sellaista, joka olisi omasta mielestään selvinnyt hyvin puolison kuolemasta? Ja miten. Kiitos vastauksista.
onko
täällä ketään
3785
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Turvaa tilisi vahvistamalla puhelinnumerosi. Voit silloin palauttaa unohtuneen salasanan tekstiviestillä.
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 3
Vanhimmat
ja äkkiä kaikki onkin ohi. Silmän räpäyksessä, elämä rakkaan miehen kanssa, on muisto vain. Tänä kesänä keskusteltiin paljon erilaisista asioista, mistä ei ennen ollut puhettakaan. Mieheni istutti paljon kukkia, mitä ei ole ennen tapahtunut. Osti navigaattorin, jota ei koskaan itse olisi tarvinnut, minä olin meillä se eksyjä. Laittoi tavaroita järjestykseen varastoon, huolsi autot ym.ym. Aivan, kuin olisi aavistanut oman kuolemansa. Mitään ei jäänyt rästiin. Yksi kaunis kesäpäivä kaikki romahti. Hysteerinen järkytys kesti pari viikkoa, ja se tunne, että tämä ei voi olla totta. Vieläkin hautausmaalla käydessäni se tunne on päällimmäisenä mielessäni. Ei voi olla totta, että rakas makaa tuolla mullan alla arkussa. Se ei voi olla totta. Mutta totta se on. Se on kauhistava tunne, ja siihen liittyy myös se kauhistus siitä, että se on myös itsellä edessä, joskus. Silti olen omasta mielestäni selvinnyt hyvin järkyttävästä tapahtumasta. Rakkaani menetyksestä on vasta 2½kk. Töitä olen tehnyt elokuun lopusta asti. Onneksi saan tehdä töitä lasten parissa. Siinä on iloa ja säpinää. Hetkeksi omat murheet "unohtuu". Suru ei ole hävinnyt mihinkään ja asia on oikeastaan koko ajan mielessä. Teet mitä tahansa, käyt kaupassa, ajat autoa, siivoat, lenkkeilet ihan mitä vain, ajatukset kiertävät kehää asian ympärillä. Mutta romahdusta ei ole tullut, rauhoittavia en ole syönyt, itkenyt olen paljon. Välillä menee päiviä, ettei itkua tule. Sitten taas tulee monta päivää itkua, mutta se rauhoittaa.
Ja vaikka tuntuu kliseeltä, lasten takia pitää jaksaa eteenpäin. Olen ajatellut asian niin, että elämää pitää jatkaa niin, että lapset tuntevat olevansa tärkeitä. Ei voi antaa oman ja lastensa elämän jämähtää johonkin hirvittävän tapahtuman jälkimaininkeihin. Suru pitää surra, ja surutyö on minullakin vielä täysin kesken, mutta olen alusta selvinnyt omasta mielestäni suht hyvin. Aviomies oli minulle tärkeä, siitä ei ole epäilystäkään, mutta tiedän, että hän ei haluaisi elämäni loppuvan hänen kuolemaansa. Joten yritän päästä jaloilleni, ja pyörittää arkipäivän rutiineja parhaan taitoni mukaan. Tukea lapsiani, saada heiltä vuorostani tukea. Pitää ystäviin yhteyttä, myös itse. En halua odottaa, että minuun otetaan yhteyttä aina, haluan osoittaa, että haluan itsekin olla heihin yhteydessä. Ystäviä ei ole koskaan liikaa. Pidä yhteyttä ystäviin, sukulaisiin, jotka saavat sinut hyvälle tuulelle ja jotka ymmärtävät sinua. Vältä ihmisiä, jotka saavat sinut ahdistumaan, niitäkin on ja paljon. Yritä saada elämääsi tarkoitus, vaikka se onkin vaikeaa. Tällä palstalla joku sanoi minulle hyvin, että älä psyykkaa itsellesi romahdusta, joten yritän olla tekemättä niin. Vointeja sinulle ja jaksamista, luota omaan kykyysi selvitä vaikeista ajoista, vielä se aurinko meillekin paistaa, joskus.
Yhtä lausetta olen miettinyt useasti . Kirjoitit siitä itsekkin.
Tiedät ettei miehesi haluaisi sinun elämäsi loppuvan hänen kuolemaansa.
Niinhän se on. Olen omassa surutyössäni usein ajatellut asiaa niin, että mitä minä itse olisin toivonut läheisilleni mikäli minä olisin kuollut. Juuri sitä että perheeni olisi päässyt mahdollisimman nopeasti jaloilleen.
Olisin halunnut heidän olevan onnellisia. En voisi kuvitellakkaan enkä oikein kestä ajatusta että heidänb elämä olisi romahtanut minun kuoleman takia .
Nyt kun asiat ei ole niin, vaan olen itse surevassa asemassa, onkin vain niin vaikeaa toteuttaa sen minkä uskon poikani toivovan niin kuin minäkin olisin itse toivonut jos olisin kuollut.
Suru on aika monimutkainen juttu loppujen lopuksi. On ollut aika vaikeaa hyväksyä asioita jotka tavallaan tietää , mutta niin vaikeaaa toteuttaa. Kai sekin vaan kuuluu suruun.
tuo lause jäi mieleeni. Suru on todella monimutkainen juttu. Ne, jotka eivät ole sitä läheltä henkilökohtaisesti kokeneet, luulevat surun olevan yhtä itkua ja parkua. Mutta se ei ole niin. Monesti ajattelee itse, että onko minussa jotakin vikaa, kun en koko ajan itke. Aivan alussa varsinkin, turtumus oli päällimmäisenä, itkua ei tullut. Silti, vaikka pystyy toimimaan normaalisti, hoitaa arkiaskareet, kyllä se suru siellä takavasemmalla kaihertaa. Olisi niin paljon sanottavaa sille omalle rakkaalle.
Se juuri on minulle se juttu, että en missään tapauksessa haluaisi läheisteni sortuvan surunsa alle, jos minä olisin kuollut. Haluaisin heidän jatkavan elämäänsä täysillä, koska ei tiedä kuinka pitkä se loppuaika kenelläkin on. Äitini on surrut isääni 25 v, ja pian on elämä eletty. Ikää on jo pian 80v. Läheltä sellaista "elämää" seuranneena, kenellekään en toivo sellaista. Elämä on lyhyt, eletään se loppuaika täysillä.
Omaa tilannettani ajatellessani, ehkä oloani helpottaa se, että tämä alkukesä oli mielestäni meidän suhteessamme ihanaa aikaa. Oltiin kahden mökillä, juteltiin ja naurettiin. Muisteltiin seurustelun alkuaikoja, mihin toisessa ihastui ja mihin vihastui. (Hän tuoksui minusta ihanalle ja hänellä oli loistava huumorintaju, minä olin iloinen ja valoisa persoona hänen mielestään.) Luonteeni vahvuuden tällä hetkellä, tiedostan täysin olevan hänen ansiotaan. Ilman hänen kanssaan vietettyä aikaa, olisin surkea, heikko ihmispolo. Hän on minun tukipuuni, vieläkin, vaikkei häntä enää ole. Mitään ei jäänyt hampaankoloon, ei syyllisyyttä tekemisistä, sanomisista tekemättä jättämisistä. Ja, kun joku omatekemä "huonompi" juttu tuleekin mieleen, aina pitää kuitenkin muistaa, että kaikki me osataan olla ärsyttäviä. Kyllä se toinenkin on osannut välillä olla "ilkeä" ja "inhottava". Pyhimystä ei olekaan ja jalustalle nostaminen, pidentää surutyötä ja vääristää ihmisen muiston. Iloiset ja hyvät muistot kuitenkin ovat päällimmäisenä mielessä, ja niin sen pitää ollakin.
Eilen, kun kävin hautausmaalla, pystyin ensimmäisen kerran olemaan siellä, ilman hirvittävää itkunpuuskaa. Hautausmaalla kulkeminen on muutenkin minulle nykyään, kuin terapiaa. Hautakivistä, kun voi lukea monta tarinaa, ja silloin huomaa, että tragedioita, oman lisäksi on paljon, paljon... Ja vielä katkerampia, todella jaksamista kaikille läheisensä menettäneille. Toivottavasti teillä on hyvä tukiverkosto, sillä ilman sitä ei jaksa. Voimahalauksia kaikille!