Itselläni on suuren surun ja ikävän keskellä noussut voimakkaasti esiin viha. Tiedän että sekin kuuluu suruun. En ole lainkaan vihainen rakkaalle äidilleni, joka jouti täältä yllättäen, aivan kesken kaiken lähtemään. Tiedän, että hän ei olisi halunnut minua jättää. Mutta olen vihainen Jumalalle, että hän antoi tämän tapahtua, miksi hän otti rakkaimman pois. Miksi hän salli elämästäni tulla jo näin nuorena tällaisen helvetin. En ymmärrä. Toisaalta ajattelen myös, ettei näistä ajatuksista mitään hyötyä ole. Jumala on jo ottanut äidin minulta. Toisaalta minua pelottaa olla vihainen Hänelle. Kuitenkin sydämessäni uskon ja toivon ja ainoa asia mikä lohduttaa on se, että kaikki mitä tapahtuu on hänen suurta suunnitelmaansa. Muuten en edes kestäisi. Se ei kuitenkaan poista sitä tuskaa ja ikävää, minkä keskellä joutuu elämään.
Toiseksi minua suututtaa ihmiset, joka eivät yhtään ymmärrä, miten paljon se sattuu, kun rakkaan menettää ja miten pitkään se kestää ja miten paljon voimia ottaa. Kun itse olen nyt unohdellut joitain asioita, kukaan ei yhdistä, että suuri suruni on kuormittanut niin mielen, ettei sinne mahdu enempää. Tai jos olen väsynyt (niin kuin olen koko ajan) joku tokaisee, että ei kai se työ nyt niin raskasta ole. Eikä ymmärrä lainkaan mistä se väsymys tulee. Monet ovat onnekkaita, kun eivät ole joutuneet valtavaa surua kokemaan, ja sen ikävä kyllä monesta huomaa. Toki on paljon niitäkin, jotka osaavat tukena olla.
Pahinta on ehkä se, että muut jatkavat elämäänsä. Osa autuaan onnellisina, osa nupisten pikkuasioista vaikka kaikki olisi hyvin jne. Mutta me, joiden elämässä on tapahtunut suurin mahdollinen leikkaus-rakkain on poissa-, se ei ole enään koskaan mahdollista samanlaisena, ei sinne päinkään. Ikuinen ikävä on muuttanut sydämeen ja se sattuu. Niin tietenkin pitääkin olla, mutta silti jää yksi kysymys. Miksi näin piti tapahtua?
Kiitos kun sain teille avautua! Se helpotti tätä suurinta vihanpuuskaa! Voimia teille!
Toiseksi minua suututtaa ihmiset, joka eivät yhtään ymmärrä, miten paljon se sattuu, kun rakkaan menettää ja miten pitkään se kestää ja miten paljon voimia ottaa. Kun itse olen nyt unohdellut joitain asioita, kukaan ei yhdistä, että suuri suruni on kuormittanut niin mielen, ettei sinne mahdu enempää. Tai jos olen väsynyt (niin kuin olen koko ajan) joku tokaisee, että ei kai se työ nyt niin raskasta ole. Eikä ymmärrä lainkaan mistä se väsymys tulee. Monet ovat onnekkaita, kun eivät ole joutuneet valtavaa surua kokemaan, ja sen ikävä kyllä monesta huomaa. Toki on paljon niitäkin, jotka osaavat tukena olla.
Pahinta on ehkä se, että muut jatkavat elämäänsä. Osa autuaan onnellisina, osa nupisten pikkuasioista vaikka kaikki olisi hyvin jne. Mutta me, joiden elämässä on tapahtunut suurin mahdollinen leikkaus-rakkain on poissa-, se ei ole enään koskaan mahdollista samanlaisena, ei sinne päinkään. Ikuinen ikävä on muuttanut sydämeen ja se sattuu. Niin tietenkin pitääkin olla, mutta silti jää yksi kysymys. Miksi näin piti tapahtua?
Kiitos kun sain teille avautua! Se helpotti tätä suurinta vihanpuuskaa! Voimia teille!
Vastaukset 15
Vanhimmat
Nyt varmaan tuntuu siltä. Maailma näyttää välillä erilaiselta,mutta aika parantaa haavat, vaikka sitä ei edes tietyssä mielentilassa edes halua. Tuntuu, kuin pettäisi jotkin. Näin ei ole. Kun aurinko alkaa taas paistaa et ole pettänyt ketään, vaan jatkat omaa elmääsi kuten pitääkin.
Itse oli 10 vuotta, kun isäni kuoli.
Vieläkin muistan, kun hoin itselleni. Minulla ei ole enää lapsuutta, se on mennyt pilalle.
Totta on , tärkeä osa olikin mennyt, mutta muuta tuli lopulta tilalle.
Vuosikymmen sitten serkkuni lähti omankäden kautta. Sekin iski kovaa. Maailmaa ei enää ollut entisensä. Mutta sekin aika on nyt takana.
Oikeastaan olin vihainen serkulleni, joka otti jotakin, mikä ei vielä hänelle kuulunut. Vihaisin häntä.
Nyt tunteet eivät ole enää samoja, kuin silloin.
Pilviverhon takaa paistaa aina aurinko.
Miten Jumala liittyy tähän kokemukseesi? Me kaikki kuolemme jokin päivä. En mitenkään ymmärrä miten viha liittyy kuolemaan, muuta kuin itsekkäistä syistä.
ettet ole kasvanut elämässä niinkuin Hänen tarkoituksensa on. Vuorosi kasvaa tulee kyllä.
Silloin ymmärrät.
Jospa Jumala rankaisi kun et ole rukoillut tarpeeksi? nythän sait tuntea jumalan vihan ja aloit taas rukoilemaan.
Tutkimattomat ovat herran tiet.
En muista kohtaa, mutta tuli mieleen lause Raamatusta, "...kuin isä rankaisee ja ojentaa lastaan, niin Minäkin teen teille, ja kuinka isä ohjaa lastaan oikeaan, niin Minäkin teen teille, ja tämän kaiken Minä teen teille Rakkaudesta, niinkuin isännekin tekee.." Jumala on Rakkaus, vaikka aina ei ehkä siltä tunnu. En tiedä rankaiseeko Hän ketään, mielestäni parempi ilmaisu on "ohjaa jälleen oikealle tielle".
Vaikka tuskan ja surun kautta. Täytyy vain jaksaa uskoa ja mennä entistä vahvempana uskossaan Häneen eteenpäin täällä elämässä.
Kuolema on sitten se pelastus, jolla Hän ottaa meidät luokseen, sitten kun Hänen mielestään aikamme on.
ei ole lyödä lyötyä. Surussa ja murheessa on ihan tarpeeksi kestämistä ilman itsesyytöksiäkin.
Me olemme täysin syyttömiä kenenkään kuolemaan, koska kuolema on yksin Jumalan kädessä, teimmepä tai elimmepä miten tahansa.
Suuri suru on sellainen, että se pistää tunne-elämän aivan sekaisin. Vihan tunne on luonnollista ja se taitaa olla jossain vaiheessa kaikilla jotka kokee suuren menetyksen.
Ei Jumala sinua silti ole hyljännyt vaikka elämäsi tuntuu nyt raskaalta.
Tuo asia miksi joku kuolee mielestämme aina liian aikaisin on ikuinen arvoitus.
Olen ollut elämäni aikana paljon tekemisissä kuoleman ja surun kanssa. Omaisteni ja vieraiden.
Silti en ymmärrä asioita, mutta luotan että Jumala tietää mitä tekee ja vahvistaa minua kestämään surun ja tuskan.
Voimia ja Jumalan Pojan Jessuksen Kristuksen Siunausta sinulle.
Minulta vietiin isä ja tunnen täsmälleen samoin kuin sinä, paitsi että olen vihainen Jeesukselle.Hän tuli hakemaan isäni ja kun hänet näin, ilahduin suuresti, koska luulin, että hän tuli parantamaan isäni ja isäni ei kuolisi.Erehdyin pahiten elämässäni, Hän hakikin isäni sinne.Vaikka olen kiitollinen ikuisesta elämästä, en vieläkään ole päässyt siitä vihaisuudesta, koska nyt lapsillani ei ole enää ketään sukulaista joka välittäisi niin kuin isäni, joka oli lämmin ja rakastava ihminen, muut isovanhemmat kun eivät välitä lainkaan.Paras otettiin sinne ja minusta liian varhain.Olen nyt yrittänyt tyytyä Jeesuksen tahtoon, mutta hyvin vaikeaa se on ollut.
kun sinulla oli rakastava äiti. Minun äitini on aina ollut itsekäs ja ilkeä ihminen. Hän on jo yli kahdeksankymmenen, ja kuollee pian, mutta minua ei sureta nyt eikä sittenkään. Isä oli rakas, mutta hänenkin kuolemansa tuntui luonnolliselta.
Vaikea varmaan, jos äiti on rakas ja kuolee nuorena. Mutta sinulla on muistosi. Siinä mielessä äitisi rakkaus ei koskaan kuole. Minun äitini ei ole koskaan rakastanut ketään. Lue itsesi onnekkaaksi. Sait hyvän alun elämällesi.
Jumalaa kohtaan ovat täysin oikeutettuja ja luota siihen ihan vapaasti, että Hän kyllä ymmärtää vihan puuskasi. Kaikki on todellakin Hänen suurta suunnitelmaansa. Olet täysin oikealla tiellä ja ajattelet asioista tosi fiksusti. Voimia ja rakkautta elämääsi. Hän joka tämän tuskan sinulle antoi, Hän myös auttaa. Olen kokenut sen.
Kiitos kaikille kirjoituksista! Itse halusin vaan lähinnä avautua mielessä olleista asioista, mikä usein helpottaa. Moni kirjoituksista oli kuitenkin ihanan rohkaiseviakin! Jostakin pystyi aistimaan, että sillä haluttiin tahallaan vain satuttaa. No, se nyt ei tässä tilanteessa hetkauta suuntaan eikä toiseen. Mutta aina välillä kun näitä palstoja lukee, tulee miettineeksi miksi jotkut haluavat vielä "vääntää puukkoa haavassa"...
Ja jollekin joka ihmetteli miten viha liittyy suruun, niin selvitäppäs vähän asioita ennen kuin rupeat haukkumaan vain itsekkääksi. Viha on nimittäin yksi surun muoto ja tulee hyvin usein jossain muodossa jossain vaiheessa esiin. Mutta totta kyllä, osittain olen itsekkäistä syistä vihainen.En olisi halunnut äidistä luopua.Ei rakkaastaan voi tuskatta luopua.
Ja mitenkö Jumala liittyy kuolemaan? Tai Jeesus? No mielestäni hyvin oleellisella tavalla. Minä uskon. Ja Jumala kyllä kestää meidän vihanpurkauksetkin. Minä uskon Hänen suureen suunnitelmaansa, mutta sitä ei ole aina helppoa hyväksyä! Mutta tiedän myös sen, että Jumala on rakkaus.
En ymmärrä ihmisiä jotka tänne kirjoittaessaan pyrkivät vain satuttamaan. Tästä aiheesta ei ollut tarkoitukseni tämän enempää kertoa vaan enemmän aiheesta -suru.
Menetin työikäisen isäni joitakin kuukausia sitten. Hänellä olisi ollut vielä monta kokemusta koettavana: nähdä lapsenlasten kasvavan, saattaa minut alttarille, kokea eläkepäivät äidin kanssa ja niin paljon muuta. Mikse hän saanut tätä kokea? Miksi hänet vietiin täältä pois? Kyllä sitä on monta kertaa syyttänyt lääkäreitä, lääkkeitä ja hoitajia siitä ettei isän sisällä jyllännyttä syöpää saatu hoidoilla kuriin. Olen ollut jopa vihainen äidille, kun hän ei huomannut isässä tapahtuneita muutoksia ajoissa ja patistanut häntä lääkäriin. Ei taudille mitään voinut. Menettäminen sattuu niin paljon ja tuntuu että jotakin tästä on syytettävä ja vihattava. isä ei koskaan ole tehnyt pahaa kenellekään miksi hänen piti kokea tämä. Nyt ajankuluessa on sisäistänyt ettei asialle voitu mitään ja viha on turhaa. Silloin syvemmässä surussa sitä vain piti jostain saada syyllinen.
Kuolema on osa elämää!
Pitää oppia ymmärtämään, että elämä on rajallinen ja sitä kuollaan yhtälailla kuin synnytäänkin.
Suru on myöskin osa elämää ja surra saa kun siltä tuntuu. Myös sen kanssa pitää oppia elämään! Ja ymmärtää, jotta ikinä läheisen kuolemasta ei ylitse pääse, sen tosiasian kanssa oppii vain juurikin elämään.
Eikä saa jäädä kiinni/jämähtää tiettyihin vaiheisiin, täytyy osata ajatella miten elämässä ainoa varma tekijä on muutos ihan joka saralla!
Itse olen kokenut nyt kahden läheisen kuoleman, ensin kuoli isäni ollessani murrosiän loppumainingeissa.. Kuukausi takaperin kuoli vaarini, joka oli periaatteessa kuin isä minulle.
Rankkaa on ja tulee vielä varmasti olemaankin vaan pakko se on eteenpäin mennä. Läheisen kuolema laittaa kummasti myös oman elämän asiat uuteen tärkeysjärjestykseen!
Voimia sinulle!
ajattelet... Menetin itse läheiseni 4kk sitten.
Suosittelen lämpimästi lukemaan Sylvia Brownen kaksi kirjaa. Googlaamalla löydät sivun mistä voit tilata.
Toisen kirja nimi on "Kahdessa maailmassa"
ja toisen kirjan nimi on "Elämää toisella puolella".
Hei Peppi,sinä saat tuntea vihaa koska se todella kuuluu suruun,älä anna kenenkään sitä kieltää sinulta,surutyöhön kuuluu niin paljon asioita joita et ole ennen tuntenut ja kokenut.
Minä olen joutunut lapsestani luopumaan ja vielä toisen henkilön aiheuttamana,minä vihaan sitä joka ajoi lapseni kuoliaaksi minä vihaan niin paljon ja se ei koskaan katoa,koska hän oli minun lapseni.
Olen antanut itselleni oikeuden vihata ja surra niin paljon ja niin kauan kuin haluan ,vaikka se veisi oman henkeni,minulla ei ole enää lasta,ei lasta jota olisin voinut seurata hänen varttuessaan aikuiseksi ja katsoa hänen kasvavan ja seurata kuinka onnellinen ja iloinen hän olisi ollut ja katsoa kuinka hän olisi toteuttanut unelmansa ja haaveensa.
Olen myös joutunut kokemaan sen mitä on kun ihmiset eivät muista enää vuoden kuluttua,olen menettänyt lapseni.Senkin olen kokenut että sukulaiset kääntävät selkänsä ja puhuvat suorastaan paskaa asioista,mutta olen myös ajatellut asian niin että se on kait heidän murheensa jos heillä on niin helvetin paha olla.
Kyllä tämä tekee suorastaan itsekkääksi ja opettaa vaatimaan myös itselleen kuuluvat asiat,ei vain kuuntelemaan hiljaa.
Toivon sinulle jaksamista surutyösi kanssa,se on pitkä tie ja kuoppainen.Älä välitä muista ihmisistä tee oma elämäsi niin kuin koet sen parhaaksi,mutta katso tarkkaan kenelle uskoudut ja kuka on se todellinen ystävä sillä se tulee esille surutyön aikana.
Hyvä laulu on se missä lauletaan mistä tunnet sä ystävän.