Kävin lueskelemassa lakipalstan kirjoituksia. Siellä joku kyseli totuuden puhumisen ja valan vannomisen käytännöistä oikeusistuimissa. Tulipa siitä miete omaankin päähän.
Ateistit ovat oikeuslaitoksen piirissä ihan eriarvoisessa asemassa uskovaisiin - nimenomaan kristinuskovaisiin - nähden. Minäkin olen kerran joutunut vakuuttamaan kunniani ja omantuntoni kautta, että puhuisin käsittelyssä totta. Minun omatuntoni on sitä kolkuttavaista sorttia, joten tottahan minä puhuin parhaani mukaan.
Mitä tekee kristitty? Vannoo ainakin kuvaannollisesti käsi Raamatulla puhuvansa totta. Jotkut ottavat epäilemättä moisen vakuutuksen vakavasti, mutta kuinka onkaan totuuden puhumisen laita anteeksiannon ja vastuunkannon muille sälyttämisen valossa?
Suurin osa evluteista on tapauskovaisia, joille kirkon anti on lähinnä kivoja perinteitä ja rituaaleja. Harva uskoo oikeasti mihinkään mielikuvitusukkeliin, jumalolentoon ja varsinkaan siihen, että joutuisi ikinä vastuuseen tekosistaan tai että paha saisi palkkansa missään vaiheessa; ikivanha "uskon promillen verran varmuuden vuoksi" on yhä voimissaan. Suuri osa evluteista elää rellestää ihan valtakunnan lakien rajoissa ja harrastaa normituhmuuksia (juopottelu, valehtelu, kiusaaminen, näpistely, vieraissa käynti yms.) suomatta ajatustakaan viimeiselle tuomiolle. Vähän uskovaisemmat sitten uskovat kuolonjälkeisiin tuomioihin ja kaikentietäviin otuksiin, mutta siinä samalla sitten otetaan tosissaan se kaikenkattava anteeksianto.
Olen siis sitä mieltä, että kristityt pääsevät luikkimaan kuin koira veräjästä oikeuslaitoksen käsittelyissä, koska valan vannomisella ei heidän tapauksessaan tarvitse olla mitään tekemistä kunnian ja omantunnon ja niiden menettämisen kanssa edes heidän omissa silmissään.
Tämän ajatelman perusteella ei muuten kannata ruveta metelöimään siitä, tekevätkö rikoksia enemmän uskovaiset vai ei-uskovaiset - valanhan joutuvat vannomaan todistajat, mutta syytetyn penkillä istuja saa puhua niin kuin parhaaksi näkee. ;)
Ateistit ovat oikeuslaitoksen piirissä ihan eriarvoisessa asemassa uskovaisiin - nimenomaan kristinuskovaisiin - nähden. Minäkin olen kerran joutunut vakuuttamaan kunniani ja omantuntoni kautta, että puhuisin käsittelyssä totta. Minun omatuntoni on sitä kolkuttavaista sorttia, joten tottahan minä puhuin parhaani mukaan.
Mitä tekee kristitty? Vannoo ainakin kuvaannollisesti käsi Raamatulla puhuvansa totta. Jotkut ottavat epäilemättä moisen vakuutuksen vakavasti, mutta kuinka onkaan totuuden puhumisen laita anteeksiannon ja vastuunkannon muille sälyttämisen valossa?
Suurin osa evluteista on tapauskovaisia, joille kirkon anti on lähinnä kivoja perinteitä ja rituaaleja. Harva uskoo oikeasti mihinkään mielikuvitusukkeliin, jumalolentoon ja varsinkaan siihen, että joutuisi ikinä vastuuseen tekosistaan tai että paha saisi palkkansa missään vaiheessa; ikivanha "uskon promillen verran varmuuden vuoksi" on yhä voimissaan. Suuri osa evluteista elää rellestää ihan valtakunnan lakien rajoissa ja harrastaa normituhmuuksia (juopottelu, valehtelu, kiusaaminen, näpistely, vieraissa käynti yms.) suomatta ajatustakaan viimeiselle tuomiolle. Vähän uskovaisemmat sitten uskovat kuolonjälkeisiin tuomioihin ja kaikentietäviin otuksiin, mutta siinä samalla sitten otetaan tosissaan se kaikenkattava anteeksianto.
Olen siis sitä mieltä, että kristityt pääsevät luikkimaan kuin koira veräjästä oikeuslaitoksen käsittelyissä, koska valan vannomisella ei heidän tapauksessaan tarvitse olla mitään tekemistä kunnian ja omantunnon ja niiden menettämisen kanssa edes heidän omissa silmissään.
Tämän ajatelman perusteella ei muuten kannata ruveta metelöimään siitä, tekevätkö rikoksia enemmän uskovaiset vai ei-uskovaiset - valanhan joutuvat vannomaan todistajat, mutta syytetyn penkillä istuja saa puhua niin kuin parhaaksi näkee. ;)
Vastaukset 1
Vanhimmat
Onneksi todistajaksi haastettu saa valita vannooko puhuvansa totta käsi raamatun vai lakikirjan päällä.