Illalla kävelen ulkona, katson taivaalle ja näen sinut siellä miljoonien tähtien joukossa.
Sanon sinulle ääneen, lähde lentoon isä, anna minulle merkki.
Kun katson sinua näen, sinä lennät, tiedän että olet siellä taivaalla muiden joukossa.
En voi sua enään nähdä, kuviakin on vain vähän, mutta sydämmessäni ja muistoissani elät aina.
Mua surettaa ja harmittaa, olisin tahtonut nähdä sut useammin, mutta en käynyt katsomassa sinua. Nyt en sua voi enään nähdä...itken,itken,itken...
Itken ikävää mitä en ennen itkenyt, katson kuvaasi toivoen, että palaisit. Sillä minulla olis sinulle niin paljon sanottavaa mitä en voinut koskaan sanoa. Nyt voin sulle kaiken sinne taivaaseen enään kertoa...olisin tahtonut että olisin saanut sinut elämässäni kauemmin pitää, mutta se ei ollut mahdollista.
Toivon sinulle kaikkea hyvää sinne missä olet ja kiitos kaikesta ajasta minkä sain viettää kanssasi, en unohda sua koskaan...
Isälle
Sanon sinulle ääneen, lähde lentoon isä, anna minulle merkki.
Kun katson sinua näen, sinä lennät, tiedän että olet siellä taivaalla muiden joukossa.
En voi sua enään nähdä, kuviakin on vain vähän, mutta sydämmessäni ja muistoissani elät aina.
Mua surettaa ja harmittaa, olisin tahtonut nähdä sut useammin, mutta en käynyt katsomassa sinua. Nyt en sua voi enään nähdä...itken,itken,itken...
Itken ikävää mitä en ennen itkenyt, katson kuvaasi toivoen, että palaisit. Sillä minulla olis sinulle niin paljon sanottavaa mitä en voinut koskaan sanoa. Nyt voin sulle kaiken sinne taivaaseen enään kertoa...olisin tahtonut että olisin saanut sinut elämässäni kauemmin pitää, mutta se ei ollut mahdollista.
Toivon sinulle kaikkea hyvää sinne missä olet ja kiitos kaikesta ajasta minkä sain viettää kanssasi, en unohda sua koskaan...
Isälle
Vastaukset 5
Vanhimmat
Tekstisi kosketti..ihan kuin se olisi tullut omista ajatuksistani. Isäni kuoli jo 14 vuotta sitten syöpään. Olin tuolloin 11 vuotias ja nyt haavat ovat auenneet. Ikävä on todella suuri. Pääseeköhän tästä surusta ja ikävästä koskaan eroon tai helpottaako se edes vähän?
Nuorenpana oli helpompaa, kun asiaa ei tullut ajateltua, mutta nyt kun huomaa mistä kaikesta jää paitsi kun ei ole isää, niin tuska on kamala. Nyt kun olisi ajankohtaista mennä naimisiin huomaan että isä ei olekaan taluttamassa minua alttarille, isä ei näe lapsen lapsiaan, isä ei nähnyt valmistumistani =(
En tiedä mitä tekisin.. kuka voisi auttaa.. tuntuu että kukaan ei oikein ymmärrä tilannettani. Avokkini ja äitini kuuntelee kyllä kun haluan puhua, mutta jotenkin tuntuu että asia on silti käsittelemättä.
...naimisiinmenot yms. on niitä tavallisimpia tilanteita milloin tulee poismennyt läheinen mieleen. Tilanteita missä haluaa kaikkien läheisten ihmisten olevan. Varmasti saattaa alttarille kävellessäkin kurkusta kuristaa, kun oma äiti tai isä ei ole läsnä. Hallitsevasta surusta varmaankin pääsee, jos ei, hae apua terapeutilta. Se kuitenkin on luonnollollista, että jouluna ja muina juhlapäivinä saattaa sellainen suru häivähtää sieltä. Varsinkin jos on nuori ja on oman vanhemman tai muun erittäin läheisen ihmisen nuorena menettänyt. Se tulee aina. (ja varmaan myös vanhemmalla) Tulee kirjoituksestasi niin mieleen vanha luokkatoverini... Oikein paljon voimia!!! *halaus*
Suuri kiitos sinulle. Olen menossa ensi viikolla juttelemaan ensimmäistä kertaa terapeutin kanssa, kun lääkärini mielestä en ole lainkaan käsitellyt lapsena isäni kuolemaa ja nyt on aika alkaa käsittelemään ja tulen tarvitsemaan apua.
En ollut koskaan ajatellutkaan että kuolema on jotenkin jäänyt käsittelemättä, ja nyt yhtäkkiä haavat aukesivat. Tuolloin ala-asteikäisenä piti vain olla reipas ja selviytyä eikä koulussa voinut alkaa itkemään. Koko kuolema unohtui ja tämä taisi olla virhe. Kenelläkään muulla luokkatoverilla ei ollut samanlaista tilannetta ja taisi olla koko koulussa uusi tilanne, että lapsi menettää vanhempansa, eikä asiaan osattu suhtautua muutoin kuin pyyhkimällä koko ajatus pois mielestä ja käyttäydyttiin kuten aina ennenkin. Näin jälkikäteen ajatellen olisi ollut koululta viisas liike laittaa minut ja siskoni koulupsykologin/kuraattorin puheille. Äitini yritti saada meille apua mutta olimme kuulemma niin vahvoja/reippaita opettajien mielestä.
Onko luokkatoverisi selvinnyt menetyksestään? Pidättekö edelleen yhteyttä luokkatoverisi kanssa? Me muutimme Helsingistä Vantaalle isän kuoleman jälkeen ja vanhat kaverit jäivät kun koulut vaihtui jne. Harmittaa kun joihinkin kavereihin yritin pitää yhteyttä, mutta jostain syystä yhteydenpito aina lakkasi.
Mutta eiköhän tämä tästä, ja elämä alkaa kirkastumaan, kun saa asiat käsiteltyä. Kiitoksia sinulle, suruJAilo!
Yhteydenpito vanhan luokkatoverin kanssa hiipui, eri luokille yms. Nykyään on moikkaamista ja muutaman sanan vaihtoa vastaan tullessa. Ainakin päällisinpuolin vaikuttaa, että hän on käsitellyt surunsa. Hienoa kuulla, että sait rohkeutta hakea apua! Kyllä se valo sieltä näyttäisi pilkahtelevan. :)
Silloin oli yö, aivan samanlainen kylmä yö, kun sinä lähdit. Nainen soitti sairaalasta,sanoi hiljaa, ettei isää enää ole.
Ja minulla ei ollut enää kiirettä. Mikään ei tuo sinua isä enää takaisin. Mutta kun ehdin sairaalaan, siihen pieneen hämärään huoneeseen missä lepäsit, oli kätesi vielä lämmin.
Istuin vieressäsi pitkään, pidin kädestä,silittelin tukkaa. Ja kun kipu oli pahimmillaan,silloin kun sattui eniten,silloin kun ymmärsin miten lopullista tämä on niin tunsin ihankuin kätesi olisi puristanut takaisin.
Kätesi kylmeni hiljalleen,sairaala heräsi ympärillämme uuteen aamuun,vanhoihin aamurutiineihin. Eikä minulla mikään ole koskaan enää entisellään.
Pidä hyvää huolta äidistä, isä. Minulla on vieläkin niin kova ikävä teitä molempia.
Sinulle deliar suuri lämmin halaus