty samanlasia piirteitä kuin iseltäni.
Kaikki vaan tuntuu niin epätoivoiselta!
Tee mieli yrittää yhtään mitään!
Elämän halut on hävinnyt! Jos niitä nyt on ollutkaan moneen vuoteen!
Monesti miettinyt jotain tulevaisuuteen ,mutta ajatus kakeaa vähän ajan päästä ja tule mieleen että mitä minä tulevaisuutta miettimään kun sitä ei tule.
Mä olin yksi ilta ihan varma siitä että ensi yönä teen itsemurhan. Jotenkin se vaan sitten tyssähti siihen että miten tehdä!
Tuossa Veikko Huovisen kirjassa poika teki itsemurhan uimalla niin kauan että ei jaksaisi uida enään takaisin rantaan. Se on pyörinyt mielessä. Helpoimmalta tuntuisi laittaa vaan narukaulaan ja menoksi. Mut siinä kerkeis varmaan tuntemaan tuskaa vähän aikaa..
elämä lähti käsistä eli alkoi tulla ikäviä
asioita eteen 7vuotta sitten. joka päivä sinnittelyä ja taistelua ja ahdistus ja masennus on äärimmäisiä.
en vaan jaksa enää. kaikki helpottuu onneksi kun nukahdan kun en tiedä mitään. ja aamulla sama kipu jatkuu. aion myös uida ja hukkua melko varmasti.
aivan. siksi tuleekin paljon nukuttua.
Muutenkin semmonen olo että mitä tässä enään edes yrittämään. Tulevaisuutta ei ole.
tekstisi on kuin oma kirjoittamani.
oma asunto on en viihdy siellä, olen vain porukoilla ja makaan. ja just sama homma että yleensä yöt valvoen. ja ikää myös 20. tiedän että elämä olisi ihan ok mutta kun sen on pilannut siis tehnyt asioita joista ei voi koskaan päästä yli niin
sitten se elämä on surkeaa. olen pilannut elämäni.
Poikani kuoli noin 2vuotta sitten ja tuntuu vaikealta jatkaa täällä mailmassa tai oikeastaan osa minua kuoli silloin on vain kauhea ikävä hänen läsnäoloa
aivan. niin ja en mä siitä ketään syytä ,että elämäni on pilattu. Itse mä olen sen aiheuttanut.
kaikki kaverit omaiset yms eivät ymmärrä tätä tilannettani. ei auta lääkkeet eikä mikään koska yksinkertaisesti sanottuna olen tehnyt asioita joista ei koskaan pääse yli. minulla on oikeus lopettaa itseni. ei tämä ole elämistä vaan kitumista. jos niitä lukuisia ylitsepääsemättömiä asioita ei olisi tapahtunut olisin jopa koulu/työkunnossa jne.
mutta en koskaan mene mihinkään kouluun enää kun ulkooven avaan rupeaa hikipuskemaan ja rintaa painaa ja pahin on se kun meinaa pyörtyä.
itse pilannut elämäni. jos vaan oisin tehnyt toisin tai ollut muualla silloin kun ne hirveät asiat tapahtu. käytän paljon alkoholia ja sit kylille käveleen kun niin päissään ettei tajua enää mitään. KUOLEMA ON MINULLE ELÄMÄ...
Aivan. Kuoleman jälkeisestä ei ole kelelläkään itetoa ,mutta ei se selviä kenellekkään ku vasta kuolemalla. Mä luulen ,että ei tämä sama enään ainakaan sitten jatku.
opetuslapsi-häivy jo täältä!
niskasta kiinni. Noin siinä käy perkele kun kaikki lapioidaan valmiiksi.
Luuletko että muut täällä ovat ilmaiseksi saaneet mitään?
Mene ja hommaa itsellesi ammatti ja mene töihin.
Olisikin nuin helppoa!
että kuulostaa siltä että sua ei edes kiinostaisi ryhdistäytyä?jokainen tekee kuiteskin itse ne päätöksensä elämässä ja on itse vastuussa omista tekemisistään.syytätkö sä sun vanhempia sun tilanteesta?vaiko vain itseäsi?sustahan kaikki toi on kiinni ollu mitä on tapahtunu.eikö sua ole koskaan huvittanu ottaa itteäs niskasta kiinni ja laittaa elämä kuntoon?vaikeeta se ei oikeastaan olis.hankkisit vaan aluksi töitä,sama se mitä ekaks tekisit,kuhan saisit rahaa elämiseen.yrittäisit maksaa pois velkoja,tekisit vaikka maksusuunnitelman tai kävisit velkaneuvojalla.
pyytäisit anteeksi vanhemmiltas,ehkä joskus ne jopa pystyis anteeks antamaankin.
menisit a-klinikalle,nehän haluu vaan auttaa sua.
kynnys voi olla aluksi iso mutta lopulta se kyllä helpottuu.
hanki mieliala lääkkeet,ehkä niistä olis apua.tuntuu että olet vaikeasti masentunut.
älä syytä kuningas alkoholia ongelmistas,itse sä pulloon tartut.
moni tässä on joutunut itse ottamaan ohjat omiin käsiin ja moni on noussut siitä loputtomalta tuntuvasta suosta,ihan ite.itsemurha on itsekästä,etsä vois vaihteex olla itsekäs niin että laittaisit elämäs kuntoon sen sijaan että lopettaisit sen?
Juu ei kiinnosta.
Kyllä mä tiedän että itsehän olen vastuussa elämästäni. En todellakaan syytä vanhempiani!
itsekästä. tajuatko kuin jotkut oikeasti kärsii ollessaan elossa. karmea paine joka puristaa rinnassa hengittämisen vaikeus ahdistuksen takia ikävät asiat päässä pyörii 24/7 saman tien kun aamulla heräät. tiedätkö että tuo ei ole elämistä.
se on kärsimistä. itsemurha ei ole itsekästä se on itsekästä jos pakotetaan elämään.
niin ja olen pilannut elämäni. asiaa ei voi korjata kuin kuolemalla. se on pilalla se elämä nyt ja minulla on oikeus poistaa pilaantunut pala!
eli oikeus tehdä itselle itsemurha joka poistaa kaiken kivun. "ota itseäsi niskastakiinni"
olen niin väsynyt etten jaksa edes kättä laittaa niskantaakse ottaessani niskasta kiinni. että semmosta. itsemurha on oma päätös ja oma asia.
jokainen saa tehdä mitä itse haluaa.
kukaan ei voi sinua määrätä. jos haluat tappaa itsesi niin tapat. se ajatus syntyy omassa päässä, eikä muiden. eli jokaisella oma elämä ja oma päätös mitä sillä tekee. kuollaan me muutenkin joskus. ja joskus kuten minulle ainoa oikea helpotus. pitäisikö minun kitua täällä 60vuotta ihan vain muiden mieliksi? ehei, tuo olisi todella itsekästä heiltä jotka pakottavat kitumaan.
ja kuten ole aikaisemmin maininnut, elämä olisi ok ja jatkaisin elämistä mutta kun olen sen itse pilannut. eli itse sen pilannut eikä muut.
joten koska oma syy että olen pilannut sen niin saan myös tehdä itselleni jotain. vaikka kostoksi että pilannut oman arvokkaan elämän.
elämä oli arvokasta ja hauskaa ennenkuin aloin pilaamaan sitä. harmillista.
etkö sitten itse voisi sille jotakin tehdä parantaaksesi sitä?lyön vaikka vetoa siitä että kun kysyt itsemurhan tehneiden omaisilta siitä surusta ja niistä loputtomista kysymyksistä jotka kuollut jätti jälkeensä saat vastauksen jokaiselta että tekisivät kaikkensa että saisivat kuolleen takaisin!ja se surun määrä,voisitko oikeasti tehdä sen kaiken läheisillesi,laittaa heidät suremaan ja kärsimään niin kovasti?sillä sen saisit aikaan.
multa kuoli mies jokin aika sitten ja antaisin mitä tahansa että saisin hänet takaisin.tuntuu että elämä on ohi,en siltikään tappaisi itseäni vain päästäkseni hänen luoksensa,mitä hän siihen tuumaisi jos olisin niin heikko ja lopettaisin elämämisen hänen vuokseen,ei todella tykkäisi.kyllä mä sitten pääsen rakkaan luokse kun on mun aika lähteä.siitä päättää joku muu kuin minä itse.
jokaisella on oma tehtävänsä täällä,sulla joku jota et ole vielä oivaltanut.etkö haluaisi kattoa loppuun asti mikä se on?
kuin poikani elämästä.Hänellä oli samanlaisia ongelmia yläasteelle menosta saakka.Yritimme auttaa
häntä kaikin tavoin.Hän sanoi aina , ettei tekisi
itsemurhaa, mutta kuoli yllättäen 21 vuotiaana lääkkeen yliannostukseen 1 v 4 kk sitten.
Haluan sanoa sinulle, että yritä hakea apua vaikka viimeisillä voiman rippeilläsi. Kerro vanhemmillesi, että sinulla on itsemurha-ajatuksia, kyllä he auttavat sinut ammattiauttajalle!Et voi suurempaa murhetta ja tuskaa tuottaa vanhemmillesi, kuin lopettaa elämäsi noin nuorena!He rakastavat sinua kaikesta
huolimatta.Tiedän sen omasta kokemuksestani.Vaikeudet tuovat vain rakkaammaksi
oman lapsen.
Raha-asiat saa sopimalla järjestettyä.Toivottavasti saat apua itsellesi.
sinulla on paljon samanlaisia oireita yms kuin minulla. mutta voinko kysyä onko sinulla talläista en tiedä voiko oireeksi sanoa vaan pikemminkin himoksi.
niin olen koko elämäni 20v asunut täysin samassa paikkakunnalla. jä täällä siis koettu älyttömän kivuliaita asioita. en pysty enää edes ulkona käymään selvinpäin. niin tahtoisin KAUAS KAUAS tältä kunnalta, niin kauas etten enää koskaan näe koko paskaakuntaa. haluaisin niin eroon tästä kunnasta kauas tuhansien kilometrien päähän. se on mahdotonta kun olen köyhä. eli kai sitä itsemurha pitää suorittaa. kyllä siellä toisella puolen on parempi elää kuin tällä kunnalla. onko sinulla tuollaista "paikkakunnan" vaihtohimoa?
pempula ja sun muut itsemurhaystäväsi-oksetatte minua!Kultalusikalla teitä on yritetty syöttää,mutta mikään ei kelpaa-aina vaan pitää edessä valmista olla!Oletteko MIEHIÄ-oletteko IHMISIÄ-ryhdistäytykää ja ottakaa elämä omiin käsiinne,älkääkä ruikuttako täällä-olette inhoja!
selität?Elikkä-sanon taas tään saman teille kaikille itsemurhakanditaateille,jotka näitä PROVOJA tänne laittaa!Työ ootta kaikki tuolla samalla kannalla;siis-tappaskohan ittesä-vai paistaisakohan lettuja?Mittää että elämästä vielä tiiä-kaikki on teille valamiiks annettu ja heps-heijaa,nyt kun pitäs alakkoo se leipä ite tienata,niin ollaannii siinä tilantteessa,jotta ei oo ammattii,ei oo työtä-JOTEN TAPETTAAN VAIKKA YHTEMY!!!Hei halloo,mänkee työvoimatoimisttoon-siellä osovvaat auttoo vaikka jollekkii kurssille-TOIMI NYT-ELÄ RUIKUTA!!!
sanoi aina, ettei tee itsemurhaa, ettei se ole mikään ratkaisu, että kyllä ne asiat aina jotenkin järjestyy. Sitten vain ero tyttöystävästä, pää täyteen viinaa ja meni hirteen. Ei ollut mitään muuta kuin 3000 euron opintolaina maksussa, josta oli tarkoitus tehdä maksusuunnitelma seuraavalla viikolla ja sitten yksi humalassa liikkeen särjetty lasiovi, jota erissä korvasi jo. Ei mitään muuta. Ei huumeita tms. Niin paha juttu pikkusiskolle, joka löysi hänet, niin paha juttu minulle äitinä ja isälleen, kavereille, tuolle tyttöystävälle, että en ikinä toivoisi kenenkään joutuvan elämään tällaisessa helvetissä. Itsemurhan tehnyt siirtää tuhatkertaisesti murheensa meidän jälkeen jäävien päälle, EIKÄ SE OLE OIKEIN, KOSKA MEISTÄKIN JOKAINEN OLISI AUTTANUT IHAN OIKEASTI, JOS OLISI VAIN TIENNYT MITÄ TAPAHTUU!!! Nykyään on paljon mm. sovittelijoita ja velkaneuvojia, jotka neuvovat ja auttavat sopimaan maksujen suorittamisessa, sekä psykologeja, joille pitää mennä puhumaan siitä, että valvoo yöt ja päivät nukkuu. Sinulla on paljon sosiaalipuolen auttajia jo apuna, ota itseäsi niskasta kiinni ja muuta elämäntapasi. Raitistu, mene töihin ja ala hoitaa asiasi pikkuhiljaa pieninkin maksuerin kuntoon! AA-kerhostakin saat tukea ja OMAN TUKIHENKILÖN! Et ole yksin, vaikka siltä tuntuukin.
ei ole mitään tarvetta muuttaa paikkakuntaa, mutta kova, raastava, ikävä poikaani. Hän tuumi monesti
eläessään, että pitäisi muuttaa eri paikkakunnalle, että pääsisi eroon kaikista "kavereista", velkojista, ym. tyypeistä, joiden seura vei häntä vain alaspäin.
Hänellä eivät voimat riittäneet siihen, mutta toivon, että sinä voisit aloittaa uuden elämän vaikka 500 km:n päässä entisestä kotikunnastasi..
Luulen, että se on geneettistä.Rikollisuus periytyy geeneissä, olen lukenut siitä muutamia kirjoja.Kun tiedostat sen, voit alkaa vastustaa sitä.Lisäksi et osaa hallita elämääsi.Kysy itseltäsi ja kirjoita vaikka paperille: miksi teet niin kuin teet? Sinun ei pidä ajatella itsemurhaa, vaan ottaa elämäsi hallintaasi.Se on sinun elämäsi,vain itse voit muuttaa sen paremmaksi.Tosiasia on, että ihminen tarvitsee rahaa elääkseen.Sitä varten pitää käydä koulua, saada ammatti ja sen kautta työtä.Jos niitä ei ole, ei ole koskaan tarpeeksi rahaakaan.Väärä ratkaisu on tehdä huijauksia ja rikoksia ja niillä itselleen ja muille paha olo.Silloin ei tosiaan saa hyviä kavereitakaan, jotka tulevat koulun, opiskelun, harrastusten ja työpaikan kautta.Tunnut elävän hetkessä ja hetken mielijohteiden vallassa.Et ajattele yhtään ajatustasi tarpeeksi pitkälle, vaan ne katkeavat alkuunsa.Onko sinulla kenties lukihäiriö? Sehän ei aina esiinny lukiessa ja kirjoittaessakaan, vaan on joissakin tapauksessa monimuotoisempi.Jos sinulla on oppimishäiriö, etkä siksi ole kyennyt seuraamaan opetusta riittävästi ja kun et ole kyennyt siihen, olet luovuttanut ja sitten rettelöinyt? Lukihäiriöinen ihminen voi kuitenkin olla ihan älykäs.
Mieti, mitä sinä haluat elämältäsi? Sinä et ole se, joka on epäonnistunut.Ne ovat vanhempasi.Sinulla on epäonnistunut ja rakkaudeton kasvatus ja ehkä vanhemmillasikin on ollut.Ei rakastavat vanhemmat hylkää lapsiaan missään tilanteessa.Rakkaus ei lopu, vaikka lapsi olisi kuinka petkuttanut ja huijannut vanhempiaan, vaikka lapsi väärin on tehnytkin.
Pyydä vanhemmiltasi syvästi anteeksi, millä konstilla hyvänsä.Sitten mieti, miten voit korvata sen, minkä aiheutit, jos sinulla ei ole rahaa,tarjoudu vaikka töihin sinne.Tämä on omaksi eduksesikin.Kaipaat vanhempiasi ja välirikko nakertaa sinua.Minusta sinua ei ole hylätty nyt, vaan jo kauan sitten.Äitisi tuli selkeästi sinne psykologille mukaan estämään läsnäolollaan kaiken sen kertomisen, mikä sinun olisi pitänyt siellä kertoa, että olisit saanut apua.
Raamatussa se sanotaan: Kunnioita vanhempiasi, että MENESTYISIT elämässä.Jos se puuttuu, ei menestystä ole, vaikka vanhenpana olisi suurinpiirtein apina.
Olet nuori, voit vielä tehdä elämälläsi mitä vain.Ei elämäsi kaadu noin nuorena rikosrekisteriin.Tee parannus ja päätä,että tänään on loppuelämäsi ensimmäinen päivä.
Kirjoituksestasi näki, että vanhempasi ovat olleet rakkaudettomia sinua kohtaan ja hylkineet sinua aina.Olet ollut osaton ja välinpitämättömien vanhempien kasvatettavana, et ole saanut riittävää ohjausta, opastusta ja rakkautta elämää varten.Olet kuin laiva, joka on lähetetty merelle ilman ohjeita siitä, kuinka sitä laivaa pitäisi ohjata.
Hyvä oli kun kirjoitit tänne ja kerroit kaikkea siitä, mikä sinulla on hätänä.Jätä kaikki se taaksesi ja aloita uusi elämä.Käyttäydy joka suhteessa eri tavoin, kuin mitä aiemmin.Ja ennenkaikkea, kun ajttelet, niin ajattele vielä uudelleen pidemmälle ja sitten vielä uudestaan ja vasta sitten aina teet mitä teet, niin ehdit ajatella sitäkin, mitä mistäkin seuraa.Hyvyyttä elämääsi!
Mielestäni Pempulalla on joku psykiatrinen sairaus esim. adhd, jonka takia elämä ei luista. Tästä seuraa masennus. ADHD:hen on lääkkeitä ja niillä saa elämän järjestykseen.
Lisäksi voisi olla jonkinlaista paniikkihäiriötä, ainakin jännittämistä ja näistä pitäisi puhua psykitarin kanssa, jotta saataisiin oikea lääkitys. Myös sopivalla terapialla on apua, jotta elämänhallinta löydettäisiin.
Masennuslääkkeillä voidaan ehkäistä masennuksesta johtuvia itsemurhia, joten sellaista kannattaa mennä pyytämään vaikka terveyskeskuslääkäriltä.
erehdyt! ADHD EI OLE psykiatrinen- vaan neurologinen sairaus!!!!!
kuin olisit toisaalta hemmoteltu lapsi, kaikki on tuotu valmiiksi eteen. Toisaalta sinua on ehkä hoidettu vain fyysisesti, ei pienenä ihmisenalkuna. Keskustelivako vanhempasi kanssasi, kun olit lapsi? Ehkä heillä oli aina kiirettä? Ehkä mökkien ja talojen hankkiminen oli tärkeämpää? Olitko muualla hoidossa pikkuisena? Monet varakkaat vanhemmat toivovat, että se ajanpuute korvautuu rahalla ja tavaralla. Sinun ei tarvinnut tehdä mitään leipäsi eteen lapsena, ja sitten, kun sinun olisi pitänyt alkaa ottaa hiukan omaa vastuuta opiskelusta ja rahan käsittelemisestä, et osannut - et ollut tottunut itsenäiseen ajatteluun, olit aina ollut passiivinen. Onko noin?
Onkohan meistä ketään, joka ei olisi nuoruudessaan tehnyt typeriä asioita? Keski-ikäisen näkökulmasta sanoisin, että paras keino sinulle on lopettaa juominen, pyytää anteeksi vanhemmiltasi (vaikka heissä lienee osaltaan vikaa - tässä on nyt kysymys sinun elämästäsi, joten keskity siihen) ja elää päivä kerrallaan. Mitkä ovat vahvuutesi? Jokaisella on taitoja ja taipumuksia. Kun löydät sen oman alan, opiskelusta ja työstä tulee ilo, ei vaiva. Pikkuhiljaa ala parantaa vikojasi ja lisätä taitojasi. Tee asioita, joita jännität, älä pelkää sitä nolostumisen tunnetta. Kun teet jotain useamman kerran, se tulee tutuksi, eikä pelota enää. Kokemustesi piiri laajenee.
Eikös Einsteinkin potkaistu pois koulusta, 'tyhmänä'? Ei sinun elämäsi muutamaan erehdykseen lopu. Erehdyksetkää eivät lopu - jokainen niitä tekee elämänsä loppuun asti. Opi niistä. Vain vaikeuksien kautta kasvamme. Eikö kasvaminen ole juri elämän tarkoitus? Emme tulleet tänne vain elämään kuin hotellissa, syömään ja nukkumaan ja palveltavaksi. Tulimme oppimaan ihmiseksi.
Jos tapat itsesi, sinusta ei jää muistoa monellekaan. Mikset ensin tekisi itsestäsi ihmisen, jonka kuolemista kaivattaisiin, joka on jättänyt jotain hyvää muiden elämään? Sitten et varmaan edes haluaisi kuolla. Elämä on loppujen lopuksi aika lyhyt.
minustakin äitisi läsnäolo psykologilla vaikutti siltä, että salattavaa on, sellaista, mihin saisit vastauksen jos vaatisit. Äidiltäsi. Isältäsi. Molemmilta? He taitavat tietää surujesi syyt?
Älä syytä itseäsi. Mieti isäsi sukua, äitisi sukua? Ollaanko siellä avoimia, normaaleja? Vuorovaikutusta, rakkautta? Tasa-arvoisia parisuhteita?
Vai juodaanko siellä, tapellaanko, riidellään? Alistetaan?
Syy löytyy taustoista, perheestä, historiasta, siitä mitä et näe. Siksi, koska syytät itseäsi kaikesta, vaikka se syy on muu. Ota selvää siitä. Ehkä sitten näet valon. Sinä olet vielä nuori. Sinä jaksat vielä sen verran, että selvität, mistä on oikeastaan kyse. Niin, elämässä on varjoja, mutta on siellä paljon valoakin!
Voimia pikkuinen!
Ainoa asia jonka osaan tuossa neuvoa.
Risti kätesi ja käänny Jeesuksen puoleen. Hänellä on varmasti varattuna sinulle parempi elämä. Ei välttämättä taloudellisesti vaan sisällöltään.
Jeesus siunatkoon sinua.
...suunta tilanteestasi ja se on ylöspäin. Joo, kuulostaa kliseeltä, mutta niin se vain on. Hanki apua mielentilaasi lääkärin kautta, talousongelmiisi velkaneuvonnasta ja hanki tukihenkilö. Tunnusta ongelmasi vanhemmillesi, sano, että mietit itsemurhaa. Paljasta itsesi ja ajatuksesi kokonaan. Se on helvetin vaikeaa, mutta joskus on vain laskettava oma taakka toisten hartioille ja tunnustettava, että ei pysty selviytymään yksin. Kyllä, se on tuskallista ja nöyryyttävää, mutta samalla hirveän helpottavaa.
Aloita asioiden muuttaminen pienin askelin, yksi asia kerraallaan. Ei kukaan pysty muuttamaan elämän suuntaa päivässä, eikä kukaan sitä sinultakaan odota. Tärkeintä on se, että huomaat, miten pienikin edistys ja yhden ongelman ratkaisu keventää oloasi, ja työntää sinua eteenpäin. Ja muista, että luottotiedot ovat pieni ongelma sen rinnalla, että olet mieleltäsi terve. Tasapainoisena sinun hirveän paljon helpompi hoitaa talousongelmiasi ja selvitä maksuista. Olet tosi nuori vielä, joten loppuelämän talousasioiden kuntoon saamiseen on hyvät mahdollisuudet, kunhan vain olet kärsivällinen ja sitoudut niiden hoitamiseen.
Lopuksi. Olen itse 26 vuotias, ja elänyt ihmisen lähellä, joka selvisi samanlaisesta ongelmasta. Hän sanoi jälkeenpäin, että ajatus siitä kaikesta, mitä elämässä voit tapahtua ja tulla eteen, vei häntä eteenpäin paranemisprosessissa. Loppujen lopuksi, sinä itse voit tehdä ihan mitä haluat. Parantua, muuttaa ulkomaille, perustaa perheen, opiskella, auttaa muita. Ihan mitä vain. Kyse on vain siitä, mihin suuntaan sinä itse viet elämäsi. Ja sinulla on aivan mielettömästi vuosia aikaa tehdä ihan juuri niin kuin haluat. Sinulla on valinnan vapautesi.
Älä pistä lähimmäisiäsi kärsimään itsemurhan aiheuttamaan tuskaa. Se on kauheaa, kalvavaa kipua, joka ei tunnu lähtevän koskaan. Liikaa kysymyksiä, kaipausta ja ikävää, jota ei voi poistaa oikein mikään. Sen sijaan voit tuottaa heille iloa valitsemalla elämän,tunnustamalla avun tarpeen ja aloittamalla parantumisen. Kun he näkevät sinun todella haluavan muuttaa asioita, on heidänkin helpompi osallistua ja auttaa prosessissa.
Seisot nyt elämän tienhaarassa, ja valintasi määrää aikasi täällä. Tässä tilanteessa ei ole kuin yksi oikea valinta ja suunta, ja sinä itsekin tiedät, kumpi se on. Se on elämä, ja minä toivon voimia sinulle sen suunnan valitsemiseen.
http://www.youtube.com/watch?v=3EpG7D59rqc
tosi älytön jutttu.
Kuulostaa tosi raskaalta sun elämä! Äitisi ja isäsi toivovat todenteolla, että saisivat pitää sinut elävien kirjoissa, ilmeisesti hekin ovat jo henkisesti aivan uupuneita, mutta sisimmässään heillä on toivo paremmasta.
Sinun kannattaa ensiksikin hakea masennuslääkkeet, että pääset alkuun ja alkoholin käyttö kannattaa jättää minimiin. Onko sinulla mitään pientäkään toivetta elämältäsi, joka antaisi valoa elämään. Esim. Oletko koskaan haaveillut omasta perheestä, omista lapsista, moottoripyörästä, työpaikasta, tykkäisitkö värkätä tietokoneiden kanssa, tapailla tyttökaveria, kokeilla laskuvarjohyppyä, omistaa koiran, tai ihan mitä vain vaikka hulluakin.
Tee nyt päätös, että teet joka päivä jotain pientä ja positiivista vaikka ottaisi kuinka päähän, kyllä suomalaisilla on helvetisti sisua, sinullakin. Olet pohjimmiltasi huipputyyppi!! Elämän suunta on vain nyt hieman hukassa.
Etene ihan pienin askelin, minä tiedän, että sinä kyllä pystyt. Käy vaikka huomenna pienellä kävelylenkillä tai käy kirjastossa lukemassa hifi tai joku muu sinua kiinnostava lehti. Ja keksi joka päivälle joku vastaava pieni, edes pienenpieni homma. Ja ota joku tavoite jota kohti olet menemässä, sinä saavutat sen kyllä! Eihän sitä tarvitse heti saavuttaa vaikka 5 tai 10 vuoden päästäkin on hyvä.
On paljon muitakin ihmisiä jotka ovat koheltaneen teini-ikänsä ja elämä ei maistu, kun kaikki on pilalla. Et ole kuitenkaan tehnyt mitään peruuttamatonta, et ole esim. tappanut ketään. Jos pääset johonkin kouluun, päätä, että käyt sen loppuun vaikka huonoinkin arvosanoin, mutta käyt loppuun asti. Ota päivä kerrallaan, kyllä kurjaakin koulua voi sen verran sietää. Valitse sinua eniten kiinnostava ala, niin siellä on helpompi sinun olla.
Tsemppia sulle! Luotan täysin, että olet kymmenen vuoden päästä töissä jossain duunipaikassa ja mieli on korkealla!!!
Hei. toivottavasti et ole vielä tehnyt mitään. pakkko sanoa että itselläni on ollut samallainen ongelma vaikka parisenvuotta nuorempi sinua olenkin. en jaksa koulua käydä en vain yksinkertaisesti jaksa. joka päivä äitini valittaa kuinka en käy koulua yms. minun mielestä opettajat eivät saisi alkaa valittamaan ne eivät tiedä vaikka toki tarkoittavatkin hyvää mutta se on poissaolijoille oppilaille huonoksi omalle tunnolle ainakin minulle ja varmasti monelle muulle. olen kokenut aika kovia ja jopa itsemurha on kanssa pyörinyt mielessäni kun tuntuu ettei mikään auta eikä millään ole väliä, mutta joku minussa saa uskoa parempaan huomiseen ja siitä mitä tulevaisuus voisi tuoda mukanaan,joten toivon todella syvästi että mietit ennenkuin teet mitään varmasti sinullakin on ihmisiä jotka kuitenkin rakastavat sinua eivätkä halua noin luopua. jaksa uskoa huomiseen! ja vaikka aina puhutaan psykologista ja terapeutista huonoa,mutta ne voivat auttaa. uskon että saat elämäsi raiteilleen vaikkei siltä aina tunnu. kaikkea hyvää sinulle.