http://www.befrienders.org/int/finnish/index.asp?PageURL=warningSigns.php
Olen tapellut mielenterveysongelmien kanssa 8 vuotta. Tuolla nettisivulla oli aika hyvä tiivistelmä siitä, mitä itsemurhakandidaatin mielessä liikkuu.
Tällä hetkellä tilanteeni on se, että olen täysin kyvytön jatkamaan yliopisto-opintojani ja osa-aikaisen työn lopetin jo viime keväänä. Vuosien mittaan olen ollut yksilöterapioissa, syönyt kymmeniä eri psyykenlääkkeitä, ollut lyhyitä aikoja sairaalahoidossa ja NÄMÄ KEINOT EIVÄT AUTA.
Olen vaihtanut paikkakuntaa, ja YTHS:n psykiatrille on vähintään kuukauden jono. Epävarmuus hoidon saamisesta tuntuu pahalta. Kävin eilen terveyskeskuslääkärillä, ja hän sanoi, ettei voi tehdä hyväkseni MITÄÄN. Korkeintaan voisin mennä Mielenterveystoimiston jonoon, ja sinne on vielä pidempi jonotus kuin YTHS:lle.
Neljä vuotta sitten yritin psykoosissa hirttäytyä, mutta tekniset yksityiskohdat olivat pielessä ja poliisit hakivat minut hoitoon, epäonnistuminen on tosi noloa. Nyt mietin helpoimpia ja varmimpia tapoja kuolla: ampuminen olisi nopea, heroiinin yliannostuksessa saattaisi vain nukahtaa mukavaan oloon. Tietysti näitä välineitä joutuu vähän etsimään. Tuossa hirttokokeilussa huomasin, että hapenpuutteeseen pyörtyminen ei ole ollenkaan epämiellyttävää.
Pyytäisin ymmärrystä itsemurhan tehneitä kohtaan. Joskus ihminen päätyy umpikujaan, jossa kukaan ei voi auttaa. Jatkuvaa epätoivoa, tuskaa ja ahdistusta on vaikea kestää. Olen sanonut omaisilleni, että mielenterveysongelmani eivät missään nimessä ole heidän vikansa, he ovat tukeneet minua vaikkei yhteiskunta ja länsimainen lääketiede pystykään sitä tekemään.
Olen tapellut mielenterveysongelmien kanssa 8 vuotta. Tuolla nettisivulla oli aika hyvä tiivistelmä siitä, mitä itsemurhakandidaatin mielessä liikkuu.
Tällä hetkellä tilanteeni on se, että olen täysin kyvytön jatkamaan yliopisto-opintojani ja osa-aikaisen työn lopetin jo viime keväänä. Vuosien mittaan olen ollut yksilöterapioissa, syönyt kymmeniä eri psyykenlääkkeitä, ollut lyhyitä aikoja sairaalahoidossa ja NÄMÄ KEINOT EIVÄT AUTA.
Olen vaihtanut paikkakuntaa, ja YTHS:n psykiatrille on vähintään kuukauden jono. Epävarmuus hoidon saamisesta tuntuu pahalta. Kävin eilen terveyskeskuslääkärillä, ja hän sanoi, ettei voi tehdä hyväkseni MITÄÄN. Korkeintaan voisin mennä Mielenterveystoimiston jonoon, ja sinne on vielä pidempi jonotus kuin YTHS:lle.
Neljä vuotta sitten yritin psykoosissa hirttäytyä, mutta tekniset yksityiskohdat olivat pielessä ja poliisit hakivat minut hoitoon, epäonnistuminen on tosi noloa. Nyt mietin helpoimpia ja varmimpia tapoja kuolla: ampuminen olisi nopea, heroiinin yliannostuksessa saattaisi vain nukahtaa mukavaan oloon. Tietysti näitä välineitä joutuu vähän etsimään. Tuossa hirttokokeilussa huomasin, että hapenpuutteeseen pyörtyminen ei ole ollenkaan epämiellyttävää.
Pyytäisin ymmärrystä itsemurhan tehneitä kohtaan. Joskus ihminen päätyy umpikujaan, jossa kukaan ei voi auttaa. Jatkuvaa epätoivoa, tuskaa ja ahdistusta on vaikea kestää. Olen sanonut omaisilleni, että mielenterveysongelmani eivät missään nimessä ole heidän vikansa, he ovat tukeneet minua vaikkei yhteiskunta ja länsimainen lääketiede pystykään sitä tekemään.
Vastaukset 11
Vanhimmat
En tiedä mitä sanoisin sinule,mutta älä tee kuinka itsellesi mitään.Olen itse mennettänyt poikani ja se suruni ei koskaan laka tai vähenny.Sä olet viellä nuori ja toivut kaikesta ihan harmasti!meillä jokaisella on elämä joka täytyy elää,vaika olis onegelmii,se on vaan näin.
Olen ulkomaalianen ihminen en osaa kirjuttaa hyvin suomea,mutta toivon,että saat selvää mitä yritin kirjoitaa
Mikä on se syy?? Oletko koittanut kaikki mahdolliset keinot päästä eroon tuollaisista ajatuksista??
kahdeksan vuotta. Jos ei mene liian henkilökohtaiseksi niin kysyisin mistä ne alkoivat tai mikä ne silloin 8v sitten laukaisi?
Tämä taas on klishee ja olet varmasti kuullut sen aikaisemminkin mutta umpikujaan on helppo päätyä silloin kun oma mieli on synkkä ja asioita miettii yksin.
On oikeasti järkyttävää että samalla kun puhutaan hyvinvointivaltiosta, ihmiset voivat entistä huonommin ja hoitopaikkoihin on niin pitkät jonot ettei hoitoa pystytä tarjoamaan sitä tarvitseville ja haluaville ihmisille.
Toivottavasti päädyt miettimään asiaa ja tilannettasi vielä uudemman kerran.
älä vaan ota sitä pois. Vaikeudet voi selvittää vähitellen, mutta elämää ei saa takaisin! Herätys, sinä ELÄT! Tuntuu pahalta, että nuori ihminen miettii itsemurhaa. Itsellä sairas lapsi, joka tulee kuolemaan nuorena... On se niin väärin!
Toivon sinulle paljon kaikkea hyvää. Enkeleitä lähellesi tuomaan valoa, että huomaisit elämän pienet ilonaiheet. Itse saan paljon iloa ja voimaa luonnosta sekä lemmikeistä ja niiden hoivaamisesta. Mikähän olisi se sinun juttu? Älä luovu elämästä sillä se on arvokas lahja. Tie ei aina ole helppo kulkea, mutta sinun tie kuitenkin. Jatka matkaa ja jonain päivänä huomaat että aurinko paistaa.
Rakkautta,iloa ja voimia sinulle!
Eräällä vanhalla miespuolisella ystävälläni oli sinun kanssa lähes identtinen sairaushistoria epäonnistuneine itsemurhayrityksineen ja pakkohoitoineen. Minullakin, muttei noin identtinen..
Jossain vaiheessa taannoin tuo ystäväni aloitti sitten kuitenkin vielä sähköhoitojaksot ja niistä oli (ainakin hänelle) jonkinlaista apua. Tästä on jo vuosia aikaa. Hänkin (ja minä) rimpuilimme samanlailla yliopisto-opintojensa kanssa ja MTT:n ja YTHS:n kanssa. Muistan kun yhdessä ajettiin erään kerran keskellä yötä autolla sairaalan nurmikolle lääketokkurassa ja häntä ei otettu tosissaan päivystyksessä, niin hän haki autosta puukon ja meni uudestaan jututtaa lekuria. Noh, johan alkoi lekurilla korvat höröttää ja "kliinistä" apua tulemaan.
Kaikenlaisen suorittamisen, urapelleilyt, yliopisto-opinnot, ja muut tämän sairaan kilpailuyhteiskunnan vaahtoomisen lopetettuaan, aikansa sähköllä käytyään hän sitten yllättäen meni ja rakastui erääseen naikkoseen.
Tänä päivänä hän elää ilmeisen seesteistä, rauhallista ja onnellisen tuntuista perhe-elämää avovaimonsa kanssa yhteisessä kodissaan ja tekee oman alansa töitä vaikkei tutkintoaan koskaan saanutkaan pakettiin.
Kukaan, tai hyvin harvassa on ne jotka tietävät kuinka karvan varassa oli että me molemmat olemme tänä päivänä ylipäänsä täällä elossa. Tarina olisi pitkä. Syvällä käytiin. Sen pimeän ja mustan ajan on molemmat meistä yrittänyt tunkea unholaan. Kaikki siitä, ja mitä siihen liittyi. Siitä on oikeastaan turha yrittää kertoa ihmiselle joka ei ole käynyt pohjalla. Ei vaan ymmärrä. Kaikki psykiatrit ja muut "ns.asiantuntijat" mukaan lukien.
Kuvastavaa kaiken sen **skan unohtamisessa on että tänä päivänä me emme pidä enää yhteyttä toisiimme. Kumpikin elää elämäänsä omalla tahollaan. Ja vaikkei tässä elämässä missään ole loppuen lopuksi mitään sen suurempaa hevon kuusen järkeä tai jalompaa universaalia tarkoitusta,
ainakin me olemme elossa.
Luulen tietäväni miten syvällä pimeässä olet, olenhan ollut siellä itsekin, mutta miten sinne syvään synkkyyteen kalman mustaan saisin auttavan käteni?
T: autetusta kasvoi lopulta itsestään auttaja
Täällä on nuorimies joka on 7vuotta tapellut masennuksien ja ahdistuksien kanssa.
Olen yhdesti yrittänyt itsemurhaa ja epäonnistuin.
Minullekaan eivät lääkkeet ja muu terapia auta.
Olen taistellut itseni aivan loppuun enkä jaksa muuta kuin nukkua/maata sängyllä.
Joka päivä on taistelua jaksamisesta. Joku päivä olen yksinkertaisesti niin loppu että en pääse sängyltä ylös. Joskus niin voimaton ja väsynyt etten jaksa kahvikuppia kunnolla kädessä pitää. pyydän myös ymmärrystä itsemurhaa tehneitä kohtaa. Olet oikeassa.
Joskus on tilanteessa missä ainoa pelastus on kuolema. Se "umpikujatilanne" on kuin pieni ikkunaton huone joka on lukittu miljoonilla lukkoilla josta ei pääse pois. Sellainen on minun oloni. Saisi tulla joku laki että itsemurha sallittaisiin. Ei mitään järkeä elää vielä kymmeniä vuosia kituen. Joskus itsemurha on ainoa oikea ratkaisu.
Itse olen sairastanut masennusta ja maanis-depressiivisyyttä nyt 8 vuotta. Ja vasta viimeiset 1½ vuotta on mennyt hyvin.. kiitos uusien lääkkeiden (Lamictal, on alunperin epilepsialääke, mutta tehoaa hyvin myös kakssuuntaseen mielialahäiriöön).. Sitä aikaisemmin olin yrittänyt itsemurhaa 3 kertaa, kaksi kertaa päätyi ensiapuun (ja sitä kautta psyk. osastolle) ja kerran vaan valitettavasti heräsin seuraavana päivänä. Psykiatrisilla osastoilla olen ollut hoidossa neljä kertaa, joista viimesin kesti 7kk. Olin kuntoutusosastolla. Äkillistä tietä ylös ei ole, mutta pohjalla tajusin että ei enää alemmaskaan pääse ja välillä sieltä tunnelin päästä pilkisti valokin.. vaikkakin aika harvoin. Nykyään jo enemmän, olen saanut elämäni taas raiteille, koulu ja työ. Raskasta on, mutta en enää meinaa päästää itseäni valahtamaan alaskaan. Ja tosiaan tuo "ihmelääke" (niinkuin sitä lääkärille kuvailin :D) maanis-depressiivisyyteen on todella auttanut..
Mietin myös, että oletko kokeillut psykiatrista osastoa? Saisit levätä rauhassa. Itselle ne ainaki oli "turvapaikkoja", joskus jopa siinä mielessä etten halunnut lähteä pois sieltä. Sai olla turvassa ja vaan levätä. Tietysti meillä kuului myös "omahoitajan" kanssa noin päivittäiset keskustelut, joista en ite hirveesti tykänny, ku en koskaan oo osannu puhua ongelmista.. en ainakaan ammatti-ihmisille.. kohtalotovereille kyllä, koska tiedän että he ymmärtävät.. Kukaan joka ei itse ole kokenut vastaavia asioita, ei voi täysin ymmärtää, vaikka kuinka olisi päntänny kirjoja.
millaisen surun annat sukulaisillesi.
Itse löysin lapseni kuolleena ja kerron
sinulle, että se seuraa minua koko elämäni
loppuun asti.Se on niin kamalaa, ettei pahempaa
voi olla, silloin toivoin itse kuolevani.
Sinulla on vielä voimia jäljellä, mutta
ehkä et halua yrittää..
Minun pahimpana ongelmanani on YKSINÄISYYS. Olen ollut puolisoni kanssa 5 vuotta yhdessä, nyt jonkin aikaa naimisissa. Hän pyörittää omaa yritystään, on viikot eri paikkakunnalla töissä ja viikonloppuisin niin väsynyt kiireistä ja vastuusta, että hänen voimansa eivät riitä minunkin puolestani.
Viikonloppuna olimme erään ystävämme syntymäpäiväbileissä. Minulle tuli todella paha olo, menin naistenvessaan ja siellä oli kaksi miestä, siis minun ja mieheni kavereita, juttelemassa. Kun kerroin pojille tilanteen, he sanoivat että nyt otetaan taksi ja viedään sinut terveyskeskukseen. Sinne menimme sitten puhumaan mahdollisesta sairaalahoidosta, tosin sellaiseen ei voi lähteä keskellä yötä vapaaehtoisesti ja humalatilassa.
Pojat veivät minut taksilla kotiin ja katsoivat, että otan iltalääkkeen ja alan nukkumaan. He tulivat vielä seuraavana päivänä käymään. Toisen kanssa juttelin äsken puhelimessa, hän on käynyt sähköhoidot ja kaikki läpi, ja hän sanoi, että jos minulle tulee hätä kun mieheni on työmatkoilla, pitää soittaa hänelle heti.
Kävin tänään tutustumassa erääseen klubitaloon, joka on mielenterveyskuntoutujille tarkoitettu. Luontoretket, käsityöt, kielikurssit...kuulostaa hyvältä, ja siinä paikassa ei jauheta mielenterveysongelmista mitään! Selvitin myös, että tässä kaupungissa on olemassa kuvataideterapiaa Kelan tuella. Ennen piirsin, maalasin, askartelin ja kaikkea, mutta masennus on vienyt oma-aloitteisuuden.
Minulla onnekseni on perhe, ja nyt muuttoni jälkeen näen heitä taas useammin. Äiti ainakin aikoo pitää minut hengissä, hän aikoinaan laittoi minut psykologille ensimmäistä kertaa, kun huomasi, että voin huonosti.
Näin kerran unen, jossa mieheni kuoli. Se oli todella painajainen. En haluaisi aiheuttaa kenellekään läheiselle sellaista surua.