Mahtaakohan täällä olla muita ketkä ovat menettäneet ystäviään? Itsellä on tosi paljon kavereita ja tuttuja, mutta todellisia ystäviä vähän. 5 vuotta sitten hautasin lähimmän ystävän ja nyt hautaan toisen. Molemmat kuolleet tapaturmaisesti. Aikaisempi tapaus oli melkoinen täräys jo enkä tiedä miten jaksan taas. Ihan viikottain juttelen vielläkin ystävästäni ihan kuin se ei olisikaan kuollut. Tuskin olisin läheskään näin ahdistunut jos kyse olisi perheenjäsenistä. Nämä ovat olleet minun elämässä yli 20 vuotta, eli nuoruudesta asti tunnettu (ite 31) Kaikki surut ja ilot jaettu. Tunnen valtavaa vihaa jumalaa kohtaa jos sellainen olisi olemassa. Kuinka sadistinen saa olla, että vie toisen kaikki ystävät. Tässä on elämässä sattunut ihan tarpeeksi niitä huonoja asiota saati viellä nämä. Pirun epäreilu tää elämä.
Ystäviä menettäneitä
teetee.
255314
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 25
Vanhimmat
Tiedän että tuntuu rakaalta ja vaikealta käsittää. Joskus aivan uskomattomalta, että eihän hän voi olla poissa.
Odottaa vain että kohta puhelin soi ja kaveri kyselee että mitä sulle kuuluu.
Ei kuitenkaan ole kyse Jumalan sadistisuudesta eikä epäreiluudesta.
Näillä ystävilläkin on oma elämänkaari jonka loäpi Jumala on heitä johtanut tai ainakin halunnut johtaa.
Ystävistäsi en osaa sanoa mitään kun en tunne heitä. He ovat näköjään olleet hyvin läheisiä sinulle.
On todella surullista että olet menettänyt heidät.
Toivon sinulle voimia kestämään kaiken tämän.
Hautajaiset tuli vietettyä ja nyt sen menetyksen tajusi kun arkun näki. Elämä on pirun epäreilua, hyvät lähtee liian aikaisin. Onneksi on paljon hyviä muistoja, se varmaan se tärkein on.
Et voi sanoa että jos olisit menettänyt perheenjäsenen että se olisi helpompaa kuin että jos menettää ystävän. Et todellakaan.
Voimia kuitenkin sinulle.
ja sinulla on täysi oikeus tuntea vihaa Jumalaakin kohtaan. Hän on olemassa. Saat huutaa vihasi ja tuskasi Hänelle ihan huoletta. Hän kyllä ymmärtää ja auttaa sinua selviämään. Elämä on tarkoitettu meille ihmisille kasvun ajaksi kaikkine hirveine tapahtumineenkin. Jos vain jaksat uskoa ja luottaa kaikesta huolimatta Häneen, niin sekin on iso apu sinulle. Hän ei halua olla sinulle juuri paha, vaan nämä hirveät ja ikävät asiat on tarkoitettu meille muille ihmisille opiksi ja kasvamiseksi, kohti taivasta. Taivas on taivaassa, ei maan päällä. Kaikille ihmisille on omat "kasvupaikkansa", iloineen ja suruineen. En yritä tuputtaa sinulle uskoa, vaan tuoda esiin yhden selityksen elämän tapahtumille oman elämän kokemusteni perusteella. Olen mm. menettänyt poikani itsemurhan kautta ja kokenut paljon muutakin tuskaa elämässäni. Voimia sinulle.
"Hän kyllä ymmärtää ja auttaa sinua selviämään"
Hän voi kyllä ymmärtää,mutta se ei auta niitä miljoonia,jotka eivät "Hänen ymmärryksestään" ja "avustaan(?)" huolimatta selviä!
Minun ystäviä on minulta kuollut kaksi,ensinmäinen oli minun poikakaveri joka teki itsemurhan kun olin 15 vuotias.Kaksi vuotta myöhemmin yksi minun tyttöystävistä kuoli porijazzfestivaaleissa häkämyrkytykseen..Minun kummisetä ja leikkiisä kuoli kesällä 1996, äidin miesystävä kuoli 1997 samoin minun kummisetä..
Minulla kuoli lapsi mahaan 2003.Minun miehen mummi kuoli 2004 samoin hänen isänsä..Tänä vuonna on meiltä kuollut minun siskon lapsi ja hänen miehen siskon poika 7v...Elämä on ollut hankalaa ja ihanaa,olen nyt 4 lapsen äiti ja hyvin onnellinen semmoinen ja toivon todellakin että se näin pysyy pitemmän aikaa!
Minun ystäväni kuoli 5.6.2007. Hän oli 19v, olisi tänä vuonna täyttänyt 20v. Hänen kuolemastaan on siis nyt reilut 4kk aikaa, surutyöni on vielä pahasti kesken. Hän kuoli syöpään. Loppu tuli aika äkkiä. Tai kukaan (ei hän itsekään) kerennyt "valmistautua" kuolemaan kuin muutaman viikon. Yhtäkkiä hänen tilansa vaan meni niin pahaksi, ettei elinaikaa paljon annettu, eikä hän kerennyt "käyttää" kuin puolet annetusta ajasta. Pahinta on se, kun hän itse tiesi kuolevansa. Ei sitä osaa kukaan selittää miltä se tuntuu, kuin kuoleva itse.
Mennyt kesä on ollut aika kamala. Kaikki meni ikäänkuin sumussa enkä muista paljon mitään. Minä taas olen saanut lohtua Jumalasta. En ennen miettinyt noita asioita juurikaan, vasta nyt Heidin kuoltua. Mutta on se silti vaikeaa hyväksyä, että kuolema on elinkaaren pää.
Mnun rakkaan tyttäreni kuolemasta tulee joulukuussa 4 vuotta.Hänen elämänsä päättyi oman käden kautta. Koskaan ei elämässäni ole mennyt aika näin nopeasti, aivan kuin sumussa.Olen tänäänkin itkenyt ikävääni ja en voi edelleenkään ymmärtää ja voi hyväksyä etten enää koskaan näe häntä enää. IKÄVÄ on niin suunnaton..Rakkaus ja ikävä ei koskaan häviä
Itse menetin rakkaan ystävän toissapäivänä. Joutui kolariin alkuviikosta ja kuoli sairaalassa muutama päivä sen jälkeen. Jotenkin se tuntuu mahdottomalta, että ei kyseinen henkilö voi olla kuollut, kokonaan poissä, mutta näin se vain on.
Minulla on hyvin vähän ystäviä ja nyt sain kuulla lauantai-aamuna järkyttävän uutisen. Ystäväni oli löydetty sängystä kuolleena. Hän oli alkoholisti ja koetin auttaa häntä koko ajan. Meillä oli välissä 500 km, joten usein en päässyt käymään. Puhelimitse oltiin yhteydessä monta kertaa viikossa. Koetin saada häntä hoitoon, mutta mikään ei auttanut.
Nyt hänen siskonsa syyttää meitä ja muita ystäviä että jätettiin ystävä pulaan. Asia ei ole näin! Hautajaisiin haluaisin mennä jättämään viimeiset jäähyväiset, mutta sukulaiset estävät senkin. Miten voin jättää viimeiset jäähyväiset näin kaukaa? Olen itkenyt 2 päivää hänen menetystään ja miettinyt, olisinko voinut tehdä jotain.
Ystäväni kuoli 17 vuotiaana äkillisesti sydänkohtaukseen. Kuolema oli täysin odottamaton. Hän olisi pari kuukautta sitten täyttänyt 18... elämä tuntuu niin epäreilulta, miksi nuoren, elämäniloisen ihmisen täytyy lähteä? Hän oli minulle oikea ystävä, yksi niistä harvoista. Ikävä on niin suuri, vuosipäivä lähestyy. Miten tästä koskaan selviää? =(
Voimia sinulle suruntielle ja siunausta elämääsi. Suru vie aikansa...
Yksi hyppäsi katolta, toinen oli viikon kuolleena kerrostalon varastossa, kolmas paloi autonsa mukana, neljäs ampui itsensä, samoin avomieheni neljä muuta on mennyt huumeiden mukana.
Siksi en tahdo tutustua enää kehenkään, en halua menettää enää. Turrutan itseäni että voin kivutta unohtaa.
isäni teki myös itsemurhan. Poikani syntyi kuolleena.
2,5 vuotta sitten kuoli rakas ystäväni 12v.
Jos vain olisi joku kohtalo toveri jonka kanssa puhua...
Olen menettänyt ystäväni. Kuulin ystäväni kuolemasta kesällä, hän oli kuollut jo aiemmin. Elämä vei tiemme erilleen ja kuulin asiasta sisareni kautta, hän oli nähnyt naisen äidin torilla.
En kykene ottamaan yhteyttä, en tiedä osoitettakaan. Etsin murusia netistä, jos sattuisi jotain kohdalle. Etsin toista ystävääni,olimme kolmestaan nuorena yhdessä, enkä löydä häntäkään, en tiedä onko edes Suomessa :-(... itse en ole. Minun tarvitsee saada jutella ihmisen kanssa, joka tietää mistä puhun, meillä on yhteiset kokemukset ja yhteinen menneisyys.
En ole haudallekaan päässyt, missä sekin edes on..
oon menettän jo 4 frendii...se onmulle vieläki tosi paha paikka en vieläkää voi uskoo sitä et ne ei oo enää mun luona ): kauhee ikävä niit ihmisii
Ne, ketkä eivät ole menettäneet läheistä ihmistä, he eivät voi ymmärtää millään sitä menetystä ja kipua mitä se tuottaa. Olen huomannut sen. Paras ystäväni kuoli vuosi sitten ja se ikävä on ihan älytön. Halaus edes häneltä auttaisi paljon jo. Olen laittanut merkille, että jos sanon ystävästäni edes jonkin hauskan jutun, muut menee ihan vaitonaisiksi. EN varmasti minäkään siinä tilanteessa osaisi lohduttaa, koska ei osaa sanoa sanoja. Mutta ärsyttävintä on se, että jos yrittää muistella muiden kuullen kaveriaan, he eivät uskalla ryhtyä keskusteluuun mukaan! Tässä tilanteessa olisi tärkeä lohduttaa edes jotenkin. Yksikseen olen paljon miettinyt näitä asioita nyt ja en kenenkään muun ystäväni seurassa ollut niin oma itseni kuin Hänen... Hän oli oikea ystävä, ollutjo monta vuotta. Tunnen vihaa, kateutta ja surua. Niillä, kenellä on hyvä ystävä vierellä. Itselläni ei tällä hetkellä ehkä oikeastaan edes ole yhtään kunnnon tosiystävää. Kavereita vaan on paljon. Minulla on niiiiiin kova ikävä luotto hetkiä, kun pystyi puhumaan hänelle ihan kaikesta ja tiesi,e ttei tämä kerro eteenpäin. Keneenkään muuhun en edes luota niin paljon, mikä on totta tosdiaan perseestä :D Minulla on myös opllut perheeni kanssa välit poikki ja tulehtuneet parikin vuotta. Tämän kaverini kuoleman jälkeen heti seuraavanba päiuvänä iskäni yritti pakottaa minut menemään kouluun. He ovat myös muuten sanoillaan satuttaneet niin paljon, että en enää edes pysty kunnolla katsomaan silmiin tai puhunmaan ihan normaaleistakin asioista. Tämä kaverini aina kuunteli, kun kerroin mitä kaikkea vanhemmat olivat tehneet. Silti minulla on luja ulkokuori, olen muille oikein ystävällinen, iloinen ja avoin. Sisimmissäni olen kuitenkiin ihan rikki. Kaverinni kuolema tuli niin yllättäen, että huhhuh.. Oon niin saatanan raivoissani kun ajattelen mitä hänen perheensäkin on joutunut kokemaan. Tuo oli paskin menetys heille. Heillä oli niin onnellinen perhe idylli. Ja hänen perheestään tuli läheisiä myös minulle. On todella vaikeaa nähdä heidän surunsa, koska haluaisin niin auttaa... Tuntuu niin epäreilulta katsella vieressä kun ystävykset vaihtavat juorujaan ja kuulumisiaan, koska itse kaipaan sitä aikaa häne kanssaan. Saatettiin makoilla sängyn päällä ja jutella kaikesta helposti vaikka neljäkin tuntia:) MM juteltiin myös kuolemasta. Mietittiin silloin että mitähän sitten tapahtuu. Sanoin että joo, se tapahtuu sitten kun ollaaan 95 vuotiaita ja ollaan eletty se "normaali" elämä. Eipähän käynytkään näin. Hän oli 19 kuollessaan. On niiin kammottavan kokoinen aukko sydämessä. Siihen ei auta puhuminen eikä teot, siellä se vaan säilyy......
"Sua näen enää vain kuvissain miljoonissa ja unissain lukuisissa."
Kaikki me kuolemme joskus. Kaikki me olemme jonkun lapsia. Kaikki me olemme jonkun ystäviä. Näin se vain on. Hyväksymme sitä tai emme. Itsekin toivun parhaillaan ystävän menetyksestä...ei se muu auta kuin jatkaa elämää...ja uskoa että niin hänkin olisi halunnut...
Voimia kaikille surustaan toipuville! Itse olen jo keski-ikäinen ja elämänkokemusta on enemmän, mutta teille nuorille toivon jaksamista ja muistakaa aina että kerrotte asioistanne, hyvistä ja huonoista, perheellenne ja ystävillenne!! Yksin ei ole hyvä murehtia asioita. Apua ja ymmärrystä löytyy aina
Kamalaa ja miten surullista ja haikeaa lukea näitä teidän tarinoita. Miten kamalaa ja epäreilua voi oikeasti elämä olla.. En ole itse menettänyt ystävää tai läheistä, mutta mua pelottaa, että joskus näin käy. Tiedän, että jos parhain ystäväni kuolisi, en pääsisi siitä ikinä yli. En voi edes kuvitella elämää sen jälkeen. Varmaan makoilisin pitkin viikkoja huoneessani ja unohtaisin elämän, eikä kukaan kaipaisi mua. Kaikki voimani teille ystävän menettäneille...
Viime huhtikuussa ystäväni (19v) kuoli väkivaltaisesti
poikaystävänsä käden kautta.
Suru ja ikävä edelleen läsnä arjessa.
Nuku rauhassa kaunis enkelini
NIN ON
Suru yllättää aina. Kuin kylmä viima, joka menee luihin ja ytimiin. Sain hetki sitten kuulla ystäväni lähdöstä. Olen vielä shokissa, enkä osaa jäsentää asioita. Surua surun päälle.
Hengitän kuitenkin vielä, eli olen siis elossa. Oma työmaani on vielä työnalla. Niinkuin viisas sairaanhoitaja totesi kuoleman jälkeen tuodessaan voileipää minulle:"Syö, elämä on syömistä."
Hän ei ole enää täällä. Puhelin ei soi. Ei voi soittaa ja kysyä vointia. Jutella mukavia. Autoa ei ole parkkipaikalla. Hän on lähtenyt pitemmälle matkalle, eikä tule enää takaisin koskaan.
Lähti niin nopeasti, ettemme ehtineet hyvästellä. Ikävä jäi. Vaikka kuka tietää, että ehkä vielä tapaamme siellä jossain kaukaisilla rannoilla...
Toivoittavasti jaksat, ja kaikkea hyvää sinulle. Jumala on todellakin olemassa, ja saat olla vihainen. Mutta muista että kaikelle on jokin tarkoitus. Muista myös että kaikki kääntyy niiden parhaaksi jotka jumalaa rakastavat. Jos uskot jumalaan ja ystäväsi uskovat, niin taivaassa tavataan. Luota tähän ja kaikki menee hyvin.