Kolmen Kannaksen Koukkaajat

Lisäisin edellisiin hyviin vastauksiin vielä, että 8.D tosiaankin suoritti ainakin kahdesti hyökkäyksen liki koko yhtymän voimin vihollisen puolustusryhmityksen sivustaa vastaan pyrkien luonnollisesti saarrostamaan vastustajansa. Tätähän koukkaamisella myös voidaan käsittää sen ohella että koukeroinenhan divisioonan koko sotaretki oli kiertäessään kaikkien jatkosodan aikaisten päärintamiemme kautta. Ensimmäinen mainituista saarrostavista hyökkäyksistä tapahtui Viipurinlahden yli elokuun loppupuolella 1941 ja johti osaltaan Suomen ja ilmeisesti koko Pohjolan sotahistorian suurimpaan saarrostustaisteluun. Tässä Pohjolan Cannaessa IV AK saartoi Viipurin itäpuolelle Porlammin alueelle liki kahden neuvostodivisioonan voimat. Operaation ansiosta itse Viipurin kaupunki voitiin vallata liki ilman taistelua ja vain vähäisiä tuhoja kärsineenä. Tärkeintä suomalaisille joukoille oli kuitenkin välttää verisiä ja useinkin pitkäpiimäisiä kaupunkitaisteluja, eikä turhaan: Tampereen valtaus 1918, jota edeltäneet saarrostusliikkeet eivät onnistuneet estämään punaisten vetäytymistä kaupunkiin, oli toki hyvinkin jäänyt sodanjohtomme mieliin varoittavana esimerkkinä. Ja sellaisiahan nähtiin sittemmin lisääkin, kuuluisimpana varmastikin saksalaisten epätoivoinen ja tuhoisasti päättynyt yritys vallata Stalingrad 1942. Porlammin mottia, kuten ei muitakaan kesäolosuhteissa tehtyjä saartorenkaita, ei saatu pitäväksi vaan merkittävä osa vihollisen elävästä voimasta, jonka taistelukyky sekasortoisen tilanteen johdosta oli muutoin pahemman kerran alentunut ja olisi niin ollen saattanut olla tuhottavissa, pakeni metsiä pitkin tiet tulpanneiden suomalaisten kärkijoukkojen ohi ennen kuin päävoimat ehtivät paikalle ja vielä niiden saavuttuakin pitävän saarron luominen suuren alueen ympärille oli vaikeaa. Joka tapauksessa vihollinen joutui jättämään jälkeensä lähes kaiken kalustonsa, mm. tykistönsä ja motista saatu sotasaalis olikin sotiemme suurin, samoin kai vankimäärä. Loppuosa vihollisvoimista luikki turviin Koiviston saarille, joita ei edes yritetty vallata ennen kuin punalaivasto evakuoi omansa pois. Suomalaisille toki riitti, että vihollisen päävoimat oli jyrätty pahemman kerran ja rippeet joutuivat väistymään kokonaan pois Kannakselta, joka vallattaankin pikaista vauhtia. Voisi sanoa, että silloinkin tapahtui Kannaksen halkijuoksu, sillä kertaa vain itäänpäin.

8.D:n ylimeno-operaatio onnistui siis yllättämään vihollisen, joka oli joutuessaan venyttämään joukkonsa äärimmilleen torjuakseen yli kahden suomalaisdivisioonan rynnistystä oikeaan sivustaansa jättänyt Viipurin lahden rannikon suojaksi vain vähäisiä varmistusosastoja. Ja jonkinlainen yllätys se oli suomalaisillekin. Meillähän ei varsinaisesti ollut kalustoa maihinnousuihin tai laajamittaisiin ylimenoihin ja tuskinpa sellaisia operaatioita oli enemmälti harjoiteltukaan. Niinpä Viipurin saartaminen oli suunniteltu tapahtuvaksi vain sen pohjoispuolelta käsin. Mutta kun 8.D:n tiedustelupartiot, jotka kesäisen yön hämärissä soutelivat Viipurin lahden saariin ja ylikin, havaitsivat vihollisvoimat alueella olemattoman heikoiksi, päätti IV AK:n johto sallia 8.D:n ylittää vesistö. Itse ylitys olikin sitten lähes pelkkää improvisointia, jossa käytettiin kaikenlaista käsiin saatua kalustoa. Suurin vaara hyökkääjiin kohdistui ilmasta, mutta hyökkäysvaiheen aikana venäläisten koneet olivat sidotut pääosiltaan taisteluihin saksalaisia vastaan ja loput vähäiset neuvostopörriäiset suomalaiset lakaisivat melko helposti taivaalta. Niinpä riskialtis yritys onnistui ja yllätysmomentti oli sen mukaisesti maksimaalinen. Kuriositeettina todettakoon, että ensimmäiset Viipuriin jälleen saapuneet suomalaiset lienevät olleet 8.D:n tiedustelupartion miehiä, jotka todettuaan kaupungin tyhjäksi vetivät Viipurinlinnan tornin salkoon suomalaisen sotilaspaidan merkiksi vallan vaihtumisesta Karjalan pääkaupungissa.

Kannaksen tultua vallatuksi ja venäläisten evakuoitua murjotut joukkonsa Koiviston saarilta siirrettiin 8.D Karjalan Armeijan vasemmalle sivustalle avaamaan tietä Karhumäkeen. Divisioona keskitettiin Ryhmä Oinosta vastaan taistelleen vihollisen sivustaa vastaan ja sieltä se hyökkäsi tarkoituksenaan käydä takaapäin järvikannaksia ja jokilinjoja puolustavien vihollisvoimien kimmppuun. Venäläiset olivat täälläkin alivoimaisia, mutta maasto suosi puolustajaa ja suomalaisten hyökkäys oli pysähtynyt koviin tappioihin. Jälleen kerran 8.D:n mukaantulo johti vihollisen puolustuksen murtumiseen ja täälläkin onnistuttiin saartamaan merkittäviä vihollisosastoja. 8.D:n joukot etenivät Karjalan Armeijan vasemmalla siivellä Paateneeseen Seesjärven rannalle vallaten näin Maaselän kannaksen pohjoisen osan.

Kirjoitin tuon ihan muistin varaisesti, joten pahoittelen jos siihen on päässyt putkahtamaan asiavirheitä. Jos niin on käynyt, niin joku ystävällinen sielu kirjoittamiskykyisessä ruumiissa toivottavasti korjaa moiset lipsahdukset.

Sotahullu kirjoitti:

Lisäisin edellisiin hyviin vastauksiin vielä, että 8.D tosiaankin suoritti ainakin kahdesti hyökkäyksen liki koko yhtymän voimin vihollisen puolustusryhmityksen sivustaa vastaan pyrkien luonnollisesti saarrostamaan vastustajansa. Tätähän koukkaamisella myös voidaan käsittää sen ohella että koukeroinenhan divisioonan koko sotaretki oli kiertäessään kaikkien jatkosodan aikaisten päärintamiemme kautta. Ensimmäinen mainituista saarrostavista hyökkäyksistä tapahtui Viipurinlahden yli elokuun loppupuolella 1941 ja johti osaltaan Suomen ja ilmeisesti koko Pohjolan sotahistorian suurimpaan saarrostustaisteluun. Tässä Pohjolan Cannaessa IV AK saartoi Viipurin itäpuolelle Porlammin alueelle liki kahden neuvostodivisioonan voimat. Operaation ansiosta itse Viipurin kaupunki voitiin vallata liki ilman taistelua ja vain vähäisiä tuhoja kärsineenä. Tärkeintä suomalaisille joukoille oli kuitenkin välttää verisiä ja useinkin pitkäpiimäisiä kaupunkitaisteluja, eikä turhaan: Tampereen valtaus 1918, jota edeltäneet saarrostusliikkeet eivät onnistuneet estämään punaisten vetäytymistä kaupunkiin, oli toki hyvinkin jäänyt sodanjohtomme mieliin varoittavana esimerkkinä. Ja sellaisiahan nähtiin sittemmin lisääkin, kuuluisimpana varmastikin saksalaisten epätoivoinen ja tuhoisasti päättynyt yritys vallata Stalingrad 1942. Porlammin mottia, kuten ei muitakaan kesäolosuhteissa tehtyjä saartorenkaita, ei saatu pitäväksi vaan merkittävä osa vihollisen elävästä voimasta, jonka taistelukyky sekasortoisen tilanteen johdosta oli muutoin pahemman kerran alentunut ja olisi niin ollen saattanut olla tuhottavissa, pakeni metsiä pitkin tiet tulpanneiden suomalaisten kärkijoukkojen ohi ennen kuin päävoimat ehtivät paikalle ja vielä niiden saavuttuakin pitävän saarron luominen suuren alueen ympärille oli vaikeaa. Joka tapauksessa vihollinen joutui jättämään jälkeensä lähes kaiken kalustonsa, mm. tykistönsä ja motista saatu sotasaalis olikin sotiemme suurin, samoin kai vankimäärä. Loppuosa vihollisvoimista luikki turviin Koiviston saarille, joita ei edes yritetty vallata ennen kuin punalaivasto evakuoi omansa pois. Suomalaisille toki riitti, että vihollisen päävoimat oli jyrätty pahemman kerran ja rippeet joutuivat väistymään kokonaan pois Kannakselta, joka vallattaankin pikaista vauhtia. Voisi sanoa, että silloinkin tapahtui Kannaksen halkijuoksu, sillä kertaa vain itäänpäin.

8.D:n ylimeno-operaatio onnistui siis yllättämään vihollisen, joka oli joutuessaan venyttämään joukkonsa äärimmilleen torjuakseen yli kahden suomalaisdivisioonan rynnistystä oikeaan sivustaansa jättänyt Viipurin lahden rannikon suojaksi vain vähäisiä varmistusosastoja. Ja jonkinlainen yllätys se oli suomalaisillekin. Meillähän ei varsinaisesti ollut kalustoa maihinnousuihin tai laajamittaisiin ylimenoihin ja tuskinpa sellaisia operaatioita oli enemmälti harjoiteltukaan. Niinpä Viipurin saartaminen oli suunniteltu tapahtuvaksi vain sen pohjoispuolelta käsin. Mutta kun 8.D:n tiedustelupartiot, jotka kesäisen yön hämärissä soutelivat Viipurin lahden saariin ja ylikin, havaitsivat vihollisvoimat alueella olemattoman heikoiksi, päätti IV AK:n johto sallia 8.D:n ylittää vesistö. Itse ylitys olikin sitten lähes pelkkää improvisointia, jossa käytettiin kaikenlaista käsiin saatua kalustoa. Suurin vaara hyökkääjiin kohdistui ilmasta, mutta hyökkäysvaiheen aikana venäläisten koneet olivat sidotut pääosiltaan taisteluihin saksalaisia vastaan ja loput vähäiset neuvostopörriäiset suomalaiset lakaisivat melko helposti taivaalta. Niinpä riskialtis yritys onnistui ja yllätysmomentti oli sen mukaisesti maksimaalinen. Kuriositeettina todettakoon, että ensimmäiset Viipuriin jälleen saapuneet suomalaiset lienevät olleet 8.D:n tiedustelupartion miehiä, jotka todettuaan kaupungin tyhjäksi vetivät Viipurinlinnan tornin salkoon suomalaisen sotilaspaidan merkiksi vallan vaihtumisesta Karjalan pääkaupungissa.

Kannaksen tultua vallatuksi ja venäläisten evakuoitua murjotut joukkonsa Koiviston saarilta siirrettiin 8.D Karjalan Armeijan vasemmalle sivustalle avaamaan tietä Karhumäkeen. Divisioona keskitettiin Ryhmä Oinosta vastaan taistelleen vihollisen sivustaa vastaan ja sieltä se hyökkäsi tarkoituksenaan käydä takaapäin järvikannaksia ja jokilinjoja puolustavien vihollisvoimien kimmppuun. Venäläiset olivat täälläkin alivoimaisia, mutta maasto suosi puolustajaa ja suomalaisten hyökkäys oli pysähtynyt koviin tappioihin. Jälleen kerran 8.D:n mukaantulo johti vihollisen puolustuksen murtumiseen ja täälläkin onnistuttiin saartamaan merkittäviä vihollisosastoja. 8.D:n joukot etenivät Karjalan Armeijan vasemmalla siivellä Paateneeseen Seesjärven rannalle vallaten näin Maaselän kannaksen pohjoisen osan.

Kirjoitin tuon ihan muistin varaisesti, joten pahoittelen jos siihen on päässyt putkahtamaan asiavirheitä. Jos niin on käynyt, niin joku ystävällinen sielu kirjoittamiskykyisessä ruumiissa toivottavasti korjaa moiset lipsahdukset.

Ja lisättäköön, että Porlammin motista saatiin myöskin vangiksi ainoa toisen maailmansodan aikana suomalaisille antautunut neuvostokenraali, 43.D:n komentaja Kirpitsnikov. Talvisodan Laatokan Karjalassahan oli panssaripirssien ja rykmentinmottien lisäksi myös kenraalimotti, joka oli saanut nimensä siitä, että se kätki suojiinsa saarretun venäläisen yhtymän komentajan, mutta häntä ei koskaan saatu vangiksi. Täällähän käytiin se oikea korpisota, josta niihin osalllistunut vänrikki (vai oliko virallisesti ihan kornetti), sittemin puolustusvoimien komentaja, Yrjö Keinonen kirjoitti kirjansa Veriset Lumet. Tuossakin aidossa ja alkuperäisessä mottisodassa (nimitys motti saartorenkaasta otettiin käyttöön juuri talvisodan Laatokan Karjalassa) suomalaiset joukot taistelivat IV AK:n johdon alaisiana. Kyseessä oli kuitenkin eri esikunta kuin jatkosodassa Karjalan Kannaksella toiminut IV AK, sillä numerointi ja osittain kai organisointikin muutettiin välirauhan aikana. Talvisodan jälkeen näet ajateltiin saada seuraavaan sotaan enemmän miehiä, niitä kun oli naapurillakin tapana laittaa tulemaan vähän suuremmissa porukoissa, ja sitä mukaa tarvittiin enemmän herrojakin johtamaan mosa-tramppareita maailman parhaan yksittäistaistelijan maineeseen (frontoviikkien kustannuksella aina vuoteen 1944 saakka).