Olen seurannut tässä yhteiskunnan toimintaa yksinhuoltajien kohdalla. Yh:t pukertavat töissään kaiket päivät ja venyttävät rahojaan viimeiseen asti. Asumistuet ja lapsilisät heidän kohdallaan eivät ole nousseet missään vaiheessa puhumattakaan muista tuista. Jos joku hiukankin mainitsee asiasta, silloin jyrätään puheilla yli ja aletaan puhumaan lapsiperheiden tuista joissa on kaksi aikuista tienaamassa. Pahimmassa tapauksessa yh:t tekevät kahta työtä jolloin aikaa ei todellakaan jää lapsille. Samalla lasten toinen vanhempi jättää maksamatta elatusmaksut jolloin talous menee lopullisesti kuralle. Nyt olisi todella jo hallituksen tehtävä päätöksiä näiden ihmisten hyväksi, eikä vain siirtää asiaa aina vain tuonnemmaksi.
Hiljaiset puurtajat
Unohdetut
15648
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 15
Vanhimmat
tapahdu. Yhä edelleen pidetään yh-vanhempaa, etenkin kun hän on nainen, jotenkin epäonnistuneena hylkiönä jota voidaan potkia ja nolata miten vaan mennen tullen.
Pahinta ovat ns. normaalit ihmiset. Kun pariskunta eroaa jättävän myös ns. ystävät ainakin naisen/äidin yhteisön ulkopuolelle, yleensä syynä on vain se pelko että tuollainen eronnut on heti viettelemässä parisuhteessa eläviä miehiä, yrittämässä rikkoa muidenkin perheiden välit koska on kuitenkin katkera kun epäonnistui avio-avoliitossaan.
yh-vanhemman vastuu on todella kova, arjen ongelmia ei aina voi jakaa soittamalla X:lleen vaan on kyettävä yksin kantamaan se kaikki vastuu ja sen tuoma ajoittainen uupumus . Kun vielä ympäristön ihmiset ovat mitä ovat, taakka kasvaa! Joskus ja nykyään aika useinkin olen pohtinut mikä meitä ihmisiä riivaa? Suututtaa raaka julmuus toista ihmistä kohtaan.. vimmatusti. Niinkuin ei olisi ihmisellä tarpeeksi tekemistä pärjätäkseen rahallisesti ja henkisesti arjen läpi. Miten niin monesta ihmisestä on tullut niin ilkeä ? Ei se ilkeys paranna omaa olotilaa vaikka kuinka niin luulisi.Siitä saatu hetken vahingonilo ei omaa itseä kasvata mutta siitä kai ei kukaan enää välitäkään mikä on henkinen arvo
toistensa kanssa, niin ei hallituksella ole siihen paljonkaan sanomista. Ei ihmisiä voi pakottaa pitämään toisistaan, elleivät he sitä itse halua. Juuri se, että ihmiset eivät pidä toisistaan tai haluavat vain alistaa, sortaa tai hyötyä toisistaan tuo juuri kirjoittajan esittämiä ongelmia. Ei hallitus, oli se sitten millainen tahansa, voi vastata ihan kaikesta. Ei edes meidän sos.dem. hölhousvaltiossammekaan. Eikä se ole edes sen tehtävä. Kyllä yksilöilläkin on vastuunsa. Kyllä meidän on itse vastattava siitä, millaisen elämänkumppanin me valitsemme tai valitsemmeko sellaista ollenkaan. Sama koskee myös jälkikasvua. Jos me emme katso kykenevämme huolehtimaan omasta jälkikasvustamme kohtuullisen hyvin tai, jos toinen osapuoli ei sitäkään vähää, niin silloin on parenpi jättää jälkikasvut tekemättä. Kokemusta nimittäin on. Itse sinnittelin parisuhteessa siihen asti, kun viimeinenkin oli täysi-ikäinen. Heti sen jälkeen läksin omille teilleni ja olen onnellinen.
Eri asia on se, että ihmisille tulee onnettomuuksien kaltaisia tilanteita, joihin he eivät pysty itse vaikuttamaan paljonkaan. Silloin valtiovallan tukitoimet ovat paikallaan. Ihmissuhde- ja intressiriidat eivät ole sellaisia onnettomuuksia.
esim. alkanutta alkoholi ongelmaa tai väkivaltaisuutta jos toinen itse ei ole valmis tekemään asian eteen jotain. Haluatko antaa lapsille tällaisen elämän vai eroaistko?Silloin ei raha paina puntarissa mitään. Siinä ajatellaan lasta ensin ei todellakaan rahaa. Mutta lopulta tulee joka tapauksessa raha kuvioon jossain vaiheessa.Ja se onkin tarua ihmeellisempää.
ja muut vastaavat sairaudet eivät tipahda eteemme äkkiarvaamatta. Oireet ovat usein havaittavissa jo paljon ennen ja jopa seurusteluaikana. Seurusteluajan huumassa niihin ei kuitenkaan haluta kiinnittää huomiota tai niitä ei pidetä vakavina. Monet jopa olettavat naivisti, että naimisiin mentyä jo havaitut oireet tai jo vallitseva käyttäytyminen loppuu tai haihtuu kuin tuhka tuuleen. Tuosta on olemassa lukuisia esimerkkejä.
Jos kerta asianosaiset eivät halua huomata tai eivät välitä ilmeisistä potentiaalisista ongelmista tai uhkatekijöistä, niin miten sivulliset, yhteiskunta ja valtiovalta voisi niitä huomioida? Jos me todella haluamme itsellemme ja mahdollisesti läheisillemme kunnon elämän, niin kyllä meidän tulee olla tarkempia ja vastuullisempia noissa asioissa. Hetkellinen huuma tai rakastuminen ei saa olla syy väistää vastuuta. Kaiken vastuun sysääminen auktoriteeteille tai valtiovallalle kuuluu sosialistiseen yhteiskuntaan ei vapaaseen demokratiaan.
..elämää nähneenä, ilmeisesti, voin kertoa, että tuo sinun juttusi oli kaukana todellisesta elämästä.
Seurustelin ex-mieheni kanssa 3-v, sen jälkeen asuimme yhdessä 2-v ennen naimisiinmenoa. MINKÄÄNLAISTA väkivaltaa tai edes juomista ei ollut koko aikana!
Vuosi vihkimisen jälkeen syntyi lapsi ja vuoden päästä siitä toinen, molemmat todella toivottuja.
Silloin alkoi tapahtua ja voin sanoa, että ensimmäinen lyönti tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta. Se näytti yllättävän jopa mieheni, joka katui todella paljon.
Aikojen päästä mieheni alkoi juoda, ensin salaa, ja silloin alkoi taas väkivalta. Nyt se oli jo enemmän sääntö kuin poikkeus. Kestin sitä pari vuotta ja otin eron.
Mies jatkoi juomista eikä maksanut elatusmaksuja koska otti lopputilin hyvästä työpaikasta.
Yksinhuoltajana huomasin, että yht'äkkiä olinkin jollain lailla "huono ihminen".
En juonut, kävin töissä, elätin lapseni itse ILMAN sossun tukea, asumistuen ja lapsilisät sain. Lapsilisäthän tulee myös rikkaisiin perheisiin jostain kumman syystä...
Joka tapauksessa tunsin olevani toisen luokan kansalainen jopa entisten "ystäviemme" mielestä, vaikka minä hoidin vastuuni, mies ei. Hän ei myöskään halunnut tavata lapsiaan kuin muutaman vuoden välein.
Nyt hän on kuollut ja lapseni surevat sitä, etteivät pysty suremaan isäänsä, tuota tuntematonta miestä.
He eivät vieläkään tiedä isänsä väkivaltaisuudesta (joka muuten jatkui hänen muissakin suhteissaan), mutta alkoholismista tietävät, näkivät sitä aina kun tapasivat.
Tässä oli tarina tosielämästä, eikä ole ainoa, tiedän monta kaltaistani.
Nyt, 50;senä, voin sen tunnustaa, että liian kauan olin "uhrina", siihen syyllistyin, en ymmärrä sitä vieläkään. NO, pelko saneli elämääni silloin, mutta silti.
Sen haluan vielä sanoa, että YH joka joutuu turvautumaan sosiaalihuoltoon ei myöskään ole "huono ihminen", hänhän EI voi lakata elättämästä lapsiaan, niinkuin se entinen puoliso.
Näinä joukkoirtisanomisten aikana joutuu moni työttömäksi eikä uutta työtä niin vain saa.
Sinulle sanon, että jos sinun piirissäsi ei tällaisia "tapauksia" ole, olet todella harvinaisessa seurassa, TAI ehkä kaikki ei ole sitä miltä näyttää...
Älä kuitenkaan puhu olettamuksiasi tai mielipiteitäsi faktoina. Asiat kun voivat muuttua jopa sinun kohdallasi, toivottavasti kuitenkaan eivät ainakaan pahemmaksi.
Sitä en todellakaan toivo kenellekään.
"Älä kuitenkaan puhu olettamuksiasi tai mielipiteitäsi faktoina" Etkö itse syyllisty tuohon samaan?
Annat ymmärtää, että minun pitäisi uskoa tuollainen enkelimäinen nyyhkytarina kuulematta ensin toista/toisia osapuolia. Tietenkin on helppo kertoa yksipuolinen ja subjektiivinen tarina varsinkin, kun toinen osapuoli ei ole enää puolustamassa itseään.
Oletko aivan varma, että sinussa itsessäsi ei ole himpun verran vikaa? Että itse olit pelkästään uhrin ja kärsijän roolissa? Ja että toinen osapuoli oli pelkästään se suuri saatana ja paskaläjä? Oletko aivan varma, että et itse tehnyt miehestäsi sitä, mikä hänestä tuli? Saadaksesi itse kirkkaamman kruunun ja voidaksesi loistaa tuon kelvottoman ihmisen mustaakin mustemman persoonan taustaa vasten? Valitettavasti tällainen mielikuva syntyy tuollaista lukiessa olkoonkin, että tuo mielikuva on niinikään subjektiivinen.
Voidakseni todella tehdä objektiivísen ja todellisuuteen perustuvan johtopäätelmän tilastasi ja myös vastaavista tapauksista, minun tulisi tuntea kaikki asiaan liittyvät seikat, olosuhteet, ihmiset ja haastatella heitä pitkään ja hartaasti. Ilman näitä toimenpiteitä olemme molemmat pelkkien vakuuttelujen, uskomusten ja ennakkoluulojen varassa. Sellaisia toimenpiteitä nämä sivut eivät kuitenkaan palvele, joten minunkaan ei tarvitse usko kaikkea sitä, mitä täällä yritetään todistella, uskotella ja vakuutella.
Jos sinun kanssasi en ole samaa mieltä, kehittelet minunkin elämästäni tälläisen öö..stoorin, mielikuvitus pelaa, hyvä.
Liioittelit joka ainoan sanani, etkö voi hyväksyä erilaisia totuuksia?
Mä en kirjoittanut olettamuksia enkä mielipiteitä vaan omia kokemuksiani, siinä on vissi ero.
Vaikka ex-mieheni olisi elossa, olisin kertonut samat asiat, eivät ne siitä muutu.
Ja uhri en ollut kuin ensimmäisen lyönnin jälkeen, toisen jälkeen olinkin jo vapaaehtoinen idiootti kun otin vastaan sen, en ole siis enkeli enkä marttyyri, olin nuori ja typerä.
Se oli silloin se ja olimme ex;äni kanssa aivan hyvissä väleissä viimeiset vuodet silloin harvoin kun lasten luona tapasimme, emme me toisiamme vihanneet tai kantaneet kaunaa, olihan erosta jo n. 30-vuotta.
Eikä sun missään nimessä tarvitse mua uskoa, mitä mä sun uskollasi edes tekisin.
Kirjoitin vaan vastineen tuohon sinun melko yksisilmäiseen mielipiteeseesi yksinhuoltajista.
Omasta puolestani lopetan keskustelun tähän, sinä voit rauhassa vielä haukkua mua, ei siinä mitään.
Terveyttä ja pitkää ikää!
aidasta ja toinen seipäästä. Lukekaapa toinen osapuoli mikä oli alku lähde keskustelulle. Ei tunteet vaan yh:den toimeentulo haloo!
loppuun eli kotiläksyt on jäänyt tekemättä? Kuka on sysäämässä ongelmaa yhteiskunnalle ja valtiolle? Haloo! Tässähän puhutaan siitä että itse vaikka yksin voisi elättää lapsensa eikä esim. sysätä TODELLAKIN lapsia lastenkotiin ja vetää roolia: antaa muiden hoitaa ongelma!
Jos ei osaa lukea kirjoitettua tekstiä miksi yleensä asiaa kannattaa kommentoida?
kun toinen osapuoli löi narsistisesti luukkunsa kiinni? Ei auta, vaikka puhuisi aidasta, seipäästä tai aidanraosta. Toisekseen, kyseinen "yksinhuoltaja", jos sellaisesta oli edes kyse, myönsi olleensa idiootti. Toisaalta ihmiset puhuvat eli kirjoittavat yhtä, mutta tarkoittavat ja tekevät toista.
Kovimpa köykäiseltä vaikuttaa sinunkin kirjoituksesi yh:den toimeentulosta. Minua puolestaan ei niinkään kiinnosta yksinhuoltajien toimeentulo sinänsä. Tuskin heitä montaakaan on kuollut nälkään tässä maassa. Sen sijaan minua kiinnostaa, miten ja miksi yksinhuoltajiksi tullaan. Ajaudutaanko siihen kohtalonomaisesti, eli ajopuumaisesti, vai onko taustalla onnettomuuden ja tapaturmankaltaisia asioita? Näitä kirjoituksia lukiessa mieleen tulee myös kysymys, onko yh:n taustalla myös narsistisia vaikutteita, jolloin lapset ja puoliso ovat tavallaan pelkkiä välineitä narsististen halujen ja tarpeiden tyytyttämisessä? Mikäs narsistiseen luonteeseen ja oman egon kohottamiseen sopisikaan paremmin kuin hakeutuminen hulttioaviopuolison ja kitsaan yhteiskunnan uhriksi.
tarkoituksellisesti tai narsistisista syistä th:ksi. Siihen on useimmiten syynä se että ajatellaan lapsen etua kun pari suhde ei toimi. Mikä se sellainen lapsen etu on jos hän kuuntelee päivästä toiseen vanhempien riitelyä tai katselee toisen vanhemman juopottelua mahdollisesti vielä toisen vanhemman pahoinpitelyä. Mahdollisesti vielä joutuu lapsikin sairaan vanhemman pahoinpitelemäksi! Olisi todella ajateltava lapsen etua ei todellakaan omaa napaa ja sitä mitä niin sanotut hyvän perheen vanhemmat ajattelevat. Eihän ne ole asuneet siinä perheessä! Mielenterveys ongelmat eivät todellakaan tule kello kaulassa. Se voi vaania myös sinua nurkan takana.
Hoitajat eivät ole ollenkaan puutteessa eläviä kansalaisia.
Heillä on työnsä ja kertyvä eläke.
Olkoon tyytyväisiä.
Meillä ei ole enää edes työtä, ja eläke vasta kymmenen vuoden päästä.
Miettikää mikä on työttömän eläkeen suuruus, ei mitään.
Tämä maa on nälkäisiä köyhiä ihmisiä täynnä.
aivan selvästi.
Eikö ne pyydäkin vielä enemmän. Jos ei saa, niin menevät Ruotsiin sitten.